* * * * *

Edellisestä tiedämme jo, että Kihlman viihtyi hyvin Tübingenissä. Siitä ja sikäläisistä oloista yleensä lisäämme vielä muutamia piirteitä kirjeestä vanhemmille (31/3). Terveydestään hän siinä sanoo, että se oli edistynyt. "Ainakaan ei rintani ainoanakaan keväänä menneenä kolmena vuotena ole tuntunut niin keveältä kuin nyt." Hän olettaa, että ilmanala, elämäntapa ja lääkkeet yhdessä olivat vaikuttaneet sen, ja toivoo sen vuoksi paranevansa, vaikka hänen ruumiinrakennuksensa jäisikin heikoksi, niinkuin se alkuaan oli ollut. Muutoin oli hänestä ilma Tübingenissä vähemmän lauhkea kuin vuorien ympäröimässä Stuttgartissa. Enimmin häntä vaivasi Saksan talven alituinen kosteus sekä katujen ja teiden kura, josta huolimatta ei käytetty kalosseja. Mielellään hän koululasten tapaan olisi kävellyt puujaloilla, jos tapa olisi sitä sallinut. — Elämäntavat Tübingenissä näyttävät miellyttäneen Kihlmania varsinkin siinä kohden, että ne olivat luonnollisempia, vähemmän sovinnaisia kuin meillä. Ravintolassa saattoi professori istua samassa pöydässä kuin käsityöläinen, ja juttelu sujui hyvin heidän välillään. Itse ravintolaelämäkin oli, mikäli hän pystyi sitä arvostelemaan, siivompaa. Koko kaupungin porvaristo kävi ravintoloissa. "Siellä yhtyvät talonpoika ja professori; iltapäivällä juodaan kahvia, illalla olutta ja viiniä, eikä piippua unohdeta. Siellä kerrotaan uutisia, politikoidaan, ja ajatusten vaihto tapahtuu schwabilaisella murteella, sillä sekin kuuluu luonnollisuuteen." Tästä Kihlman ei kuitenkaan pitänyt ja kaikkein vähimmin siitä, että saarnatuolistakin sai kuulla samaa murretta. "Minä kaipaan täällä", hän sanoo, "hienoutta, jaloutta, puhtautta. Hieno ja siisti ei schwabilainen ainakaan ole: hevoset ja lehmät asuvat saman katon alla kuin ihmiset. Ravintolassa, jossa olen asunut (ja se on kuitenkin sangen hyvä), asuvat hevoset ja muut nelijalkaiset alakerrassa. Luulin, että niin oli laita tilan puutteesta, sillä maa on täällä kalliimpaa kuin Suomessa, mutta minulle selitettiin, että niin oli järjestetty etupäässä lämmön vuoksi. Minä ajattelin: onpa kuvaavaa, että haluatte nauttia navetta- ja tallilämpöä. — Ylellisyys ja koreus, teeskentely puheessa ja seurustelussa on kyllä iljettävää, mutta turhuuden ja plebeijimäisyyden välillä on olemassa kristillinen sivistys, jolla on juurensa ja joka kasvaa Jumalassa, niin että ihminen jalostuu jumalankaltaiseksi sekä sisältä että ulkoapäin, sekä sielultaan että ruumiiltaan. Ja semmoinen sivistys, joka sisältäpäin tullen ilmenee kaikissa sielunelimissä ja niiden ruumiillisessa toiminnassa, semmoinen jalous sanoissa, seurustelussa, olemuksessa on ei ainoastaan maailmallisesti sivistyneiden, vaan myöskin yksinkertaisimman torpparin saavutettavissa. Mutta semmoiset aateliset ovat harvinaisia."

* * * * *

Kun lukukausi oli päättynyt maaliskuun 23 p:nä, päätti Kihlman käyttää huhtikuun 16 p:ään ulottuvaa loma-aikaa virkistysmatkaan, m.m. nähdäkseen Münchenin kaupungin, jossa hänen isänsäkin oli kehottanut häntä käymään. Marian ilmestyspäivän aamulla 25/3 hän Egen kanssa ensin lähti Weiliin Lämmertin luokse. Siellä hän jumalanpalveluksen jälkeen sai nähdä, minkälainen köyhyys ja kurjuus silloin vallitsi näillä seuduin. Seurakunnan 3200:sta asukkaasta 1800 ei kyennyt elättämään itseänsä. Lämmert oli sen tähden uhrautuvaisesti omilla ja muilta keräämillään varoilla perustanut keittolaitoksen, josta köyhät puolesta hinnasta saivat liemiruokaa. "Oli oikein surkeaa nähdä tämän nälkäisen ihmisjoukon tungeskelevan kullakin kreuzerinsä kädessä saadakseen tuoppiinsa lämmittävää, ravitsevaa ruokaa. Miten rikas onkaan meidän maa raukkamme verrattuna tähän yleiseen puutteenalaisuuteen! Kaksi kolmannesta asujamistosta on avun tarpeessa. Eikä syy ole niinkään kadossa kuin yleisessä levottomuudessa, joka on tehnyt lopun kaikesta liike-elämästä. Varakas ei uskalla mihinkään ryhtyä, sillä hän ei tiedä, milloin kapina tai sota syttyy. Ne, joilla vielä on vähän säästössä, lähtevät Amerikaan. Kölnin kautta kuuluu yhtenä ainoana päivänä kulkeneen 20,000 henkeä." — —

Sitte Kihlman matkusti Stuttgartiin, missä viipyi kolme päivää ja sai kirjeen — viimeisen, vaikkei hän vielä sitä tiennyt — isältään, ja sieltä Ulmiin. Katseltuaan suurta tuomiokirkkoa y.m. hän jatkoi matkaa Augsburgiin. Tässä kaupungissa hän suurella mielenliikutuksella astui siihen saliin, missä augsburgilainen tunnustus aikoinaan oli julkiluettu, ja tapasi taidekokoelmassa maalauksen, joka jätti häneen syvän vaikutelman. Se oli luultavasti Holbein vanh:n esitys: Kristusta pilkataan (Kihlman mainitsee vain taulun aiheen). Maaliskuun 30 p:nä hän saapui Müncheniin.

Tässä kaupungissa, ("Saksan Ateena taikka Tyrus"), Kihlman loihe turistiksi. "Tahdoin mahdollisimman pian suorittaa kurssini: olin aamusta iltaan liikkeellä." Seuraus oli, että hän tapasi vähän miellyttävää — nähtävyyksien paljous ja vauhdin suuruus estivät häntä saamasta pysyviä vaikutelmia. "Pinakoteekista ei ainoakaan taulu jäänyt muistiin"; sitä vastoin hän yksityisen taiteilijan (Wilh. v. Kaulbach) luona näki Jerusalemin hävitystä esittävän maalauksen, joka hänestä oli erinomainen. "Varsinkin unohtumaton oli eräs ryhmä, joka kuvasi miten kristittyjen seurakunta, yksinkertaisena ja puhtaana, katse kohotettuna korkeuteen, rauhassa kulki ulos palavasta kaupungista. Se oli kaunista! Semmoista näkee harvoin täällä maan päällä." Glyptoteekissa eli veistokuvakokoelmassa kreikkalaisten filosoofien ja roomalaisten keisarien muotokuvat enimmin viehättivät häntä. "Heidän sisällinen luonteensa kuvastui usein sangen selvästi kasvoissa." Rakennuksista Kihlman ennen kaikkea huomasi kirkkoja. "Niissä oli, mihin päivän aikaan tulinkaan, aina paljo väkeä. Kuulin myöskin katolilaisen saarnan, eikä se ollut huono. Siinä esitettiin monta vakavaa totuutta, ja yleensä se oli semmoinen, että jollen olisi tiennyt olevani katolilaisessa kirkossa, en olisi voinut päättää sitä saarnasta. Kumminkin näytti saarnaaja tahtovan liiaksi vaikuttaa tunteeseen. Hiljaisuudessa katselin kuulijoita saarnan jälkeen. Jokaisella oli rukousnauha kädessä, ja kukin piti yhtä helmeä sormien välissä niinkauan kuin rukouksen sopottamista kesti. Kun rukous loppui, pudotettiin helmi, ja nyt oli mielenkiintoista nähdä, miten moni vilkaisi nauhaan, oliko jo monta helmeä pudonnut ja montako oli jälellä. Sitten alotettiin uudella vauhdilla, ja vielä ulosmennessäkin moni suurella kiireellä luki läksyänsä. Meillä ei käytetä rukousnauhaa, mutta meidän 'jokahetkinen tykökäymisemme' on varmaankin monella muuttunut yhtä tarkoituksettomaksi ja itsevanhurskaaksi kuin katolilaisilla." —

Alituiset kävelyt ja varsinkin katseleminen väsytti Kihlmania, jota paitsi jokapäiväinen oleskelu kylmissä kirkoissa oli hänen terveydelleen haitallinen. Tämä sekä seuran puute — ne pari tuttavuutta, jotka hän Münchenissä teki, eivät laisinkaan tyydyttäneet häntä — synnytti hänessä alakuloisuuden, joka sai hänet lähtemään paluumatkalle. Hän matkusti näet Augsburgin, Donauwörthin ja Nördlingenin kautta (missä kävi tappelutantereella, jolla moni ruotsalainen ja suomalainen sotilas kaatui 30-vuotisessa sodassa) takaisin Stuttgartiin. Sinne hän tuli huhtikuun 7 p:nä jatkaakseen sieltä Tübingeniin, mutta ennenkuin se tapahtui, sai hän kotimaasta surullisen sanoman, jonka järkyttävä vaikutus tunki hänen sisimpäänsä, sanoman isänsä kuolemasta.

* * * * *

Keväällä ennen Alfredin lähtöä oli rovasti Kihlman täyttänyt 63 vuotta. Silloin ja sen jälkeenkin näyttää hänen terveytensä olleen tyydyttävä, koska ei kirjeissä mitään muuta mainita. Luonnon ystävänä hän oli huvitettu puitten istuttamisesta, ja vielä syksyllä hän kirjoitti Alfredille istuttaneensa pihlajia. Kumminkaan hänelle ei ollut sallittu elää uuteen syntymänsä vuosipäivään (12/4). Maaliskuun keskivaiheilla oli hänen tehtävä matka Vaasaan, rakkaaseen syntymäkaupunkiinsa, ja hän lähti kotoa vanhan uskotun palvelijattaren seurassa. Matka oli sujunut hyvin melkein perille asti, kunnes palvelijatar joku hetki Veikkarsin kevarista lähdettyä huomasi, että rovastin käsi riippui hervottomana reen laidalla ja että hän puhui sopertaen. Halvaus s.o. verenvuoto aivoihin oli sattunut, ja kun tultiin kaupunkiin, ei sairas enään omin voimin päässyt sisään (Hallstenille, missä hänellä oli kortteeri tilattuna); kumminkin hän silloin ja kuolemaansa saakka oli täydessä tajussa. Luonnollista on, että hänelle kohta toimitettiin mitä parhain hoito, sillä olihan hänellä Vaasassa sekä sukulaisia että ystäviä, ja jälkimäisistä tiedetään varsinkin koulun rehtorin, Lauri Stenbäckin, olleen erittäin avuliaan kaikessa. Ensimäisiä tehtäviä oli antaa sana sairauskohtauksesta rouva Kihlmanille, ja nopeampien keinojen puutteessa lähti eräs nuori Grönvall, rovastin sisarenpoika, Kruununkylään noutamaan rouvaa. Kyydillä ajaen läpi yön rouva Kihlman ennättikin Vaasaan ennen puolisonsa kuolemaa. Sairaan viimeisistä päivistä kerrotaan, että hän oli huolehtinut autuudestaan, mutta lapsistaan, Alfredista ja Hilmasta, hän ei ollut puhunut. Maaliskuun 20 p:nä 1852 rovasti Kihlman kuoli, ja 25 p:nä hänen ruumiinsa kätkettiin kaupungin hautausmaahan, Kappelimäkeen (Kapellbacken), joka oli ollut hänelle tuttu paikka lapsuudesta saakka ja jolla hän itse ennen oli siunannut niin monen vainajan viimeiseen lepoon. Kuolemantapauksesta johtuvissa puuhissakin Stenbäck oli vaivojaan säästämättä ollut lesken apuna, ja hän se myöskin oli, joka ensin kirjoitti Alfredille hänen isänsä kuolemasta ilmoittaen äidin puolesta, että tämä toivoi pojan palaavan kotia vasta silloin kun hän tehtäviltään oli valmis tulemaan.

"Isän kuolema iski minuun niinkuin salama", Kihlman kirjoittaa Essenille ja Ingmanille samassa kirjeessä, jonka mukaan ylempänä on kerrottu Münchenin matkasta. Ja kuitenkin olisi hänen pitänyt tietää mitä tapahtuva oli — hän lausuu — jos hän olisi tarkemmin ottanut huomioon sisällisiä ääniä ja aavistuksia. Sisällisestä vaatimuksesta hän oli usein rukoillut vanhempiensa edestä ja niinikään purkanut sydämensä ennen mainittuihin kirjeisiin. Edelleen häntä Lämmertin luona — niinkuin hän sitte sai tietää: isän hautauspäivänä — oli painanut omituisen tukala tunnelma, niin tukala, että hän oli siitä puhunut ystävälleen Egelle. Eikä se ollut luopunut hänestä Stuttgartissakaan, jossa hän sai isän viimeisen kirjeen. Se päättyi sanoihin: "Jumala olkoon Sinun kanssasi ja auttakoon Sinua ja varjelkoon Sinua!" — "Se oli", sanoo Alfred, "hänen isällinen siunauksensa minulle. Se on minulle kallis. Jumala suokoon, että se täydellisesti täyttyisi. Se on tervehdys haudan tuolta puolen minulle, joka vielä vaellan tällä puolen."