Kihlmanin lähin seuraava kirje (28/2) on osoitettu Ingmanille ja koskee miltei yksinomaisesti kotimaista herännäisyyttä. Ingman oli näet selostanut erään keskustelun Julius Berghin ja hänen välillään rouva Malmbergin hautajaisissa, ja se antaa Kihlmanille aihetta pitkään kriitilliseen tarkasteluun. Yleensä hän on tyytymätön Berghin avonaisuuden puutteeseen, vaikka hän nyt, niinkuin ennenkin, julkilausuu suuren kunnioituksensa häntä kohtaan. Merkillisintä koko keskustelussa näyttää olleen, että Bergh — vastoin sitä mitä ennen oli väitetty (niin sekä L. Stenbäck että A. Ingman lentokirjasissaan 1840-luvun alkupuolella), että näet herännäisyys ei opettanut mitään uutta — oli lausunut, että Paavon oppi oli Luteruksen yksipuolisen uskon saarnaamisen ja pietistien pyhyyden opin välitys. "Olenhan minä aavistanut", sanoo Kihlman tämän johdosta, "ja viime aikoina älynnytkin, että se [Paavon oppi — 'Gubbianismen'] tahtoo olla vastalause molempia noita suuntia kohtaan (niinkuin muistaakseni Granfeltkin kuvaa sen); mutta hyvä on tietää asia sen omasta suusta. Paavon oppi tahtoo siis ei ainoastaan, niinkuin pietismi, parantaa rappeutunutta kristinuskoa (niin olen kuitenkin kauan luullut ja kenties moni muu minun kanssani); se tahtoo jotain enemmän: se tahtoo olla korjattu (förbättrad) laitos pietismiä." — Toinen tärkeä kohta oli Berghin huomautus, "että oli sokeutta väittää, että ukko ei esittänyt oppia armontilasta". Kihlman ei epäillyt Berghin puhuvan vakaumuksestaan; tämä nimittäin "tunsi ukon ja hänen oppinsa paremmin kuin me". Näin johtuu hän m.m. seuraaviin muistutuksiin: "Jollemme oikein tunne ukkoa eikä hänen oppiansa — mikä kyllä on mahdollista — niin seuraa siitä myöskin, ettemme ole voineet olla hänen täydellisiä oppilaitaan. Ei hän myöskään ole koskaan hyväksynyt meitä. Päinvastoin on hän usein ollut hyvin tyytymätön Pohjanmaahan: milloin on sanottu 'Rantapapeista', että he saarnasivat 'Hedperkin uskoa', milloin taas (ja niin useimmin), että he ovat 'lainsaarnaajia'. Savon ja Pohjanmaan kireät välit on tunnettu. Minusta on senvuoksi suuri erehdys, jos tahdotaan pitää savolaista ja pohjalaista kristinuskoa samana." — — — Omasta puolestaan lausuu Kihlman, että hänessä ei ole mitään "katkeruutta ei ukkoa eikä Juliusta kohtaan". Päin vastoin toivoo hän sydämestään pysyvänsä ystävyyssuhteessa heihin. "Ukkoa kohtaan on minulla vielä jonkunlainen kunnioituksen tunne, kun muistelen hänen terävänäköisyyttään tekopyhyyteen nähden. Hänen juoppoudestaan en ole täysin vakuutettu: olen kyllä nähnyt hänen ottavan ryyppyjä (snapsa), mutta en koskaan ole nähnyt häntä päihtyneenä."

Ainoastaan jälkikirjoituksessa Kihlman lausuu muutaman sanan nykyisistä oloistaan: "Luottamukseni prof. Beckiin ei ole vähentynyt. — Minä luen hänen Chr. Lehrwissenschaftinsa 1:stä osaa: Die Logik der chr. Lehre. Hänen tyylinsä on kovin raskas, lauseet joskus äärettömän pitkiä (kaksikin lehteä!). Alituiset raamatun otteet lisäävät lukemisen vaivaa. Mutta vakava tutkiminen ei ole haitaksi. Toivon oppivani tältä mieheltä enemmän kuin jos hätäisesti oppisin tuntemaan kaikki Saksan pietistit ja vanhaluterilaiset y.m. Ah, kunpa olisit täällä! Sinä tuntisit itsesi varmaan vedetyksi tämän vastenmielisen (frånstötande) miehen puoleen." —

* * * * *

Ei ole aivan harvinaista, että nuori mies, joka on suorittanut jonkun akateemisen tutkinnon ja sen jälkeen saanut viran ja aseman yhteiskunnassa, vielä palaa yliopistoon jatkaakseen opintojaan. Kun niin tapahtuu, on kuitenkin tavallista, että päämääränä on toinen tai toinen uusi tutkinto, joka joko on korkeamman viran ja edullisemman aseman ehto taikka avaa suorittajalleen kokonaan uuden uran. Sitä vastoin on poikkeus, että joku uudelleen ryhtyy yliopistollisia lukuja harjoittamaan yksistään syventääkseen tietojaan, tietoja, jotka ovat virallisesti korkeimmalla arvosanalla hyväksytyt, mutta jotka hän itse on huomannut pintapuolisiksi, riittämättömiksi. Semmoinen poikkeus tavallisuudesta oli Kihlmanin tapaus. Tübingenissä hän nyt eli oikeaa ylioppilaselämää. Hän kävi säännöllisesti luennoilla tehden niistä tarkkoja muistiinpanoja ja sillä välin hän kotona ahkerasti lueskeli alaansa kuuluvaa kirjallisuutta, joka, niinkuin hänen omista sanoistaan huomaa, ei ollut helpointa laatua. Illoin ja muulloinkin, milloin väsymys vaivasi, hän seurusteli repententtien Egen ja Klettin sekä tuttujen ylioppilaiden kanssa. Nämä kävivät hänen luonaan samoin kuin hän etsi heidän seuraansa — ja kun heidän harrastuksensa olivat samansuuntaisia, ei virkistävän keskustelun aiheita puuttunut. Paitsi nuorempien toveriensa kanssa Kihlman seurusteli opettajansakin, prof. Beckin kanssa. Tämä kutsui hänet toisinaan kotiinsa, mutta sen ohella he jotenkin säännöllisesti pari kertaa viikossa tekivät yhdessä yhden tai kahden tunnin kävelyjä. Varsinkin näillä kävelyillä oli Kihlmanilla tilaisuus ottaa puheeksi kysymyksiä, jotka häiritsivät hänen rauhaansa.

Miten täsmällinen mies Kihlman olikaan, ei hän matkansa loppupuolella enää jaksanut päiväkirjaansa merkitä päivän tapahtumia niin tarkoin kuin alussa. Eikä se lainkaan ole ihmeellistä, kun ajattelee hänen kirjeenvaihtoansa. Useat hänen kirjeensä ovat vieneet kukin ainakin pari päivää, ja ne ovat selvästi ajatellun sisällyksen, laajuuden ja käsialan huolellisuuden puolesta aivan harvinaisia. Liikaa olisi ollut kaksi kertaa kirjoittaa samat seikat. Kumminkin tapaamme päiväkirjassa muutamia esimerkkejä hänen keskusteluistaan Beckin kanssa, joihin hän kirjeissään tuskin on viitannutkaan.

Helmikuun 15 p. — "Olin kutsuttu prof. Beckille. Raittiuspuuha tuli puheeksi. Beck hylkäsi sen samoin kuin nykyajan muutkin erikoiset keinot, joilla tahdottiin auttaa mitä ei voida auttaa. Olisi valvottava, että olemassa olevia lakeja noudatetaan: jokaista päihtynyttä olisi rangaistava ja tuntuvasti. Varsinkin olisi kapakoitsijoita ja ravintoloitsijoita pidettävä ankaran tarkastuksen alaisina. Siten päihtyminen tulisi yleisessä tietoisuudessa synniksi. Se olisi kunnollista ja lähintä; jollei siten voida hävittää pahaa, niin on se kärsittävä rangaistuksena. Mutta ihmisystävämme ja uudenaikaiset maailmanparantajamme eivät voi mukautua semmoiseen parannuskeinoon; he näkevät puutteen, kurjuuden ja surkeuden, ja sitä nämä velttiöt eivät saata katsella: se on välttämättömästi muutettava. He lähtevät siis alusta alkain väärästä periaatteesta. Nyt eivät vanhat keinot enää kelpaa, sillä siten jää vielä jotain kärsittäväksi, eikä ankaruus heitä miellytä. Sen vuoksi on etsittävä jotain uutta ja keinotekoista. Niin ovat raittiusyhdistykset syntyneet. Ennen oli meillä luonnollinen paha; näiden keinojen kautta aikaansaadaan keinotekoinenkin paha, joka on entistä pahempi. Niin esim. olemme raittiuspuuhan kautta saaneet sen pahan, että pidetään ansiona olla juomatta. Se näet ei enään ole velvollisuus, vaan jotain vapaaehtoista, mielivaltaista. Siten semmoiset yhdistykset heikontavat siveellistä tietoisuutta." —

18 p. Kävely prof. Beckin kanssa. "Keskusteltiin köyhäläisyydestä (pauperismista), joka viime syksyn tulvien johdosta yhä leviää. Kolmasosa väestöä, joka ennen kykeni elättämään itseänsä, vajoo nyt köyhien luokkaan. Beck ei hyväksynyt hallitusta; sen tulisi hänen mielestään määrätä omaisuusvero. Kun hätä on niin suuri, oli se välttämätöntä. Kun kolmasosa väestöä ei voi elättää itseään, on omaisuus jaettava. Köyhillä on oikeus elää, eivätkä he ole velvolliset kuolemaan nälkään. Mutta sen sijaan että heidän oikeutettuja vaatimuksiaan tyydytettäisiin jätetään heidän elättämisensä yksityisen hyväntekeväisyyden asiaksi. Siitä seuraa kahdenlainen paha, toinen, että köyhän täytyy lahjana vastaanottaa mitä hänellä on oikeus saada, ja toinen, että varakas lukee ansiokseen sen, mikä on hänen velvollisuutensa. Järjestetään yhdistyksiä ja toimenpiteitä, jotka jälleen, niinkuin ainakin, vain enentävät pahaa. Yhdistykset auttavat vain niitä, jotka ovat avustuksen arvoisia; mutta mitä on arvottomien tekeminen? Kerjätäkö? Silloin saavat raippoja. Varastaako? Niin, silloin eivät ainakaan saa raippoja, vaan ruokaa, lämmintä, asunnon j.n.e. Sillä semmoinen on asian laita: köyhien tähden ei tahdota verottaa maata, vaan kyllä rikollisten tähden. Köyhä ei voi menetellä viisaammin kuin tehdä itsensä syypääksi rikokseen. Niin nurinkurisia ovat lait. Jollei hän sitä tee, ei hänellä ole muuta valittavana kuin kuolema. Teollisuutta ja kauppaa edistetään köyhien kustannuksella. Ei suolaakaan heille suoda samasta hinnasta kuin ulkomaalaisille." —

"Myöskin oli puhe kirkosta, joka Beckin käsityksen mukaan käsittää kaikkiin maihin hajaantuneet uskolliset. — Luterusta Beck kiitti varsinkin sen vuoksi, että hänessä taivaan ja maan, Jumalan ja ihmisen vastakohdat ovat niin terävät (skarpa). Hän valitti, että Luterus täällä Württembergissä on aivan tuntematon." — —

28 p. Kävelyllä puhuttiin ensimäisistä kristityistä. Kihlman kysyi, minkälaisiksi oli heitä kuvitteleminen? Olivatko he todella niin erinomaisia kuin tavallisesti luullaan? Eivätkö apostolien varoitukset ja kehotukset osoittaneet, että asiat eivät sentään olleet niin hyvällä kannalla? Beck vastasi, että varmaankin voidaan heidät asettaa liian korkealle, jos luullaan heidän yksityiskohdiltaankin olleen ihanteellisia. Kumminkin oli heissä periaate varma, he olivat periaatteellisesti muuttuneita. Totuuden elämä Jumalasta ja Jumalassa oli heissä olemassa, ja siinä kohden he siis olivat ihanteita. Apostolien kehotukset eivät ole niin käsitettävät kuin jos ne esitettäisiin nykyaikana. Nyt päätettäisiin, että joku jo ilmennyt paha on antanut aihetta niihin. Mutta toisin oli silloin. Apostolit tarttuivat pahan juureen, tietäen että pahan, juuri ei vielä ollut poiskitketty. Sentähden esitettiin kehotukset estämään pahan kasvua. — — — Varoitukset tekopyhyyttä, vääriä veljiä, vääriä profeettoja vastaan tarkoittivat siis vastedes tulevaa.

Sen jälkeen tuli kirkkohistoria puheeksi. Beckin mielestä oli siinä uusi tie raivattava, sillä meillä ei vielä ole raamatullisten periaatteiden mukaista kirkkohistoriaa. Mutta sen, joka on osaava kirjoittaa kirkkohistorian raamatun tapaan, täytyy voida raamatusta käsittää Jumalan valtakunnan peruslait. Kronologiset ynnä monet muutkin seikat voisi jättää toisten huoleksi; sitä vastoin oli esityksessä huomioon otettava yksityisiä ilmiöitä ja henkilöitä (samoin kuin raamattu ei kerro koko kansoista, vaan yksityisistä: Abrahamista, Isakista y.m. ja niin tehden usein käy erikoisseikkoihin käsiksi) katsoakseen, ovatko heissä Jumalan valtakunnan tunnusmerkit tavattavissa. — —