* * * * *
Helmikuun 22 p:nä lähti arkkipiispa lehtori Eurénin, notaari Rindellin ja Kihlmanin seuraamana Ahvenanmaalle tarkastusmatkalle, jonka, suunnitelman mukaan, piti kestää maaliskuun 20 p:ään, mutta joka todellisuudessa päättyi niin varhain, että jo 16 p:nä jälleen oltiin Turussa. Syynä suunnitelman supistamiseen oli keisari Nikolai I:sen kuolema, joka tapahtui maaliskuun 2 p:nä ja josta tieto saavutti arkkipiispan Saltvikissa 9 p:nä. Äidilleen Kihlman kirjoittaa, että hänestä tuntui kuin olisi hän ollut mukana kolmen viikon kemuissa, niin ylenpalttisesti oli arkkipiispaa ja hänen seuruettaan kestitty. Turussa sanottiinkin, että Kihlman oli lihonut matkalla, mutta toiselta puolen hän väittää, että tarkastajat olivat olleet hyvin ahkeria. Joka päivä oltiin kirkossa k:lo 9:stä k:lo 3:een tai 4:ään, ja oli Kihlmanin tehtävänä ollut ottaa osaa seurakunnan lukutaidon ja kristinuskon tuntemuksen tutkimiseen; matkan lopulla hän Rindellin sairastumisen vuoksi myöskin laati pöytäkirjan. Vaikka ilmat olivat kylmät, ei hän vilustunut, sillä arkkipiispan kuomireessä, missä hänellä oli kunnia istua, oli lämmin ja mukava matkustaa.
Mitään erittäin merkillistä Kihlmanilla ei ollut kerrottavana matkalta — ei ainakaan äidilleen; Essenillehän sitä vastoin lähetti pirteämmän juttelun siitä, mutta valitettavasti on se hävinnyt. Kauniissa Sundin pappilassa hän oli muistellut entistä Vaasan koulun rehtoria ja Kihlmanin perheen ystävää J. C. Ebelingiä, joka siellä oli viettänyt elämänsä viimeiset päivät (1846-47). Vanhoina tuttavina hän mainitsee Sottungan yksinäisessä saaressa tavanneensa F. V. Fredrikssonin ja hänen vaimonsa Betty Adlerstjernan, jotka 5 vuoden erakkoelämän jälkeen ikävöivät päästä sieltä pois. Jomalassa Kihlman tutustui rovasti Chydeniukseen, "komea mies ja suuri väittelijä", ja Finströmissä rovasti von Knorringiin sekä hänen puolisoonsa, o.s. vapaaherratar Lybecker. Jälkimäisten luona oli ollut hyvin yksinkertaista ja porvarillista ja neidit ottivat osaa talousaskareihin niinkuin muutkin papintyttäret. Sitäpaitsi näyttivät he suuresti kunnioittavan vanhempiansa. Kihlman viihtyi siellä hyvin. Viimeinen toimitus oli rovasti Sadelinin luona Hammarlandin pappilassa, minne kaikki Ahvenanmaan papit oli kutsuttu huhtikuun 14 p:ksi. Siellä papit Kihlmanin sanellessa vannoivat uskollisuudenvalan Aleksanteri II:lle, jonka jälkeen arkkipiispa m.m. suostui Sadelinin anomukseen tulla vapautetuksi lääninrovastin toimesta; hänen sijaansa tuli rovasti Chydenius. Ukko Sadelin — niinkuin entisestä tiedämme Kihlmanin äidin muinoinen kosija — oli tullut vanhaksi, jota paitsi hän pikkumaisen tarkkuutensa tähden oli joutunut virkaveljiensä, omien seurakuntalaistensa (he olivat uhanneet ampua hänet) ja kaiken lopuksi venäläisen hallituksenkin epäsuosioon. Hänen rouvansa, jolle joku koiransilmä oli antanut liikanimen kuningatar Pomaré (syystä että oli iholtaan niin tummanruskea ja käytökseltään niin olevinaan), oli ensin tehnyt Kihlmaniin vähemmän edullisen vaikutuksen, mutta sittemmin osoittautunut rakastettavaksi. Hänen olotapaansa kuului ukko vaikuttaneen, hän kun vaati erikoista arvokkaisuutta puolisoltaan. Molemmat olivat kohdelleet Kihlmania suurella ystävyydellä.
Viikko sen jälkeen kun arkkipiispa oli palannut Ahvenanmaalta, lähti hän uudelle tarkastusmatkalle (Ikaalisiin, Kankaanpäähän y.m.), jolle hän ei kuitenkaan vaatinut Kihlmania tulemaan. "Viidettä pyörää vaunujen alla", kirjoittaa tämä, "ei suuresti kaivatakaan". Kihlmanin oli nyt valmistauduttava kokeisiin saksankielen opettajan virkaa varten, jotka olivat määrätyt huhtikuun 15 p:ksi. Paitsi häntä olivat venäjän kielen opettaja G. W. Passelberg ja maisteri Emil Frosterus hakeneet virkaa, mutta ainoastaan jälkimäinen näytti olevan lukuun otettava kilpailijana. Itse asiassa arvosteltiin sekä Kihlmanin että Frosteruksen kokeet arvosanalla approbatur cum laude, mutta sai jälkimäinen 2 ääntä enemmän. Tähän tulokseen Kihlman ei ollut tyytyväinen, sillä hän arveli olevansa ainakin yhtä perehtynyt saksankieleen kuin toinenkin. Tahtomatta väittää lehtorien Heikelin ja Eurénin, jotka olivat asettaneet Frosteruksen hänen edelleen, äänestäneen vastoin vakaumustaan, ajatteli hän sentään, että se vastenmielisyys, jonka hän tiesi kummassakin piilevän häntä kohtaan, oli helposti aiheuttanut päätöksen. Huhtik. 25 p:nä oli asia lopullisesti ratkaistava, ja vaikka kyllä Frosteruksen paperit siinä kohden olivat epätäydelliset, että hänellä ei ollut asetusten vaatimaa saksankielen opettajan todistusta, vaan sen sijaan Vaasan kuvernöörin, Rechenbergin, suosituskirjoitus, oletti Kihlman, että tuomiokapitulin enemmistö olisi oleva sen puolella, joka oli saanut useimmat äänet kokeissa. Siinä mielessä hän edellisenä iltana kirjoittaa äidilleen: "Siten raukesi tämäkin suunnitelma tyhjiin. En ole alustakaan ollut erittäin viehättynyt tästä virasta ja sen vuoksi voin ilman suurempaa mielipahaa luopua siitä." Äidille hän luulee asian tuskallisemmaksi. "Älä kuitenkaan sure! Olenhan tähänkin saakka elänyt kuin lintu oksalla ja koska olen menestynyt, menestyn edelleenkin. — — — Tämä on meidän kesken, ja minulle voi äiti ilmaista ilonsa ja tuskansa, mutta muille, vieraille: tyyneyttä — aina tyyneyttä."
Asia päättyi kuitenkin toisin. Frosterus jätettiin mainitusta muodollisesta syystä kokonaan lukuun ottamatta, ja sitten äänestettiin Passelbergista ja Kihlmanista. Kun kuudesta äänestäjästä kolme oli antanut äänensä edelliselle ja kolme jälkimäiselle, tuli ratkaisu riippumaan seitsemännestä, tuomiorovasti Edmanista. Tämä äänesti Kihlmania, joka siis sai yhden äänen enemmistön. Valtakirja hänelle annettiin heinäkuun lopulla.
Ei ainoastaan valitusajan tähden vaan senkin vuoksi, että arkkipiispa mielellään toivoi hänen mahdollisimman kauan viipyvän Turussa, Kihlman oleskeli siellä kevät- ja lähes koko kesäkaudenkin. Hänen toimistaan tällä ajalla on vain hajanaisia tietoja. — Helluntaipäivänä hän pyynnöstä saarnasi tuomiokirkossa, ja sanoo hän saarnansa herättäneen ainakin sen verran huomiota, että muutamat sitä puolustivat ja toiset moittivat. Tämän yhteydessä sopii mainita, että Kihlman Turussa ollessaan ei pyytänyt saada eikä saanutkaan kannattajia beckiläiselle suunnalleen. Renvall ja Reuter olivat nähtävästi ainoat, joille hän antoi Beckin saarnoja y.m. julkaisuja luettavaksi, ja heidän lämmin ystävyytensä Kihlmaniin perustui juuri siihen kiitollisuuteen, millä he vastaanottivat tämän ohjauksen entistä syvempään ja valoisampaan kristinuskoon. Että näin oli laita näkyy heidän kirjeistään Kihlmanille, kun hän oli muuttanut Pietarsaareen. — Viimeisen kerran Kihlman esiintyi julkisesti Turussa Pipliaseuran vuosijuhlassa 20 p:nä kesäk. Huhtikuun lopulla palattuansa Pietarista, missä oli käynyt onnittelemassa keisaria, oli näet arkkipiispa pyytänyt häntä pitämään juhlapuheen.
Juhannusjuhlan Kihlman vietti arkkipiispan vieraana Paraisten pappilassa ja mainitsee hän almanakassaan, että aattona tanssittiin ja leikittiin vappuriun ympärillä, poltettiin kokko valkea ja esitettiin tableaux vivants (kuvaelmia). — Heinäkuun alussa hän teki viimeisen tarkastusmatkan arkkipiispan seurassa. Silloin käytiin näet Tammelassa, kuultiin tutkintoa Mustialassa y.m. — Viimeiset viikot hän oli yksin Turussa, käyden kuitenkin heinäkuun lopussa sanomassa hyvästi arkkipiispalle Paraisissa ja Forssellin perheelle, joka vietti kesäänsä Kemiössä. Seurustelua tämän perheen kanssa oli Kihlman näet jatkanut koko Turun ajallaan, ja lienee siitä johtunut lähempi tuttavuus kuin kirjeistä päättäen voisi luulla. Kerran on tosin mainittu (äidille nimittäin), että Turussa oli levinnyt huhu, että Kihlman oli kihloissa jonkun neiti Forssellin kanssa, mutta samassa sanotaan, että huhu oli perätön. Kumminkin näkee almanakasta, että tänä kesänä kirjeenvaihto oli alkanut hänen ja neiti Hilda Forssellin välillä.
Elokuun alussa Kihlman valmistautuu lähtemään ja 8 p:nä, viimeisenä minkä hän vietti Turussa, hän kirjoittaa Beckille. Lämpimästi hän kiittää käsikirjoituksista, jotka oli saanut edellisen vuoden alkupuolella ja jotka olivat tuottaneet hänelle paljon hyötyä ja totuuden voimaa, mutta sanoo pelkäävänsä, että Beckin luottamus häneen oli vähentynyt, kun hänen kirjeensä oli jäänyt ilman vastausta. Edelleen hän mainitsee tänä kesänä -aikoneensa käydä Tübingenissä, jollei sota olisi estänyt häntä, ja antaa lopuksi tietoja Turussa-olostaan ja muutostaan Pietarsaareen. Tämä kirje saapui Tübingeniin 18 p:nä, ja jo 22 p:nä Beck kirjoittaa vastauksensa. Hän oli erittäin iloinen, että vihdoin, lähes kahden vuoden päästä, oli saanut tietoja Kihlmanista, sillä koska hän ei ollut aavistanutkaan että hänen kirjeensä 23 p:ltä marrask. 1853 oli kadonnut, hän ei ymmärtänyt miksi hänet oli jätetty ilman vastausta. Nyt hän viipymättä riensi vakuuttamaan Kihlmanille, että hänen luottamuksensa oli muuttumatta, ja että hän piti häntä yhtä rakkaana kuin ennen. Kirjoittaessaan hän ei vielä ollut täysin toipunut tuskallisesta taudista, ja sen vuoksi kirje veikin häneltä kolme päivää ennenkuin hän sai sen valmiiksi. Korvaukseksi siitä, ettei hän jaksanut kirjoittaa pitempää kirjettä, hän lupasi lähettää uusia saarnajäljennöksiä, samalla antaen Kihlmanille täyden vallan julkaista niistä käännöksiä; "jollei se minulle mitään tuotakaan (vaikken minä perheeni tähden olekaan oikeutettu ylpeästi hylkäämään sitä: 1 Kor. 7), niin on kuitenkin asia, joka on kyseessä, siitä hyötyvä". — Kihlman tuumi näet itse julkaista ruotsinnoksia Beckin saarnoista, jota paitsi Ingman ja Törnudd olivat suomentaneet niitä pari kolme.