3 p. "Aloin lukea Stierin: Efesiläiskirje sekä Beckin [Die christliche] Lehrwissenschaft [nach den biblischen Urkunden]."

4 p. "Kävin Eforus Hofmannin luona, hyvin kohtelias. Puhuttiin virolaisista oloista: talonpojat itse tahtoivat muuttaa uskontoa, syystä että heidän evankelisina täytyi maksaa niin suuria veroja. Papit laiminlöivät heitä ennen (juttu papista, joka löi vetoa aatelismiehen kanssa, kumpi heistä söisi enemmän, jälkimäinen kuoli, ja pappi löi lukkarin kanssa korttia ruumisarkun päällä). Myöskin suomalaisista oloista: luterilaisessa kirkossa aina eri mieliä vanhurskauttamisopista. I.p:llä kävin prof. Schmidin luona."

5 p. "Kävin prof. Beckin luona." [Silloin tapahtui se keskustelu Suomen oloista, jonka Kihlman, niinkuin alempana näkyy, selosti kirjeessä Essenille.] "I.p:llä Klett luonani. Sain häneltä vahvistusta mielipiteilleni eri henkilöistä. — — — Eihän saa noudattaa mieskohtaisia vaikutelmiaan, sillä helposti tapahtuu, että tekee itsensä malliksi ja tahtoo muovailla kaikki oman mielensä mukaan, jopa voi tulla siihen, että ankarasti arvostelee toisia ihmisiä vain sen vuoksi, että heillä on toisenlainen mielenlaatu; mutta ei pidä myöskään halveksia salaista varoitusta taikka houkutusta, jonka tuntee sisässään. Olen usein huomannut sen olevan perustetun."—

6 p. "Beck luennoi taas voimallisesti ja suolaisesti vuorisaarnasta."

8 p. "Kuulin Palmerin [Christian von Palmer (1811-1875) v.sta 1852 teologian prof. Tübingenin yliopistossa. Erittäin etevä ja mainehikas opettaja käytännöllisessä teologiassa; hänen oppikirjojaan tässä aineessa on paljon käytetty meilläkin.] saarnaavan, melko hyvin. I.p:llä saarnasi Klett. — Illalla konsertissa, jossa esitettiin [Spohrin] oratorio Die letzten Dinge. Ihania kohtia, esim. kvartetti Selig sind die etc." — — —

Näin Kihlman eli Tübingenissä, ja samassa kirjeessä (noin 15/2), josta olemme ottaneet kuvauksen Lämmertillä käynnistä, hän kooten vaikutelmansa kirjoittaa Essenille: "En ajatellut oikein edullisesti Beckistä, syystä että olin kuullut hänen olevan antipietisti ja vieläpä antiluterilainen, mutta otin huomioon, että hänestä sanottiin, että hän seisoi raamatun pohjalla. Nyt olen kolme viikkoa kuullut hänen luennoivan, ja käynneillä mieskohtaisesti tutustunut häneen. Minun täytyy sanoa: on totta, että hän on pietismin ja luterilaisuuden vastustaja. Ja kuitenkin hän on mitä radikaalisin pietisti ja oikea luterilainen, mutta, huomaa, alkuperäisessä merkityksessä. Pietisti, sikäli kuin hänestä kristinusko ilman elämää ei ole kristinuskoa ollenkaan, ja luterilainen, sikäli kuin Jumalan sana hänelle on ainoa ja pätevä auktoriteetti. Professori Beck on kerrassaan tavaton mies, itsenäinen, eheä teologi ja kristitty. Hän ei ole mies, jolla on yksityisiä mielipiteitä ja aatteita, vaan kaikki, mitä hän ajattelee ja puhuu, on mitä tarkimmassa keskinäisessä yhteydessä. Siinä ei näyttäydy kokoelma yksityisiä totuuksia, vaan orgaaninen kokonaisuus, missä jokainen yksityinen totuus luonnollisesti johtuu kokonaisuudesta. Mutta sekä kokonaisuus että yksityiskohdat on otettu Jumalan sanasta. Ja — mikä on hänessä tunnusmerkillistä — kaikki totuudet tulevat hänen suussaan käytännöllisiksi. Sen vuoksi ovat hänen luentonsakin niin ihania, ettei koskaan lähde niiltä ilman että on saanut jonkun sydämeen menevän varoituksen. Niin, varoituksia hän antaa, eikä hän säästä rangaistuksiakaan, mutta evankeliumia ei saa paljon kuulla. Kuvaavaa on mitä hän kerran lausui: Kristuksen suusta ei kuultu monta 'ah', mutta sitä vastoin hän huusi 'voi'. Pohjoismaissa pidettäisiin Beckiä mitä täydellisimpänä lainsaarnaajana. Hän ei ainoastaan taistele voimakkaasti hentomielistä (sentimental) hengellisyyttä vastaan, joka ei osaa puhua muusta kuin 'rakkaasta vapahtajasta' (der liebe Heiland), vaan hän sanoo suoraan, että pyhyys se on, joka ratkaisee, tuleeko ihminen autuaaksi vai eikö. Hän on siis mystikko, mutta sanan paremmassa merkityksessä. Hän on Saksan suola. Hänen ja koko pietistisen suunnan välit ovat kireät, sen vuoksi että se hänen mielestään monenlaisilla ulkonaisilla puuhillaan turmelee vanhan pietismin; lukuisilla kirjasillaan ja sanomillaan se vetää kansan Jumalan sanasta, suunnitelmillaan Jumalan valtakunnan edistämiseksi se kääntää mielet ulospäin. Sen vuoksi hän ei voi kärsiä sellaista kristinuskoa. Ja mikäli ymmärrän asiaa olen sitä mieltä, että hän on oikeassa. Esiintymistavaltaan hän on karkea: ei mitään kohteliaisuuksia, mutta se mitä hän sanoo, lähtee rehellisestä mielestä. Saattaa olla vakuutettu siitä, ettei hän lausu muuta kuin mitä ajattelee. Hän on totuuden mies, eikä totuus aina ole erittäin kohtelias. Koko hänen olennossaan on jotain, joka vahvasti muistuttaa Ternströmiä. Olen sydämestäni iloinen, että olen oppinut tuntemaan tämän miehen ja kiitän Jumalaa, että hän on vienyt minut Kruununkylästä tänne. Todellakaan en lähtiessäni kotoa tiennyt tapaavani semmoista helmeä, mutta Jumala, joka tiesi mitä tarvitsin ja missä tarpeeni voisi tulla tyydytetyksi, on varmaan johtanut askeleeni tänne. Ainoa mikä minua huolestuttaa on kysymys, eikö Beck sentään liene yksipuolinen. Mutta en ainakaan vielä voi varmasti sanoa, onko niin laita: täytyy tuntea koko hänen järjestelmänsä, ennenkuin voi arvostella sitä."

"Vaikka olen iloinen täälläolostani, älä kuitenkaan luule, että minulla on ollut makean leivän päiviä. Sillä Beckin mielipiteet eivät ole mitään ulkokohtaista, jolla voi hetkisen huvitella sitten etsiäkseen jotain uutta. Ei, ne ovat enemmän kuin mielenkiintoisia, ja minuun ne ovat tehneet syvän vaikutuksen. Olen tuntenut itseni pakotetuksi tarkoin tutkimaan elämääni, Stuttgartissaoloni siihen luettuna." — Nämä sanat ovat johdantona kuvaukseen pitkästä itsensätutkimuksesta, johon Kihlman on antautunut saadakseen selville, mitä raamattu tarkoittaa "väärillä profeetoilla". Hän myöntää olleensa yksipuolinen ja puutteellinen saarnaaja, mutta hän ei ole osannut aavistaakaan, että kenties hänkin on voinut olla väärä profeetta. Ei ole aivan mahdotonta, että kumminkin sekä hän että hänen ystävänsä ovat voineet olla väärien profeettojen ryhmää, sillä raamatussa ei suinkaan sanota, että ne välttämättömästi ovat tahallisia pettureita. Tutkimalla eri raamatunkohtia tulee hän sitten siihen päätelmään, että hän puolueeseen kuuluvana mahdollisesti ei ole aina kyennyt erottamaan Jumalan ja ihmisten asiaa toisistaan, ja on siten tullut johtaneeksi muitakin harhaan. Kumminkin "tiedän, että ainakin viime aikoina olen koettanut saarnata mahdollisimman uskollisesti tekstin mukaan, että sydämestä olen tahtonut viedä ihmiset minun luotani Kristuksen luokse, että olen vihannut ihmiskäskyjä ja -sääntöjä. Mutta sittenkin on varmaan välttämätöntä kaivaa niin syvälle kuin kykenee, pelkäämättä katkerimpiakaan löytöjä. Monet rangaistukset, joiden Jumala on antanut kohdata meitä, pappeja, ovat epäilemättä tarkoittaneet sitä, että me vakavasti kysyisimme: mitä Sinulla on meitä vastaan? Tätä kysymystä olen miettinyt vaimoni kuolemasta saakka. Luulen olevani asian perillä." —

Kihlman kertoo sitten Beckin kanssa puhuneensa kotimaisistakin oloista. "Minä sanoin, että toivorikas herätys oli rappeutunut, hajaantunut puolueisiin, jotka kiivaasti taistelivat keskenään, sekä että minä ja muutamat muut opettajat olimme väsyneet puoluetaisteluihin ja puoluehenkeen. Emme voi kauemmin hyvällä omallatunnolla alistua siihen mitä toinen tai toinen puolue säätää, mutta emme sentään tahdo perustaa uutta puoluetta. Siitä syystä on meistä asemamme varsin vaikea: emme tahtoisi erehtyä toiseen eikä toiseen suuntaan, vaan vaeltaa keskitietä. Haluatko tietää, mitä hän vastasi? Pääsisällys oli tämä: 'Kiittäkää Jumalaa, että osaatte erottaa toisistaan Jumalan asian ja puolueasiat! Sitä eivät kaikki ymmärrä, eivät edes parhaimmat kirkonmiehemme. Meidän ja totuuden pahimpia vastustajia eivät ole uskottomat, jotka kieltävät totuuden, vaan ne, jotka sekottavat valhetta totuuteen. Ja sitä tekevät tavallisesti kaikki puolueet. Tämä ei ole mitään uutta: niin on ollut ennenkin, ja raamattu todistaa, että asiat eivät parannu lopulla, vaan pikemmin pahentuvat. Älkää siis tahtoko auttaa asiaa, siten te vain aikaansaatte uuden puolueen. Kaikkein vähimmin hyödyttää esiintyä julkisesti esim. julkaisemalla joku taistelukirja. Siitä ei seuraa muuta kuin että joukko ihmisiä hyväksyy teidän mielipiteenne, he riemuitsevat siitä, että toisten heikot puolet on paljastettu, he ryhmittyvät ympärillenne, ja silloin teilläkin on joukkue, ja uusi puolue on valmis. Julistakaa vain uskollisesti totuutta ja, jos toimintanne kohtaa vastarintaa, älkää silloin väistykö. Sillä on Jumalan tahto täytetty eikä teidän tarvitse mennä edemmäs. Kumminkaan ei niiden, jotka ovat yhtä mieltä, pidä puoluepelosta pidättäytyä kokoontumasta, yhdessä viljelläkseen Jumalan sanaa.' Kun minä huomautin, että uskollinen opettaja ehkä saa työskennellä turhaan, samalla aikaa kun puoluemiehet voittavat paljon liittolaisia, vastasi hän: 'Älköön se saattako teitä eksyksiin: yksinäinen ei sentään ole jäävä lapsettomaksi. Herra on tulemisessaan tunteva nämä harvat ja keräävä ne taivaalliseen valtakuntaansa. Tyytykää siihen.' Semmoista ja muuta hän puhui. Se on sanasta sanaan sopusoinnussa sen kanssa mitä Sinä kirjoitat. Eihän minun mielestäni kysymykseen kaikkine erityiskohtineen vielä tällä ole vastattu; mutta arvatenkin voidaan yksityisseikat helpommin selvittää, kun kerran ollaan varmat periaatteista. Ja nämä ovat mielestäni nyt ilmitulleet."

"Tarkasta nyt, rakas appi-isä, mitä olen kirjoittanut ja anna minun tietää, mitä siitä ajattelet. Jumala varjelkoon Sinua totuudessaan! Mikä armo onkaan osaksemme tullut, että Jumala on avannut silmämme! Miten onnelliseksi voimmekaan tulla, jos vain avaamme sydämemme niin, että totuus saa sulautua olentoomme! Mutta myrskyistä ja rankkasateista emme pelastu." —

* * * * *