Kihlman kysyi edelleen, oliko Beckillä sama käsitys ennustuksista kuin Bengelillä ja Roosilla. "Beck sanoi heidän olleen yksipuolisia: he kuvittelevat paavin olevan antikristus, ikäänkuin ei meillä olisi antikristuksia evankelisessa kirkossamme. Ei ole sanottu, että antikristus tulee olemaan joku henkilö. Sanoohan Johannes, että monta antikristusta on tuleva, eikä synninihmistä tarvitse käsittää henkilöksi enemmän kuin vanhaaihmistäkään. Mutta sen kautta aikaansaatiin paljon vahinkoa: kansa odottaa nyt antikristusta Napoleonissa taikka paavissa eikä huomaa sitä valhekristusta, joka sen keskellä kehittäytyy antikristukseksi." — Kun Kihlman vielä huomautti, miten useimmilla teologeilla, vaikka he monessa kohden ovatkin uskollisia, on joku mieliaate, jonka tähden he osittain uhraavat totuutta, vastasi Beck: "Mistä johtuvat nämä mieliaatteet? Tahdotaan tietää enemmän kuin ymmärryksen määrän mukaan voidaan tietää. Silloin ruvetaan tutkimaan yhtä asiaa, ja kun siitä on saatu joku ajatus tai käsitys, rakastetaan sitä sen vuoksi, että se on oma. Minut on pelastanut se, etten koskaan ole tahtonut tietää enemmän kuin mitä voin tietää sen johdosta mitä jo tiesin. Sen, mikä ei luonnollisesti seurannut esillä olevasta, jätin vastaiseksi vieraana itselleni. Minä saattaisin kai myöskin tietää yhtä ja toista ilmestyskirjaan nähden, mutta sen selittäminen olisi viimeinen työ, mihin ryhtyisin. Hengstenberg samoinkuin muutkin katsovat tärkeimmäksi voida osoittaa, missä ja milloin ennustus täyttyy, mutta he unohtavat ensimäisen kysymyksen: mitä merkitsee se tai se, esim. peto? Ensimäinen tehtävä olisi karakterisoida se." — —

Paitsi näitä keskusteluja on päiväkirjaan merkitty ainoastaan kaksi muuta. Edellinen niistä, maaliskuun 5 p:ltä, osottaa, että Kihlmanin ja Beckin väli jo oli tullut läheiseksi. Heidän yhdessä kävellessään kertoi näet Beck nuorelle ystävälleen piirteitä elämästään ja m.m. miten hän vaimonsa ja lapsensa kuoleman kautta oli tullut johdetuksi siihen, että hän todella uskoi tulevaiseen elämään, ja miten samalla uusi maailma eikä vain uusia aatteita oli hänelle selvinnyt. Tähän Kihlman vastasi kertomalla oman elämänsä vaiheet, jonka ohella hän myöskin selosti Paavo-ukon opin. — Jälkimäinen ja viimeinen muistiinpantu keskustelu tapahtui s.k. 12 p:nä. Silloin tuli m.m. lastenkasvatus puheeksi, ja siihen nähden Beck lausui yleisenä ohjeena: "das Böse soll man bezwingen; das Gute nicht erzwingen" (paha on kukistettava; hyvä ei pakottamalla aikaansaatava). Ei ole vaikea valmistaa "hyvin kasvatettuja lapsia"; kun taimi ajoissa taivutetaan, tulee puu minkälaiseksi tahtoo. Mutta nämä hyvin kasvatetut ovat kuin valkaistut haudat. Heidän sisällään on synnin- ja maailmanolemus murtumatta, ja, mikä on pahin asia, keinotekoinen kristinusko estää heitä parantumasta. Nykyajan kasvatusmenettely kehittää semmoisia ihmisiä. Pahaa ei rangaista, vaan koetetaan sitä hävittää järkevillä varoituksilla, rakkaudella j.n.e.; sitä vastoin pyritään kaikin keinoin pakottamaan lapsiin kristinuskoa. Missä pakko olisi tarpeen, siinä saa vapaus vallita; missä vapaus olisi paikallaan, käytetään pakkoa. Siitä tulevat iljettävät kristinuskon epäsikiöt, varsinkin naisten kesken. Maailmallisiin huvituksiin nähden Beck ei myöntänyt lapsille vapautta. Jollei pidäkään pakottamalla aikaansaada hyvää, niin tulee kuitenkin torjua semmoinen, joka estää hyvää. Tässä voidaan kyllä esittää järkeviä syitä, vaikka ei siten kuin olisi lapsen vallassa hyväksyä taikka olla hyväksymättä nämä syyt. Lopuksi on kuitenkin lausuttava: minä olen sinua ymmärtäväisempi ja sinun täytyy mukautua. Yleensä ei semmoisesta ole tehtävä suurta melua: on toimitettava niin, että lapset älyävät, ettei heiltä kielletä mitään viatonta huvitusta. — Kun Kihlman huomautti, että moni siten ankarasti pidetty kumminkin säilyttää sisässään turhuudenhalun ja myöhemmin, tilaisuuden tarjoutuessa, osottautuu paljon pahemmaksi kuin lapsi, joka on kasvanut vapaammissa oloissa, vastasi Beck: semmoisissa tapauksissa on miltei aina ei ainoastaan estetty lasta pahasta, vaan myöskin pakotettu sitä kristinuskoon. Mutta jollei niinkään ole laita, vaan lapsi, huolimatta luonnollisesta kasvatuksesta (jommoisen esim. Jumalan kansa Vanh. Testamentissa sai: Jumala ei hävittänyt syntiä, vaan sulki sen vissien rajojen sisään), kehittyy ilmeiseen maailmanrakkauteen ja jumalattomuuteen, niin on se kumminkin parempi kuin tuo salattu pahuus. Ennen minä ihmisten edessä ottaisin vastaan häpeää lasteni tähden kuin tahtoisin sortaa luontoa (göra intrång på naturen). Edelliset voivat vielä kelvata taivaan valtakuntaan; jälkimäiset eivät. Siis suoraan ja selvään, se on minun sääntöni. Jumalanpelko on viisauden alku: kun voi erottaa toisistaan hyvän ja pahan. Jos noudatetaan sitä tietoa silloinkin kun ei oikein käsitetä syitä, niin tullaan sentään aikaa voittaen siihen, että ne käsitetään. Moni on hyljännyt menetystapani, vihdoin kuitenkin huomatakseen, että se on oikea.

* * * * *

Ihminen päättää, Jumala säätää. Pitkin matkaa kävivät asiat toisin kuin Kihlman oli ajatellut. Niin kun hän matkusti Göteborgiin lähteäkseen Amerikaan, mutta joutuikin Tranåsiin; niin kun hän poikkesi Lundiin palatakseen Tukholmaan, mutta suuntasikin kulkunsa Stuttgartiin; niin kun hän päätti Stuttgartissa antautua teologisiin opintoihin, mutta tapasikin Tübingenissä kaipaamansa opettajan ja ohjaajan. Tullessaan Tübingeniin oli hänen aikomuksensa jäädä sinne kolmeksi viikoksi, mutta hän viipyikin siellä enemmän kuin puoli vuotta. — Vasta täällä Kihlman vihdoin sai kauan odottamansa rahakirjeen ja passin. Lähtiessään Turusta oli hän varovaisuudesta jättänyt suurimman osan matkarahojaan lehtori Heikelin haltuun pyytäen, että tämä lähettäisi rahat aikana ja osoitteella, jotka hän myöhemmin ilmoittaisi. Tukholmasta päin hän sitte oli tilannut rahat Göteborgiin, mutta miten hän niitä tiedustelikaan, ei kirje vekselineen — "selittämättömästä syystä" — saavuttanut häntä ennenkuin Tübingenissä maaliskuun 2 p:nä 1852. Ja omituista kyllä saapui uusi passikin, jota hän jo oli odottanut Tranåsissa, seuraavana päivänä. Paitsi pitkää viipymistä on passiin nähden toinenkin "selittämätön seikka" mainittava. Kihlman sanoo päiväkirjassaan (3/3 1852) suuresti ihmettelevänsä, että oli saanut virkavapautta kymmeneksi kuukaudeksi s.o. elokuun 1 p:ään, vaikka oli pyytänyt vapautta yhdeksi vuodeksi. Tukholmassa tehdyssä muistiinpanossa puhutaan kuitenkin kymmenestä kuukaudesta — kuinka on ymmärrettävä tämmöinen ristiriitaisuus? Hänestä oli "vaikea vastoinkäyminen", että aika oli lyhennetty, sillä nyt hän "ei ennättäisi tehdä mitään terveytensä hyväksi, ja opintosuunnitelmakin tulisi supistetuksi". Tositeossa tapahtui sitte kuitenkin, että Kihlman palasi Turkuun vasta lokakuun 20 p:nä!

Siinä luulossa, että hänen piti olla kotona 1 p:nä elok. Kihlman kirjoittaa (7/3) Essenille: "Italian ja Palestinan matkasta ei tule mitään. Tübingeniin jään ainakin juhannukseksi. Arvaat kai mikä aiheuttaa tämän päätöksen. Ehkä olisi terveydelleni tarkoituksenmukaisempaa lähteä merelle. Niin saattaisi lääkäri arvella. Mutta minä arvelen ruumiin terveyden siinä määrässä riippuvan sielun terveydestä, etten voi ruumiillisesti parantua ennenkuin oikea lääkäri Kristus on parantanut sieluni, ennenkuin olen saanut Jumalan rauhan. Rauhaa taasen en saa, ennenkuin olen saanut tyydyttävän vastauksen elinkysymyksiini. Lyhyesti: totuuden löytäminen on terveyteni ehto. Ensiksi tulee minun siis etsiä totuus, se totuus nimittäin, joka ei ole ainoastaan valoa, vaan myöskin elämää." — —

Sen jälkeen hän selittää, miksi hän juuri Tübingenissä luulee löytävänsä totuuden. "Täällä minulla on, mitä monessa paikassa ja ajassa saa turhaan etsiä, totuuden mies, jonka Jumalan henki ja ristin koulu, ilman ihmisapua, on kasvattanut, jonka Jumalan oikea sana on ravinnut, joka on luonnon ja armon lahjoilla rikkaasti varustettu, oppinut ja hurskas, innokas ja maltillinen, totuutta hehkuvasti rakastava ja kuitenkin viisas, maailmasta vapaa, kuulumatta mihinkään puolueeseen. Tiedät että tarkotan professori Beckiä. Pelkään tosin olevani hätäinen arvostelussani, sillä saattaahan helposti erehtyä. Mutta Beck ei hiivi pimeässä. Hän laulaa puhtaita ääniä ja taistelee avokatsein. Huomaa pian kenen kanssa on tekemisissä ja häneen nähden on arvostelu väleen valmis. Mikäli tähän saakka olen häntä käsittänyt, uskaltaisin panna toht. Wieselgrenin, suuren raittiusapostolin ja kristinuskon harrastajan Ruotsin sivistyneitten kesken, lempeän ja sävyisän Fjellstedtin sekä rehellisen totuudenrakastajan Ternströmin toiseen vaakakuppiin, eivätkä he nostaisi toista vaakakuppia, jossa Beck istuisi yksinään. Tässä on harrastusta, mutta ei ainoastaan paloviinaa vastaan, ei ainoastaan pahan ilmaisua, vaan pahaa itseään vastaan juuresta lähtien. Wieselgren tahtoo auttaa maatansa raittiusyhdistyksillä. Mutta Beck ymmärtää, että on yksi ajan perusvirheitä tahtoa erinomaisilla keinoilla parantaa turmelusta, joka olisi poistettava Jumalan säätämillä välikappaleilla. Hän on sitä mieltä, että jos perusuudistus jää sikseen, johtavat muut pyrinnöt vain siihen, että paha pukeutuu uuteen, hienompaan, petollisempaan muotoon, joka on entistä pahempi sen vuoksi, ettei se ole luonnollinen. Ylhäisiä hän ei myöskään houkuttele millään erikoisella tavalla kirkkoon. Ainoa, minkä hän katsoo asiakseen, on julistaa puhdasta, sekottamatonta totuutta. Jollei se miellytä, niin ei hänestä ole tarpeen tehdä eikä hän pidä itseään velvollisena tekemään totuutta mieluisammaksi. Hän ajattelee näin: se, joka on Jumalasta, hän kuulee Jumalan äänen, mutta se, joka ei ole Jumalasta, häntä en voi minä eikä kukaan muukaan auttaa, vaan täytyy hänen saada vaeltaa omaa tietään. — Täällä on myös lempeyttä ja sävyisyyttä, mutta ainoastaan köyhiä, vaivaisia, heikkoja ja suoramielisiä sieluja kohtaan. Sitä vastoin on täällä suolaa, joka ei ole menettänyt suolaisuuttaan, ei ainoastaan julkeaa uskottomuutta, vaan myöskin modernia hengellisyyttä varten, jota luullakseni Fjellstedt tuskin häiritsee. — Täällä on myöskin ei ainoastaan rehellisyyttä ja totuudenrakkautta, vaan samalla syvä tieto Jumalan valtakunnan luonnosta ja olemuksesta. Ternström vaivaa itseänsä kuoliaaksi Josefin vahingosta, sillä hän luulee, että voisi ja pitäisi olla toisin. Beck on sitä mieltä, että yleensä ei voi olla toisin kuin on. Jumalan tuomiot ovat tulossa: nyt ei ole odottaminen kulta-aikaa, kaikkein vähimmin suurenmoista edistystä. Jumalan lasten luku ei ole, kaikkein vähimmin viimeisinä aikoina, suuri, eivätkä he voi estää tuomioiden tuloa. Heidän on vain katsottava, että säilyvät suuren kiusauksen hetkenä, joka on tuleva, sillä tuomio on alkava Jumalan huoneen ylitse. Siis ei nyt pidä surra mitä ei voi auttaa, vaan olla valmiina. Apua tulee kai aikanaan. Kun mitta on täysi, on Herra Kristus auttava uskollisiansa, ja silloin on Josefin vahinko korjattava, kun tulee uusi taivas ja uusi maa, missä vanhurskaus asuu, kun ristinvaltakunnan sijaan on tullut Kristuksen kunnian valtakunta, missä uskolliset hallitsevat Kristuksen kanssa 1000 vuotta. Silloin lasketaan kaikki hänen vihollisensa hänen jalkojensa juureen. Sen vuoksi ei meidän tarvitse epäillä totuuden voittoa, miten epätoivoiselta se näyttäisikään. Meidän on vain kärsivällisesti odottaminen!" —

Että Kihlmanin näöltään ehdottomasti ylistelevä arvostelu Beckistä nojasi kriitilliseen tarkastukseen, ilmenee seuraavasta: "Lausuin viimeisessä kirjeessäni epäileväni, eikö hän ollut lainsaarnaaja. Kuulin häntä tänään. Hän saarnasi omantunnon pohjaan tunkevaa lakia, mutta raskautetuille ja työtä tekeville hänellä oli lohdullisinta evankeliumia. Voiko häntä silloin syystä sanoa lain intoilijaksi? Vanhurskausopissa hänellä, ei lauseissa vaan olennaisesti, (luullakseni) on sama käsitys kuin Luteruksella. Tämä ei minua peloita, vaan päin vastoin se lähentää minua häneen. Sillä, tahdon suoraan tunnustaa, Melanchtonin apologia ei ole tyydyttänyt minua. Huomaa kyllä, että tarkoitus on hyvä, jopa senkin, että heidän uskonsa on ollut oikea ja Jumalan vaikuttama. Se näyttäytyy varsinkin, kun hän lähemmin kehittää ainettansa. Mutta niin pian kuin tullaan määrittelyyn tai lyhyeen lauselmaan, esiintyy paperilla historiallinen usko. Turhaan etsii silloin semmoisia ilmauksia kuin 'katuvainen' taikka 'Jumalan hengen vaikuttama' taikka 'elävä usko'. Ei, silloin sanotaan vain, että 'meidät vanhurskautetaan Jumalan edessä armosta Kristuksen tähden uskon kautta, kun uskomme, että Kristus on kärsinyt edestämme ja että hänen tähtensä synti annetaan meille anteeksi' j.n.e. Se on katolilaisuuden vastakkainen äärimmäisyys. Hedbergin ei tarvitse kovin hävetä uskallettuja lauseitaan. Hänellä on tässä hyviä edeltäjiä uskonpuhdistajissa. Totta kyllä eivät he ole menneet niin kauas kuin hän; he olivat verrattomasti parempia henkilöitä kuin hän, mutta he ovat erehtyneet sanoissa. Sen vuoksi he eivät ole täydellisiä, sillä täydellinen on vain se, joka ei erehdy sanassakaan. Jos siis koettaa välttää heidän erehdystään pitäen kiinni heidän totuudestaan, niin minusta se ei ole väärin tehty. Mutta väärin on riippua heidän sanoistaan ja sen vuoksi, että Luterus tai Melanchton on sanonut tai kirjoittanut jotain, kohta pitää sitä ratkaisevana. — Jos kerran ihmisauktoriteetti on hyljättävä, niin täytyy meidän saada asettaa Jumalan sana yli kaikkien ihmisten. Sentähden olen katsonut itseni oikeutetuksi tunnollisesti tarkastamaan ei ainoastaan suomalaisia vaan myöskin saksalaisia isiä. — On astuttava lähteelle: se on puhdas ja sekottamaton. Siinä ei ole puoluehenkeä taikka äärimmäisyyksiä. Niin on prof. Beck tehnyt eikä hän ole sitä katunut. Mutta sen kautta on hän myöskin voimakkaasti vetänyt minut puoleensa. Kaikki epäilykseni, kysymykseni y.m. ovat hänelle tunnettuja asioita, jotka hän on läpitaistellut. Minä voisin nyt yhdellä kertaa saada tietää, mitä tahtoisin. Mutta en tahdo hätäillä. Minä en tahdo kerätä valmiita tuloksia; tahdon mieluummin antaa kaikkien vähitellen kehittyä sisältäpäin. Tämä tie on luotettavampi. Minä koetan saattaa pienen totuusvarastoni tietoisuuteeni. Mutta sitä, mikä ei ole sieltä peräisin, pidän kyllä totuutena, mutta välittämättömänä enkä tahdo selvittää sitä ennenaikaisesti. Se kai selviää aikanaan, kun se voidaan asettaa yhteyteen muun kanssa. Tämä on minusta tarpeen varsinkin täällä, missä minulla on tilaisuus seurustella niin erinomaisen henkilön kanssa. Muutoin minun yksilöisyyteni sulaa Beckiläisyyteen: tunnen nyt jo miten ajatukseni tahtovat juosta Beckin väylää." —

Kihlman lähettää kirjeensä ohella Essenille erään Beckin saarnan, joka sisältää pääsumman tämän teologiasta. Samassa hän selittää, mitä Beck käsittää uskonnolla, johtaen saksankielisestä määritelmästä päätelmän, että ihminen on uskonnollinen, "kun hän antaa ylimaailmallisen elämänperustan todistusten kautta kohottaa itsensä johonkin, joka ei ole tästä maailmasta, sekä antaa sen kurittavan voiman nöyryyttää itsensä. Nämä kaksi piirrettä: ylimaailmallinen kohottaminen ja taivuttaminen kuvaavat koko hänen teologiaansa. Ja toiselta puolen hän osoittaa epäuskon (esiintyköön se miten kauniissa puvussa tahansa) olevan alentumista turhaan maailmalliseen ja yhtä turhaa itsensäkohottamista. Tämä käsitys on varmaan sattuva. Mitä olisikaan uskontomme ja varsinkin kristinusko, jos tuonpuolinen elämä olisi meille vieras, jollei elämämme olisi salattu Kristuksen kanssa Jumalassa. Sen on myös huomaava omasta kokemuksestaan ja muittenkin, että kristinusko ei ole syvälle tunkenut, niin kauan kuin ei vaella vieraana maan päällä. Myöskin on puoluekiihkoisen varma tunnusmerkki, että hän itserakkautensa ohella on maailmallinen mieleltään."—

Tuskin oli selostamamme kirje valmis, kun Kihlman sai uuden kirjeen Esseniltä, missä m.m. oli tieto, että Paavo Ruotsalainen oli kuollut tammikuun 27 p:nä 1852. Hän vastasi viipymättä (8/3). Tässä kirjeessä Kihlman jälleen käsittelee pappeinkokouskysymystä, esittää mietteitään universalismista ja partikularismista s.o. miten herännäisyyspuolueesta eronneiden pappien tulisi suhtautua muihin ja kirkkoon yleensä (siinäkin kelpasi hänestä Beck esikuvaksi, hän kun oli universalisti ja partikularisti yhdellä kertaa) ja koskettelee muita yksinkertaisempia asioita. Merkillisen kuolemantapauksen johdosta hän lausuu:

"Odottamaton oli sanoma Paavo-ukon kuolemasta, vaikkei olisi pitänyt niin olla. Hän on siis myöskin seisonut Vanhurskaan edessä. Olkoon hän kestänyt! Tavaton mies hän oli: mistä löydämme hänen elämänsä kertojan? Mielelläni olisin vielä tavannut häntä; nyt emme tapaa toisiamme ennenkuin ijäisyydessä. Lahkolaisuudesta hän ei koskaan ole puhdistettavissa, eikä myöskään uskalletusta sanainkäytöstä (vådlig terminologi). Mutta alkuperäisyyttä hänellä kieltämättä oli. Hänen teologiansa oli varmaan yritys välittää kahden vastakohdan, vanhurskauttamisen ja pyhityksen, välillä, ja osaksi hän luullakseni onnistuikin siinä. En uskalla kuitenkaan vielä sanoa mitään. Tämä kuolemantapaus olisi kovin masentanut minua, jos mieleltäni olisin entiselläni. Sillä minä pidin häntä korkeimpana oikeusasteena hengellisissä asioissa täällä maan päällä, yhteytenä, joka piti kaikki koossa, enkä minä nähnyt muuta kuin hajaannusta ja epävarmuutta hänen kuolemansa jälkeen. Nyt tiedän, että Jumalan sana on korkein oikeusaste, joka antaa täydellisimmän varmuuden; enkä sen vuoksi pelkää, että Kristuksen palvelijat tulevat hajaantumaan, jos kohta yksi ihminen poistuukin. Mutta hyvin luultavaa on, että ne Paavon liittolaiset, jotka eivät ole Kristuksen palvelijoita, alkavat jakaa 'kolmen hiippakunnan piispan' jäämistöä. Toivon Juliuksen [Bergh] kanssa: rauha hänen tomullensa! Anna minulle tietoja hänen viime hetkistään!" [Kirjeen lopussa Kihlman kehottaa Esseniä ottamaan selkoa siitä, mitkä velkakirjat (Angelika Kihlman vainajan jäämistöä) olivat langenneet Hanna tyttären osalle, ja kirjoittamaan — "minun nimessäni, jollet tahdo omassa — velallisille, että he suorittavat koron." Näiden velallisten joukossa oli Malmbergkin ja oli siis häneltäkin korkoa vaadittava. Myöhemmistä kirjeistä päättäen Malmberg ei kuitenkaan noudattanut vaatimusta, ja sen vuoksi tapahtui, että Kihlman itse palattuaan Suomeen uudestaan kehotti häntä laatimaan velkakirjan ja suorittamaan 5 pros. korkoa. Tämän kertoo Malmberg (17/11 1852) kirjeessä R. Helanderille, lisäten että Kihlman ennen oli luvannut ottaa hänen velkansa osalleen ja olla korkoa vaatimatta. "Nyt on asia muuttunut. Saatuaan periä rikkaan isänsäkin on hän tullut tarpeeseen ottaa korkoa." Tämänmukaisesti on Rosendal (m.p. III s. 433) maininnut asian jonkunlaisena vainon ilmauksena Malmbergiä kohtaan. Tosiasia on kuitenkin, että Kihlman vastaiseksi ei perinyt mitään isältään, sillä äiti pysyi jakamattoman pesän haltijana, että hän itse kokonaan kustansi ulkomaanmatkansa sekä että hänen kotiin tultuaankin täytyi, niinkuin alempana saadaan nähdä, puoli kolmatta vuotta tulla toimeen omillaan. Näin ollen ei liene oudoksuttavaa, että hän vaati korkoa lainassa olevista rahoistaan.]