(Kruununkylä 24/4 1851) "Rakas kälyni! Sinun täytyy antaa minulle anteeksi, että kirjoitan lyhyesti; en sitä tahdo, mutta en mitenkään jaksa enempää. Juliukseni on tullut yhä sairaammaksi; rinta on korissut joka hengenvedosta, mutta hän on terve, aivan terve. Hän ei itke eikä valita enään; hänen ei tarvitse sitä tehdä, sillä hän on Jumalan ja Äitinsä luona taivaassa, missä he nyt riemusta laulavat, isot ja pienet. Hänen kuolinkamppauksensa oli pitkä; — hänen lyhyt elämänsä päättyi torstaina (17/4) ennen pitkääperjantaita klo 3 i.p. —

"Nyt olemme jälellä ainoastaan Hanna ja minä. Hän ei sure, vaan kysyy, miksi isä huokaa. En minä enää valita, en edes nyt; mutta mikä on poissa on poissa, eikä kaipauksen tunnetta voi painaa alas. Olen alkanut ymmärtää, että maallinen onni ei ole päämäärämme, vaan tulee olla valmis uhraamaan kaikki. Vähän olen minä oppinut kärsimyksen alla, mutta minusta näyttää välttämättömältä, että meidän tulee, missä tilassa olemmekaan, rukoilla Jumalan Henkeä joka päivä musertamaan meitä ja rakentamaan meitä Jumalan sanalla. — Luulen että Jumala tahtoo antaa meille enemmän kuin me tahdomme, mutta Hän tahtoo tehdä sen sanallaan. Siinä olisi meidän asuttava, ja silloin olisimme turvissa; mutta missä on turvamme, kun laiminlyömme sanan?" —

* * * * *

Mihin nyt ryhtyä? oli kysymys, johon Kihlman onnensa raunioilla mietiskellen itsekseen, kysellen neuvoa uskotuilta ystäviltä ja rukoillen Jumalalta johtoa etsi vastausta. Eikä hän tyytynyt yksistään ajatteluun, vaan hän kirjoitti tapansa mukaan mustalla valkoiselle kaikki jos- ja mutta-väitteet, kaikki eri näkökohdat, joiden pohdinnasta päätös lopulta selviytyi. Niin varsinkin nyt, sillä hän käsitti aivan oikein, että ratkaisu oli oleva käänteentekevä hänen elämässään. Mietiskelyjen tulos oli päätös tehdä ulkomaanmatka. Mikä oli matkan tarkoitus, se ilmenee hänen mietiskelyistään, ja sen vuoksi kuuluu niiden selostus seuraavaan lukuun, jossa itse matkakertomuskin alkaa.

V. ULKOMAANMATKA 1851-52.

Lähtövalmistukset; Ruotsissa.

Paitsi pitkissä kirjeissä ystävilleen, vanhemmilleen y.m. läheisille on Kihlman päiväkirjassakin kertonut ulkomaanmatkansa vaiheista ja vaikutelmista. Päiväkirja alkaa johdannolla, jossa hän luoden valoa sisälliseen elämäänsä on kuvannut, miten matka-ajatus hänessä kehittyi. Siihen y.m. valmistuksiin seuraa tässä katsaus.

Jo poikana Kihlman oli toivonut pääsevänsä ulkomaille — enemmän, hän tunnustaa, uteliaisuudesta ja saavuttaakseen matkustaneen maineen kuin hyödyn vuoksi; mutta heräys tuli väliin, ja pelosta, että matkustamisessa piili sielunvaara, hän jätti tuuman sikseen. Sitten avio ja virka estivät häntä ajattelemasta matkaa, mutta kun hän aikaa myöten jälleen tuli vapaammaksi ja palasi kirjoihinsa, silloin uudestaan virkistynyt tiedonhalu herätti myös halun tavata oppineita, jumalaapelkääviä miehiä, joiden seurasta saattaisi hyötyä. Se sekä ylempänä mainittu lääkärin kehotus matkustaa ulkomaille parantuakseen alkavasta keuhkotaudista sai matka-aikeet uudestaan vireille. "Minä puhuin siitä Gelalleni [syksyllä 1850]. Mutta hän vastusti asiaa. Hän oli hyvä haltiani, jonka neuvot nyt jälestäpäin olen huomannut mitä parhaimmiksi. Hän oli Jumalan enkeli rinnallani, joka aina varoittaen hillitsi minua, kun tahdoin lentää liian kauas. Hänen neuvonsa perustuivat aina puhtaimpaan intoon edistää todellista parastani, ja mahdollista on, että niissä piili jumalallinen viittaus, että minun tuli luopua matkasta vaarallisena ja vahingollisena uutuutena. Matkan tulos on osoittava, oliko niin, selvittävä mitä vielä on hämärää." — — Mutta kenties oli Gelalla omakin syynsä vastustaa matkaa. "Hän ymmärsi, ettei hän voinut seurata minua jättämättä lapsiaan. Hänen oli erottava joko minusta taikka lapsista. Hellästä äidistä ja rakastavasta puolisosta oli toinen vaihtopuoli yhtä vaikea kuin toinen, ja luonnollisesti hän asettui sille kannalle, joka salli hänen pitää kaikki omaisensa luonaan." — Kysymys jäi siis lepäämään, se oli riippuva Kihlmanin terveydentilasta. Julius syntyi. "Kaikki meni onnellisesti: elämäni taivas oli jälleen kirkas, menestyksenpäivän valo täytti rauhallisen Majataloni. Olin niin tottunut siihen, etten tiennyt peljätä vastoinkäymistä. En tiennyt kiittää Jumalaa, en antaa lahjan johtaa itseäni antajan luo. Olin kyllä huolissani rakkaudenpuutteesta Vapahtajaa kohtaan, mutta en niin, että se olisi saanut minua muuttamaan mieltäni. Rangaistusta ansaitseva välinpitämättömyyteni näyttäytyi varsinkin siinä, etten minä Jumalan sanasta enkä puhdasoppisista kirjoista koettanut etsiä selvää tietoa siitä, minkälainen se parannus on, jonka Kristus antaa ja joka ei hävitä hengen köyhyyttä. Jokaisen kristityn ja etenkin jokaisen opettajan tulisi kumminkin muistaa Jumalan varotus: ymmärryksessä olkaa täydellisiä. — — Jos minä jään vaille Jumalan lahjaa, niin on minun siitä syyttäminen omaa laiminlyöntiäni. Ehkä olisin menestyksen jatkuessa jäänyt tähän syntiin ja siten hidastuttanut Jumalan armotarkoitusta minua kohtaan. Mutta Jumala ajatteli minua isänrakkaudella ja tahtoi kurittamalla johtaa minut luoksensa. Kun minä vähimmin aavistin, meni taivas äkkiä pilveen, aurinko lakkasi paistamasta ja muutamassa silmänräpäyksessä puhkesi mitä kauhein rajuilma pääni ylitse. Ennenkuin tiesinkään oli ilon ja rauhan maja muuttunut surun ja tuskan asunnoksi. Kaikkiviisas vei minulta epäjumalani, jota kyllä en rakastanut liiaksi, mutta sentään enemmän kuin Jumalaa. Minä pidin häntä kovin rakkaana: hän oli huvini ja mielihyväni. Ei se ollut väärin, mutta kun en oikein rakastanut Kristusta, saattoi Jumala ainoastaan ottamalla minulta rakkaimpani parantaa minut. Maallisesta tappiosta en ainoastaan oppinut syvemmin tuntemaan maallista mieltäni, vaan tulin myöskin, kun minulla ei enään ollut katoovaista mielihyvää, ajetuksi Jumalan sanan ja sen kautta Jumalan tykö. Kun Gelani oli poissa, täytyi minun ruveta keskustelemaan Jumalan kanssa; nyt huomasin, miten vastenmielisesti ja vain ohimennen tahdoin seurustella Jumalan kanssa ja miten siis olin peräti kääntynyt hänestä ja että Jumalan kuva, joka uudestasyntymisessä luodaan ihmiseen, ei vielä ollut minussa olemassa. Mutta yksinäisyydessäni, vastaanottaessani vaikutelmia elämän katoovaisuudesta, sain myöskin rikkaan korvauksen siinä rauhassa, joka tuli osakseni, kun turvasin Jumalaan ja pysyin erilläni huvituksista. Rikas valon ja lohdutuksen lähde pulppusi heprealaiskirjeestä; tuskin uskalsin maistaa tätä suloista vettä. Maistoin kuitenkin, ja minä maistoin kuinka hyvä ja suloinen Herra on; mutta vesi oli terveellistä eikä vain hyvänmakuista: se ei äitelyttänyt, sillä siinä oli suolaakin. Semmoiset lauseet tulivat minulle tärkeiksi, jotka ennen olin sivuuttanut itseäni koskemattomina, syystä että ne vaativat pyhitystä, jota pidin osaksi ei vielä niin välttämättömänä, osaksi tosin välttämättömänä, mutta itsestään ilmestyvänä hedelmänä, kun vain turvasin vanhurskauttamiseen. Nyt sanottiin minulle: Katso että sinä tässä kurjuudessasi vaellat pelvossa. Puhdista itsesi kaikesta lihan ja hengen saastaisuudesta, täyttäen pyhyyttä Jumalan pelvossa. Minusta oli kuin olisi pyhitystäkin harrastettava, jopa silloinkin kun ollaan epätoivossa vanhurskauttamisestaan." — — Ulkonaisestikin oli Kihlman joutunut muuttuneisiin oloihin, jonkunlaiseen väliaikaistilaan. Ei paljoa puuttunut, ettei hän ollut palautunut samaan asemaan kuin ennen naimistaan. Ja kun lääkäri nyt vakavasti kehotti häntä lähtemään ulkomaille, saattoi hän jälleen ottaa harkintaan "nuoruutensa suunnitelman, joka oli ollut kätkössä kuin kipinä tuhan alla." Nyt se oli toteutettavissa, ja eikö ollut oikein käyttää tilaisuutta, joka kenties ei koskaan uudistuisi?

Kumminkin oli Kihlmanin vaikea tehdä ratkaiseva päätös. Hän kysyi neuvoa sekä Esseniltä että Julius Berghiltä. Edellinen oli ehdottomasti matkan puolella, jälkimäinen ei kehoittanut siihen, mutta ei vastustanutkaan. Siitä olivat ystävät yksimielisiä, että matka oli tehtävä ainoastaan terveyden eikä minkäänlaisten hengellisten tarkoitusten vuoksi. Mutta tässä kohden oli Kihlman aivan toista mieltä. Tietenkin tuli hänen pitää silmällä ruumiillista terveyttään, mutta joskin hän piti näitä ystäviä suuressa arvossa, ei hän ymmärtänyt miksi hänen ei kävisi yhdistää siihen toistakin tarkoitusta. Hänessä asui palava into jatkaa opintojaan. "Jos tarkastan elämääni lapsuudesta saakka, näen itseni aina kirja kädessä. Minulla ei ole luonnollista taipumusta seurusteluun eikä mihinkään käytännölliseen taitoon, vaan kirjalliseen harrastukseen saada ensin itse asiat selville ja sitten antaa tietoa muille. Halu harjoittaa tutkimuksia on minussa luonnollista, joka aina uudestaan ilmaantuu ja vaatii tyydyttämistä." Ymmärrettävää on siis, että Kihlman ei voinut matkasuunnitelmastaan sulkea pois "hengellisiä tarkoituksia". Ei kunnian- eikä vallanpyynnöstä, vaan ainoastaan tyydyttääkseen tiedonhaluaan ja voidakseen paremmin kuin ennen toimia opettajana, hän tahtoi hyväkseen käyttää matkan tarjoamaa tilaisuutta opintoihin. Mitä taasen opintoalaan tulee, Kihlman mainitsee niitä kaksi. Toiselta puolen hän ajattelee syventymistä kirkkohistoriaan, arvellen että siihen perehtynyt voisi "seisten historiallisella pohjalla, ei ylhäisyydessä vaan kristillisessä nöyryydessä ja kieltäytymisessä, nousta puolueiden pikkumaisuuksien yläpuolelle ja kyeten antamaan arvoa hyvälle, missä se esiintyneekään, osaltaan yhdistää mitä vihollisen toimesta oli hajotettu"; toiselta puolen hän tahtoi entistä täydellisemmin omakseen tehdä raamatun järjestelmän s.o. tutkimalla raamattua koettaa yhdistää hajanaiset totuudet yhdeksi kokonaisuudeksi. Kirkkohistoriaan nähden hän erittäin huomauttaa, että sitä voidaan tutkia ei ainoastaan kirjasta vaan käytännöllisestikin — "paras tilaisuus semmoiseen käytännölliseen tutkimukseen avautuisi minulle Ruotsissa, varsinkin, jos saisin aikaa ja tilaisuutta käydä eri paikkakunnilla. Minusta olisi synti ja häpeä jättää semmoinen tilaisuus käyttämättä." —

Vasta toukokuun lopulla olivat asiat niin selvillä, että Kihlman helatorstaina lähti Kokkolaan toimittaakseen virkavapaus- ja matkalupahakemuksensa postiin. Mutta samana päivänä (30/5) kun hän lähetti hakemuksen, sai hän kirjeen, että tuomiokapituli oli määrännyt hänet pitäjänapulaisen sijaiseksi Lestijärvelle. Odottamaton uutinen hämmästytti Kihlmania, ja hän mietiskeli, mitä Jumala mahtoi sillä tarkoittaa. Kun hänet Kruununkylästä, jossa ehkä olisi voinut hyödyttää, lähetettiin Lestijärvelle, missä hän "inhimillisesti arvostellen ei kyennyt mitään aikaansaamaan, syystä ettei osannut [suomen]kieltä" — tahtoi kai Jumala osoittaa, ettei häntä nykyään Suomessa tarvittu ja vapauttaa hänet omantunnon vaivoista virkavapauteen nähden(!) Kumminkaan hän ei voinut olla noudattamatta määräystä, vaan matkusti Lohtajan ja Ylikannuksen kautta yksinäiseen, jylhään erämaanseurakuntaan. Kuultuaan millä kannalla Kihlmanin asiat olivat, aikoi hänen lähin esimiehensä, Lohtajan rovasti (K. G. Elfving), kyllä kohta vapauttaa hänet, mutta kehotti häntä sitten kuitenkin viipymään Lestissä pari viikkoa. Niin tapahtuikin. Kaksi kertaa Kihlman Lestijärvellä saarnasi, mutta muutoin hän yksinäisyydessään luki kreikkaa ja tutki heprealaisepistolaa, "niin että, jos Jumala tahtoi minut lehtoriksi, josta myöskin oli syntynyt puhe, olisin siihen kelpaava". Kyseessä oli teologian lehtorinvirka Vaasan lukiossa. Kruununkylään hän palasi kesäkuun keskivaiheilla, jolloin odotti vastausta tuomiokapitulista. Se tulikin, mutta sisälsi vain tiedon, että hänen hakemustaan ei oltu käsitelty, syystä että joku muotoasia oli laiminlyöty. Hän korjasi laiminlyönnin ja uudisti hakemuksensa, mutta ei palannut enää Lestijärvelle, sillä sinne oli toinen sijainen määrätty. Sen sijaan Kihlman uudella odotusajallaan matkusti meritse Vaasaan juodakseen terveysvettä [seltterivettä]. Heinäkuun 11 p:nä tuli vihdoin Turusta myöntävä vastaus s.o. hänelle oli annettu 3 kuukauden virkavapaus, luettuna heinäkuun 1 p:stä, mutta kun Kihlman kamreeri Vegeliuksen kautta tilasi matkapassin Helsingistä, ilmoitettiin, että asia oli lähetettävä keisarin ratkaistavaksi! Passin puutteessa täytyi hänen siis luopua aikeestaan matkustaa saman kuun 24 p:nä Berzelius-laivalla Vaasasta Ruotsiin ja sen sijaan, noudattaen kamreerin neuvoa, lähteä Helsinkiin odottamaan matkalupaa Pietarista. Näin mutkallista oli 1800-luvun keskivaiheilla päästä Suomesta ulkomaanmatkalle!