Kuolemansanoma saavutti hänet, niinkuin jo sanottiin, paluumatkalla Stuttgartissa huhtikuun 8 p:nä a.p., juuri kun hän oli "vahvistanut itseänsä lukemalla Dettingerin kirjoittaman hyvän kärsimyssaarnan". Samana päivänä hän kirjoitti äidilleen kirjeen, josta otamme muutamia kohtia:

"Sydämestä rakastettu Äitini!

"Minun on vaikea kirjoittaa Äidille nyt, sillä sydämeni on niin raskas ja niin täynnä, ja kyyneleet hämärtävät silmiäni; mutta en voi olla kirjoittamattakaan. En kuitenkaan voi ryhtyä muuhunkaan työhön, sillä ajatukseni kiertävät lakkaamatta sen ympäri, josta tänään a.p. Stenbäckin kirjeen kautta sain tiedon.

"On siis totta, että Isä on päättänyt maallisen vaelluksensa. Mitä matkallani olen peljännyt ja aavistanut, on siis tapahtunut. Jo silloin kun sanoin hyvästi Kruununkylässä ja viimeisen kerran näin Isän Kruununkylän sillalla, aavistin hämärästi, ettemme enää näkisi toisiamme maan päällä. Sen vuoksi oli minun kovin vaikea erota. Olisin toivonut saavani avonaisemmin puhua hänen kanssaan, mutta hän astui vaiti ollen ja hiljaa, ja se jäi sikseen. Tukholmassa minua voimakkaasti kehotettiin rukoilemaan vanhempieni edestä, heidän vielä eläessään. Silloinkin minusta tuntui kuin olisi ero lähellä; mutta samalla kun minussa heräsi toivo, että vielä voisimme yhtyä yhdeksi hengeksi ja sieluksi, riemuitsin myöskin ajatellen vielä voivani Josefin kanssa syleillä vanhaa isääni. Kuvittelin sitä hetkeä, jolloin sovitettuina ja nöyryytettyinä Jumalassa jälleen näkisimme ja tapaisimme toisemme. Luulin, että sekä Isä että minä sen jälkeen nöyrästi alistuen sanoisimme: Nyt annat palvelijasi mennä rauhassa. Tahdoin vielä itkeä hänen kaulassaan ja luulin vielä saavani elää jonkun päivän hiljaisessa rauhassa yhdessä hänen kanssaan, jonka mieltä olin ymmärtämättömyydessäni niin usein pahoittanut. Usein olen senvuoksi polvillani rukoillut Jumalaa, että hän antaisi meille, Teille ja minulle, armonsa parannukseksi, totuudellaan vetäisi meidät luokseen ja siten yhdistäisi meidät itsessään yhdeksi. Tässä mielessä olen matkallani kirjoittanut kaikki kirjeeni; mutta minun on täytynyt usein jättää sanomatta, mitä sydämeni on pitänyt painavimpana, osaksi sentähden, etten tiennyt, olisiko oikein puhua niin vapaasti vanhemmilleen, osaksi syystä, että pelkäsin Teidän voivan paheksua ja arvella, että tahtoisin pyrkiä opettajaksenne. Minä uskoin sen vuoksi asian kaikkivaltiaalle, että hän, joka paremmin ymmärsi sen, hoitaisi Teitä. Tahdoin kuitenkin saattaa tietoonne mielipiteeni, jotka jo kotona ollessani olivat vähitellen kehittyneet, ja varsinkin sen vuoksi kirjoitin kirjeen helmikuun 9 p:ltä. Sisäinen ääni toisti aina: 'Sinun täytyy kirjoittaa ja pian, et tiedä kauanko heidän tai oma elämäsi kestää'. Mainitulla kirjeellä tahdoin vain sanoa, että varmaan en kuulu mihinkään puolueeseen ja että siis siltä puolen ei enää mikään estä yhtymistämme. Odotin kauan vastausta. Vihdoin tuli kirje, mutta tässä viimeisessä kirjeessä Isä ei vastannut esittämiini mielipiteisiin. Lyhyt aika ei sitä sallinut [Isän oli lähteminen hautajaisiin Kokkolaan]. Jäin siis epätietoiseksi siitä, miten hän oli käsittänyt sen, minkä pelonalaisena olin kirjoittanut. Senvuoksi minä viime kirjeessäni Münchenistä puhuin vain ulkonaisista asioista, odottaen enempää vastausta. Mutta Herra oli toisin päättänyt; häneltä itseltään en enään ollut saava ei hyväksyvää eikä nuhtelevaa vastausta. — Ennen Müncheninmatkaa tunsin itseni kovin ahdistetuksi: en arvannut syytä, mutta luulin, että ehkä tauti ja kuolema odotti minua Münchenissä. Onnellisesti pääsin sieltä, mutta tänään, vuosipäivänä sen jälkeen kun Julius minulta otettiin takaisin, älyän ahdistukseni syyn. Oi, kuinka nopeasti Jumala leikkaa minulta toisen jäsenen toisen jälkeen! Oi, Jonathanini, Gelani, Juliukseni, Isäni! Kaikki olette poissa, enkä minä tässä elämässä enää koskaan Teitä näe! En saa enään iloita Teitä nähdessäni ja kuullessani. Suloisimmat toivomukseni tehdään tyhjäksi. Tiedän: tämä valitus ei ole Jumalasta; se on inhimillinen. Kumminkaan en tahdo valittaa niinkuin pakanat, joilla ei toivoa ole. Vielä elää Herra ja hänen Kristuksensa, menestyksessä usein unohdettu, mutta vastoinkäymisessä uskollinen auttaja, joka kykenee tyydyttämään ihmissydämen janoa. — Minun pitäisi olla Sinulle, rakas Äiti, tukena ja lohdutuksena tässä meidän yhteisessä surussamme. Mutta näethän, että olen siihen liian heikko. Mutta tiedän, missä voit tavata sekä lohdutusta että tukea, nimittäin sen luona, joka on sanonut tahtovansa olla leskien ja isättömien puolustaja. (Puhuttuaan sitten kokemuksistaan, miten antautuminen Jumalan turviin tuottaa lohdutusta ja rauhaa, hän jatkaa:) Jos se kuitenkin, armas Äitini, voi huojentaa kaipaustasi, jonka kalliin Isämme poismeno Sinussa aiheuttaa, niin ojennan Sinulle käteni vilpittömällä vakuutuksella, että tahdon olla uskollinen, nöyrä, kuuliainen poikasi viimeiseen hetkeeni saakka. Jumala varjelkoon minua koskaan tuottamasta Sinulle surua! Oi, miten minua surettaa, että Sinä nyt olet niin yksin ja hyljättynä, että minun juuri tähän aikaan täytyy olla poissa. Kuinka mielelläni rientäisinkään takaisin syliisi. Mutta toiselta puolen olisi minulle hengenvaarallista tällä vuodenajalla tehdä niin pitkä matka pohjoiseen, jossa vielä on lunta ja jäätä, toiselta puolelta velvollisuus pitää minut täällä. Jumalan sanan tähden on minun oltava täällä: minun tulee oman sieluni ja muittenkin vuoksi täydentää opintojani. Ja siitä syystä kiitän Sinua, että Sinulla on ollut voimaa ja mielenmalttia kehottaaksesi minua vielä jäämään tänne, niinkuin näen Stenbäckin kirjeestä." — —

Paitsi tästä kirjeestä nähdään edellä mainitusta kirjeestä Essenille ja Ingmanille, kuinka Isän kuolema syvästi koski Kihlmaniin. Kahdessa eri kohdassa hän siitä puhuu. Hän on tyytyväinen, että hänen ja isän keskinäinen suhde viime aikoina oli ollut sydämellinen ja että hänen isänsä, jota hän "niin usein oli lahkolaisuudellaan surettanut", kuitenkin ennen kuolemaansa sai "iloita siitä, että Jumala oli vapauttanut minut tästä paulasta". Sitä hän vain valittaa, ettei hänelle ollut suotu vastaanottaa todistusta siitä, että isän suhde Jumalaan oli täysin selvinnyt hänen (Alfredin) toivomusten mukaan. Kumminkin hän alistuu ja tunnustaa, että varmaan Jumala tässäkin oli tehnyt viisaasti ja hellivästi, vaikkemme sitä ymmärrä.

* * * * *

Huhtikuun 10 p:nä matkusti Kihlman Weiliin viettääkseen pääsiäispäivät Lämmertin luona. Hän viihtyi hyvin hiljaisessa rauhassa, vaikka sielläkin "uudet valot" pyrkivät häntä häiritsemään. Tällä hän tarkoittaa, että Württembergissä, jossa ainoastaan Augsburgin tunnustusta pidetään sitovana tunnustuskirjana, on raamatusta kehitetty erinäisiä totuuksia, jotka uskonpuhdistajilla olivat olemassa ainoastaan kehittymättöminä siemeninä. Kuullessaan niitä julkilausuttavan selviöinä Kihlman sanoo monesti aivan hämmästyneensä. Hän myöntää näiden valojen olevan vaarallisia, mutta toivoo välttävänsä vaaran noudattamalla sitä periaatetta, että pitää kiinni ainoastaan niistä totuuksista, jotka itse oli Jumalan sanasta selvästi käsittänyt. Toiselta puolen hän katsoo eduksi, että "väärä luulomme omasta täydellisyydestämme häviää". — Toisen pääsiäispäivän illalla Kihlman jälleen oli Tübingenissä.

Neljä päivää myöhemmin, huhtikuun 16:na, alkoi uudestaan yliopiston toimi, ja Kihlman antautui entisellä ahkeruudella jatkamaan opintojaan. Beckin luentojen aineena oli nyt etiikka eli siveysoppi, ja kuunteli Kihlman niitä säännöllisesti ja erityisellä mielenkiinnolla, sillä Beck esitti koko ordo salutis (autuudenjärjestysopin) etiikassa eikä dogmatiikassa. Muuten kävelyt professorin kanssa myöskin säännöllisesti uudistuivat ja samalla keskustelut milloin mistäkin. Mainiten tämän Kihlman ohimennen sanoo: "hän on minulle hyvin suosiollinen."

Samassa pitkässä kirjeessä Essenille ja Ingmanille, josta jo olemme ottaneet eri kohtia, tavataan jälleen arvostelua Beckistä. "Samoja epäilyksiä, joita Te esitätte Beckistä, olen minäkin tuntenut, eivätkä ne vielä ole kokonaan hävinneet. Ensimäinen vaikutelma, jonka saamme jostakin henkilöstä on usein oikea, ja se vaikutus, jonka Beck teki minuun, oli että hän oli lainharrastaja (lagisk). Mutta osaksi emme saa päättää yksistään vaikutelmista, osaksi voi lakimaisuus perustua väärään evankelisuuteen minussa. Asiaa on senvuoksi syvemmälti tutkittava. Mikäli voin ymmärtää, on hän kaikessa totuuden mies; hänen omituisuutensa (originalitet) loukkasi minuakin. Ajattelin, että hän oli tavallinen teoreetikko ja tahtoi olla jotain enempää kuin uskonpuhdistajat sekä kamariteorioillaan hankkia itselleen kunniaa. Mutta kun hän on minulle kertonut elämänvaiheensa, miten hänet tietämättään on askel askeleelta saatettu siihen, mihin hän oli tullut, ja miten häntä sillä aikaa ulkonaisen ja sisällisen ristin kautta on pidetty nöyryydessä, niin on minulle selvinnyt, että pelkoni siihen nähden oli turha. Hänen teologiansa on lähtenyt kärsimyksestä: rukoillen ja kilvoitellen on hän oppinut ymmärtämään raamattua. Maailmalta hän ei ole saanut kunniaa. Alussa häntä halveksittiin; mutta sitte huomattiin, että hän ei ollut mies, joka salli itseänsä halveksittavan. Oli asetuttava joko häntä vastaan taikka hänen puolelleen. Nyt näytti siltä kuin alettaisiin häntä kuunnella. Moni oppinut vakuutti hänelle suuresti hyötyneensä hänen kirjoituksistaan. Ja epäilemättä on hän vaikuttanut, että Saksan teologia on näöltään tullut kristillisemmäksi. Sitä hän ei kuitenkaan tahtonut, hän ei tahtonut parannusta vaan uudestasyntymistä. Mutta miten on teologi uudestaan syntyvä? Ei haluttu niin läpikäyvää muuttumista; otettiin vain jotakin vanhan vaatteen paikaksi. Ja kun sen verran on tehty, niin ei enään olla tietävinään Beckistä. Hän on kuin kuollut ja haudattu. Hänen kirjelmistään näpistetään milloin mitäkin ja julaistaan omana. Ainoastaan harvat häntä ymmärtävät ja osaavat antaa hänelle sen arvon, jonka hän ansaitsee. Oppineet pitävät häntä mystikkona, pietistit — jotka täällä ovat kirkollisia, jopa kirkollisvaltiollisia — separatistina, maailma kiivaana pietistinä. Siten hän on jotenkin eristetty, kaikkien hylkäämä, sentähden ettei hän ole heidän käytettävissään. Ja kaikki tämä johtuu siitä, että hän kaikessa koettaa pitää kiinni raamatullisesta kannastaan ja toteuttaa sitä. Te kysytte hänen historiallista asemaansa. Niin, totta on, että hänessä historiallinen on syrjässä, sillä hän on kokonaan spekulatiivinen. Kumminkin olen kuullut hänen sekä julkisesti että yksityisesti lausuvan ajatuksensa tärkeimmistä kirkkohistoriallisista ilmiöistä. Uskonpuhdistajista hän puhuu kunnioittaen, jopa ihaillen Luteruksesta, ja olen vakuutettu hänen vilpittömyydestään. Periaatteet, sanoo hän, olivat hyviä, mutta ne jäivät osaksi toteuttamatta. Ydin oli hyvä, vaikka kuori ei ollut virheetön. Asia heillä oli, mutta silti he eivät aina päässeet selvään käsitykseen eikä senvuoksi myöskään selvään ilmaisuun. — Hän erottaa tarkasti Spenerin pietismin uudenaikaisesta. Yhtä ehdottomasti kuin hän hylkää jälkimäisen antikristillisyytenä, yhtä ehdottomasti näkee hän edellisessä jumalallisen elämänilmestyksen. Kumminkin hän moittii heitä siitä, etteivät toimeenpanneet periaatteitaan teologiassakin. — Bengel ja Roos ovat hänen mielikirjailijoitaan. Hän suosittelee niitä usein. Kuitenkaan hän ei hyväksy eräitä heidän mietteitään ilmestyskirjan johdosta. Lyhyesti, hän rakastaa niitä, joita me rakastamme (hän on puolustanut Lutherustakin, kun minä joskus olen uskaltanut tehdä muistutuksia häntä vastaan ja valittaa, ettei Württembergissä lueta Lutherusta), mutta hän ei ole sokea ystäviensä vikoihin nähden. Hän on myöskin sitä mieltä, että meidän tulee ei ainoastaan tallettaa sitä hyvää, jonka ovat meille jättäneet, vaan myöskin raamatun pohjalla kehittää sitä. Vanhurskauttamisopissa sanoo Ege hänen olevan täydellisesti puhdas s.o. hän opettaa, ettemme millään voi ansaita armoa Jumalalta, vaan ainoastaan Kristuksen kautta. Itse en voi vielä sanoa siitä mitään, vaan täytyy minun vastaiseksi luottaa auktoriteettiin sekä siihen, mitä muutoin olen häneltä kuullut. Mutta varmaa on, että vanhurskauttamisoppi ei ole se 'kultalanka, joka läpikäy kokonaisuuden' taikka se keskipiste, jonka ympäri kaikki pyörii. Vanhurskauttaminen on hänelle vain oikean elämän alku, sekä uudistunut vanhurskauttaminen uuden elämän pysyväisyyden välttämätön ehto. Mutta pääasiaksi hän ei sitä tee. Hänelle on pikemmin pääasiana uusi elämä, uusi luontokappale, uudestasyntyminen ja uudistus. Vanhurskauttamisen merkitys on siinä, että se on keino eikä päämäärä. Jos tahtoisin määrätä hänen teologiansa keskuksen, niin sanoisin, että se minun käsitykseni mukaan on oppi Jumalan eli taivaan valtakunnasta itsessään olemassa olevana valtakuntana, ylimaailmallisena elämänjärjestelmänä, jonka raamattu esittää alusta aikain valmistettuna, todenperäisenä, eikä ainoastaan ihanteellisena ja kokemuksista johdettuna [Tämän lausuu Kihlman kirjeessään saksankielellä: 'als ein Reich für sich bestehend, ein überweltliches Lebenssystem, das die Schrift als von Anfang bereitet als reell darstellt, nicht nur als ideal und empirisch'.] Ja sanoo hän: 'juuri Jumalan valtakunnan oikeissa käsitteissä ovat kristillisen elämän muodostumisen ja täydellisentymisen periaatteiden ja perustusten juuret'. Tämä Jumalan valtakunta on Kristuksen kautta toteutunut maan päällä ja on siis todenperäisesti olemassa. Tähän valtakuntaan täytyy syntyä, ja se tapahtuu siten, että Jumalan sanan kautta uusi elämänsubstanssi (aines) lasketaan sydämeen, Kristus meissä. Tämä ei tapahdu taika- tai ihmekeinoin eikä myöskään äkkiä mietelmäin ja päätelmäin johdosta, vaan, syystä että se on syntyminen Jumalasta, muuttumattoman lain mukaan. Tämä laki on perustettu Jumalan pyhään tahtoon: on antauduttava kuuliaisuuden tielle, jos tahtoo saavuttaa päämäärän. Se joka ei ole rehellinen ja suoramielinen ihminen ei voi koskaan tulla uudestasyntyneeksi. Täytyy oppia pelkäämään Jumalaa, jos tahtoo tulla kristityksi. Jos luulee voivansa tulla kristityksi oikotietä, alistumatta tähän pitkälliseen, luonnolliseen kehitykseen, niin joutuu omatekoiseen, äkkikypsään kristinuskoon, joka ennemmin tai myöhemmin osottaa arvottomuutensa ja voimattomuutensa. — Jotenkin niin olen minä käsittänyt hänen oppinsa. Te huomaatte, että se on mitä suorin vastakohta hedbergianismille sekä toiselta puolen W. Niskasenkin ja eräässä suhteessa Paavo-ukonkin opille. — — — Minä tahdon pidättäytyä arvostelemasta ja pyydän, että Tekin olette liian nopeasti käyttämättä nuijaa. Rukoilkaamme ja tehkäämme työtä!"

Lopuksi mainittakoon, että Kihlman tässä kirjeessä kertoo Stenbäckin kehottaneen häntä Saksassa hankkimaan itselleen tohtorinarvon ja hakemaan avonaista teologian lehtorinvirkaa Vaasan lukiossa. Jo kotimaassa oli Kihlmania kehotettu hakemaan tätä virkaa (ks. ylemp.), sittemmin oli Essen, maaliskuulla Tübingeniin saapuneessa kirjeessä, ottanut asian puheeksi, ja nyt oli Stenbäck vuorostaan sen tehnyt. Vastatessaan Essenille oli Kihlman myöntänyt, että häneltä ei puuttunut taipumusta semmoiseen toimeen, varsinkin kun hän sen ohella saattaisi jatkaa opintojaan, mutta kuitenkin hän mieluummin kieltäytyi siitä, syystä että arveli olevan vaikeaa tyydyttää viranomaisten vaatimuksia opinnäytteisiin nähden. Mutta kun hän Stenbäckin kirjeen johdosta oli puhunut asiasta Beckille, oli tämä pitänyt itse virkaa erittäin sopivana Kihlmanille ja tohtorinarvon saamista Tübingenissä sangen yksinkertaisena ja helppona, jopa oli hän tarjoutunut heti paikalla saattamaan hänet filosofisen tiedekunnan dekaanuksen luokse. Mutta Kihlman ei olisi ollut se mietiskelevä, tunnollinen mies, mikä hän oli, jos hän olisi suostunut siihen. Paitsi sitä että hän epäili tietojaan hän ei tahtonut luopua alkamistaan teologisista opinnoista. Hän päätti siis aluksi vain kirjoittaa lehtori H. Heikelille Turkuun, tiedustellakseen, oliko tohtorinarvo puheena olevan viran saamiseen välttämätön ehto, ja selittääkseen, miten hänen uskonnollinen kantansa oli muuttunut (nimittäin ettei hän kuulunut mihinkään puolueeseen eli lahkoon) sekä kysyäkseen, eikö riittäisi — jos hänet ylipäätään katsottaisiin mahdolliseksi — että hän edelleen jatkaisi teologisia opintojaan. Tästä näkyy, että Kihlman ei ollut vastahakoinen asiaan nähden, mutta yhä vain opinnäyte häntä pelotti. "Ajatelkaas, jos minua kehotetaan hakemaan!"