Alfred Kihlman: Elämän kuvaus. 1 (of 2)

by Eliel Aspelin-Haapkylä

Toisista kirjeistä saamme tietää, ettei Ingman lainkaan ollut ainoa, joka tahtoi oppia tuntemaan Beckiä. Hän oli kyllä ainoa, joka ystävänsä kautta (alussa v. 1855) tilasi kaikki Tübingenin professorin teokset, mutta Frans Bergrothin, hänen rouvansa Hilda Bergrothin ja neiti S. Nordenkraftin, K. Nauklerin, A. Törnuddin, L. Stenbäckin, C. G. von Essenin y.m. huomaamme mielenkiinnolla tutustuneen Kihlmanin ruotsintamiin Beckin saarnoihin, luentoihin taikka osiin hänen teoksistaan. Joko he toivovat saavansa vielä pitää lainaamansa käsikirjoituksen paremmin syventyäkseen siihen taikka pyytävät lisää, uutta. Ainoastaan Favorinin ja Kihlmanin kirjeistä näkyy, että heidän välillään oli ilmaantunut erimielisyyttä jostakin Beckin opin kohdasta. Siitä kai he keskustelivat, kun Kihlman elokuulla matkustaessaan Pohjanmaalle oli yhden päivän ystävänsä luona (Kuorevedellä). — Essen valittaa, että häneltä puuttuu aikaa lukemiseen. "Toisinaan tuntuu minusta onnettomuudelta, että lähdit Saksaan ja toit sieltä uudet aatteet(!)". Eikä hän kuitenkaan voinut jättää niitä siksensä. "Minussa on tarve tunkeutua niiden tuntemiseen." Mutta miten tehdä ilman vapautta ja hiljaisuutta. Onnettominta oli, että hänen piti saarnata ja opettaa toisia ennenkuin itse oli päässyt selvyyteen, totuuteen käsiksi. Myöhemmin hän kirjoittaa: "Mitä enemmän olen alkanut saarnoissani menetellä raamattua selitellen, sitä enemmän vieroitan kuulijani luotani. Mutta niin usein kun varmaan tiedän oikein esittäneeni Jumalan sanaa, olen levollisempi kuin ennen, jolloin kaikki kuulijani hyväksyivät kyhäelmiäni (krior)." — Paljon hän kärsi hajaannnuksesta seurakunnassaan, niinkuin seuraavista otteista näkyy: "Sokeuden tuomio on jo langennut näiden ihmisten yli. Ja suurin askelin he näyttävät edistyvän urallaan — päällikkö etupäässä. Hän on aina yhä innokas saamaan proselyyttejä ja kalastamaan sameassa vedessä. Minä taasen olen pitänyt velvollisuutenani ainoastaan hoitaa virkaani lainmukaisesti ja muuten elää hiljaisesti. Olen tahtonut välttää käännytyspuuhan ja puolueellisuuden näköäkin. Mutta seuraus siitä on, että hän kiihkollaan ja rohkeudellaan, lähettiläittensä kautta, milloin hänellä itsellään ei ole aikaa, voittaa yhä enemmän alaa. Teenkö oikein ollessani hiljaa? Hän panettelee minua voimansa takaa, enkä minä koskaan puhu hänestä. Siten kansan viha minua kohtaan kasvaa kasvamistaan, eikä minun puoleltani ole vastapainoa. Heidän luottamuksensa häneen kasvaa samassa määrässä kuin epäluottamus minuun. Hän saarnaa jotenkin puhtaasti luterilaisen dogmatiikan mukaan ensimäiset askeleet, mutta edemmäs hän ei mene. Ja kun minä käyn edemmäs ja huomautan niistä Jumalan sanoista, jotka puhuvat pyhityksestä, edistyksestä j.n.e., niin on se farisealaisuutta y.m. Viime sunnuntaina, 2:na rukouspäivänä, halusin kuulla, kuinka hän selittää ihanan tekstin Efes. 3, 14-19, joka on aivan vastoin hänen oppiansa. Mutta miten kävi? Hän luki tekstin, otti aineen, jolla ei ollut mitään yhteyttä sen kanssa, eikä sanonut sanaakaan koko tekstistä. Niin pääsi hän siitä loukkauskivestä — ja piti sentään kelpo saarnan (Nohrborgin 19:nä sunnuntaina — mutatis mutandis)." — — — "Nyt juuri oli minulla suora keskustelu muutamien etevimpien malmbergiläisten kanssa. He ovat auttamattomasti paatuneet — niin, uskomattomasti. [Maisteri A.] Forsnäskin, joka oli saapuvilla, kauhistui ja oli ihmeissään. Luullakseni on aika tullut pyyhkäistä pöly jaloistaan ja lähteä tiehensä täältä." —

On todella vahinko, että Kihlmanin vastakirjeet eivät ole säilyneet, vaikka voimmekin pitää varmana, että hän Beckin neuvon mukaan kehotti Esseniä yhä vain "olemaan hiljaa" s.o. välttämään taistelua.

* * * * *

Uuden vuoden 1855 ensi kuukausina Kihlman sanoo arkkipiispan osanneen antaa hänelle niin paljon tehtäviä, että hän joutui pois tavallisesta elämänjärjestyksestään. Mitä laatua nämä tehtävät olivat, siitä hän ei anna lähempiä tietoja, mutta sittenkin voimme päättää, että ne enimmäkseen olivat kirjallista laatua. Siten lienee varmaa, että Kihlman vuoden vaihteella on kirjoittanut sangen laajaperäiset muistutuksensa toht. C. Jos. Estlanderin kirkkokäsikirja-ehdotukseen. [Käsikirjoitus, "Anmärkningar till Handboks Förslaget", käsittää 53 kokoarkin sivua Kihlmanin ylen taajaa käsialaa.] Tarkastus taikka oikeammin tutkimus on vienyt paljon aikaa, sillä muistutukset eivät koske ainoastaan vähäpätöisempiä yksityiskohtia eivätkä rajoitu osoittamaan, missä määrin ehdotus on yhtäpitävä toimikunnan pöytäkirjan kanssa, vaan on Kihlman perinpohjin selvittänyt erinäisiä peruskysymyksiä, niinkuin esim. lapsenkasteen- ja konfirmatio-opin synnyn, tarkoituksen ja pätevyyden raamatun ja tunnustuskirjojen kannalta. Mitä tulee asiantuntemukseen ja ehdottomaan totuudenetsintään, on tämä kirjoitus tavallaan pidettävä Kihlmanin ulkomaanmatkan hedelmänä ja usein siinä suorastaan viitataankin seikkoihin, joihin hän joko Ruotsissa taikka Etelä-Saksassa oli tutustunut. Kumminkaan emme katso aineeseemme kuuluvan tarkemmin selostaa sitä taikka tutkia missä määrin se on voinut vaikuttaa kirkkokäsikirjamme lopulliseen muodostukseen.

Muutamista muista kirjallisista puuhista saamme vihiä Ingmanin ja Kihlmanin kirjeenvaihdosta. Kun Ingman kesällä 1853 oli parannuksilla Turun kylpylaitoksessa, pyysi arkkipiispa häntä tarkastamaan suomalaisia aapiskirjoja ja antamaan niistä lausunnon. Tämän lausunnon hän antoikin Kihlmanille osoittamassaan kirjeessä 24 p:ltä marrask. 1854. Tarkastus koski ensi kädessä Otto Tandefeltin "Kuva-aapelusta", mutta sen ohella myöskin Frenckellin Turussa julkaisemaa ja n.s. viipurilaista aapista, ja oli sen tulos, että kaikki kolme, osaksi kielen osaksi sisällyksen vuoksi, olivat vähemmän tyydyttäviä, ja olivat sentähden Ingman ja (Tampereen tehtaansaarnaaja) Berndt Bergroth yhdessä laatineet uuden, suuresti muutetun laitoksen ensinmainittua. Uusi aapinen oli Turussa tarkastettava, ja näyttää Kihlman sen ja Ingmanin lausunnon johdosta asettaneen kysymyksenalaiseksi, oliko ensimäinen oppikirja lukutaidossa välttämättömästi myöskin oleva ensimäinen oppikirja kristinuskossa. Pitkässä kirjeessä 28 p:ltä jouluk. Ingman näet puolustaa noudattamiaan perusjohteita, jotka siinä olivat yhtäpitäviä entisten aapistentekijäin mielipiteitten kanssa, että aapiskirja on oleva kristillinen oppikirja, jopa siteeraa kirkkoisä Irenaeusta, joka sanoo, että Herra Jesus on ollut pieni lapsi, jotta meidän lapsemme Hänen kauttansa pyhitettäisiin ja uudestasyntyisivät. [Ingmanin ja Bergrothin aapiskirja ilmestyi nimellä: Kuva-Aapinen G. Nordensvanin kustannuksella Hämeenlinnassa 1855. Tietysti tekijäin nimiä ei mainita. Myöhemmin on samasta kirjasesta ilmestynyt kymmeniä painoksia G. W. Wilénin ja Kumpp:n kustantamina Turussa.]

Mutta Ingmanin jälkimäinen kirje sisältää pari muutakin kirkolliskirjallista asiaa. Juuri tähän samaan aikaan oli arkkipiispa kiertokirjeellä kehottanut papistoa antamaan lausuntonsa kysymykseen tulleesta suomalaisen raamatun oikeinkirjoituksen korjauksesta tai uudistuksesta. Samalla kun Ingman ehdottomasti kannattaa sitä, hän lämpimästi puoltaa, että samassa myöskin itse kieltä oikaistaisiin, niin että ilmeiset kielivirheet ja epäjohdonmukaisuudet poistettaisiin. Esitettyään sarjan virheitä ja niiden oikaisuja hän jatkaa: "Pyydän siis, että Sinä viet Herra Arkkipiispalle tämän hurskaan toivoni, että hän — jos mahdollista on — kiertokirjeellä vielä kehottaisi arkkihiippakunnan papistoa, yhdessä lausuntonsa kanssa ortografisesta uudistuksesta, myöskin lausumaan mielensä kielen korjauksesta. Tämä pyyntöni saattaa kyllä korkeasta Esimiehestä näyttää liian rohkealta, jopa, niinkuin sanotaan, tungettelevaiselta (påflugen), itsekin häpeän tätä kirjoittaessani; mutta suotakoon se kuitenkin anteeksi — se on sittenkin johtunut mitä lämpimimmästä pieteetistä, rakkaudesta Suomen komeaan ja arvokkaaseen kieleen, jonka tahtoisin tavata myöskin kaikkein pyhimmässä kirjassamme — suomalaisessa Raamatussa. Minä tunnen mitä syvästi juurtuneita ennakkoluuloja näitäkin uudistuksia vastaan on tavattavissa useissa sangen kunnioitettavissa virkaveljissä, minä tiedän, että he leimaavat kerettiläisyydeksi kirjaimenkin muuttamisen nykyisessä raamatussa, mutta heidän ajattelemattomien anateemojensa pitäisi herjetä lukuisien virkaveljien viisaitten ja perusteellisten lausuntojen edessä, jotka näistä isänmaallisista kysymyksistä annetaan tarkastuskomitealle." — Lopuksi Ingman huomauttaa, että papisto, kun se joku aika ennen oli vastustanut Geitlinin ja Akianderin vaatimia kielellisiä korjauksia, oli johtunut siihen "väärinkäsityksestä: peljättiin että kyseessä oli uudenaikaisia fennomaanisia parannuksia — hinc illae lacrymae".

Mitä Kihlman teki asian hyväksi, jota Ingman niin innokkaasti puolsi, on tietymätöntä, mutta varmaan hän vilpittömästi puhui sen puolesta, ja tunnettu on, että ennen pitkää Ingman itse sai suorittaakseen ehdottamansa korjaustyön. [Ar(thur) H(jelt), Anders Vilhelm Ingman raamatun kääntäjänä. Kyrönmaa I, siv. 58 ss.]

Kolmas asia samassa kirjeessä oli tämä: — Sodan ja luultavasti erittäinkin ylempänä mainittujen tapausten johdosta Ahvenanmaalla oli arkkipiispa antanut Ingmanin tehtäväksi kirjoittaa lentokirjasen kristillisten alamaisten suhteesta lailliseen esivaltaansa. Vaikka Ingman oli hämmästynyt tehtävästä, lupasi hän kuitenkin koettaa, samalla vakuuttaen, että hän ei panisi pahaksi, joskin hänen kirjasensa huomattaisiin kelvottomaksi. Arkkipiispan toivomuksen mukaan oli se oleva valmis tammikuun keskivaiheilla, mutta vasta saman kuun 24 p:nä Ingman lähetti käsikirjoituksen Kihlmanille. Tekijä oli luullut parhaiten suoriutuvansa tehtävästä selittämällä raamatunlauseet 1 Piet. 2: 13-17 vv., mutta hänen kirjelmänsä herätti epäilyksiä, ja varsinkin Kihlman katsoi paraaksi, että se jäisi julkaisematta. Arvostelun syyt nähdään seuraavasta kirjeotteesta (29/5 1855):

"Mitä kirjoitukseesi tulee, en ole voinut muuttaa mielipidettäni siitä. Sillä on monta hyvää puolta, useita kauniita kohtia, jotka hyvin ansaitsevat tulla luetuiksi ja mieleen pannuiksi, mutta yleensä se kaipaa korjausta. Olen varma, että Sinulla itselläsikin ehkä nyt jo ja varsinkin vuoden päästä olisi koko joukko muistutettavaa. Olisi vahinko, jos vähemmin onnistunut peittäisi varjoon mitä siinä on hyvää. Tähän yleiseen arvosteluun nähden on Renvallkin samaa mieltä. Pääsyyt tähän mielipiteeseen ovat: l:ksi ettei ankarasti johdonmukainen ajatus kannata mielenkiintoa. On kuin tekijä toisinaan lämpimän tunteensa viehättämänä olisi menettänyt oikean päämääränsä. Kun nyt kirjoitus esipuheen kautta myöskin olisi tullut riitakirjoitukseksi, [F. G. Hedberg oli samana vuonna ja sen jälkeen kun Ingman jo oli kirjelmänsä kirjoittanut julkaissut valtiollisen lentokirjasen, jota tämä ei hyväksynyt ja jonka epäpätevyyden hän luuli oman kirjasensa todistavan, mutta ei siinä kyllä: 'Myöskin tahdoin tällä, kenties viimeisellä kirjoituksellani tunnustaa evankeliumin käsittämisessä olennaisesti eroavani hedbergiläisyydestä, johon nyt tahdotaan minua lukea. Hedbergiläiset levittelevät täytenä totena, että minä Hedbergin edessä olen peruuttanut oppini — mutta tämä selitys todistaisi kaikkien silmissä kaikkea muuta.' (Kirje Kihlmanille 16/4 1855).] niin olisi päämäärä vielä enemmän hämärtynyt. Toiselta puolen olisi vaikea huomata, että tekijän tarkoitus on ollut kirjoittaa Hedbergiä vastaan, mutta toiselta puolen tekisi tekijän vakuutus, että niin on laita, että lukijan katseen täytyisi kääntyä kahteen suuntaan ja siten tulisi varsinainen päämäärä kärsimään. 2:ksi esiintyy kristinusko kirjoituksesi mukaan melkein täysin välinpitämättömänä valtiolliseen nähden. Sitähän juuri Snellmankin väittää [Viittaus J. V. Snellmanin arvosteluun L. Stenbäckin professorinväitöskirjasta Litteraturbladetin maaliskuunvihkossa 1855. Essen antautui sen johdosta pitkään väittelyyn Snellmanin kanssa, ja kirjeistä näkyy, että Kihlman ja Essen keskenään paljon keskustelivat aineesta. Myös Volmar Renvall (jossakin Turun lehdessä?) kirjoitti Snellmania vastaan. Ingman luuli kirjoituksen olevan Kihlmanilta, mutta tämä sanoo vain puhuneensa asiasta Renvallin kanssa.], ja todella se näyttääkin olevan aivan totta, mutta lähemmin tarkastaessa lienee asia kumminkin toisin. Koska kristinuskon päämäärä on pyhittäen läpitunkea kaikki maalliset olot, ja valtio on yksi tärkeimpiä luonnollisia olosuhteita maan päällä, olen sitä mieltä, että kristinuskon ei pitäisi voida olla välinpitämätön niin tärkeään seikkaan nähden. 3:ksi on minussa herännyt epäilyksiä itse perusaatetta kohtaan, että kristityn on oltava täydellisesti passiivinen, kun hänelle tehdään vääryyttä. Tuleeko hänen kärsiä kaikki? Eikö ole olemassa rajaa, jolla vastarinta on oikeutettu? Kuinka on sveitsiläisten vapaustaistelu arvosteltava kristilliseltä näkökannalta? kuinka alankomaalaisten? — Historia on esittänyt nämä taistelut oikeutettuina, ja runous on levittänyt niiden yli hurmaavan väriloisteen. Muistettakoon Wilhelm Tell! Olisiko hänen pitänyt kumartaa hattua? Olisiko Baumgartenin pitänyt antaa voudin raiskata vaimonsa? Tuleeko kristityn menetellä samalla tavoin, jos valalla vahvistetut sitoumukset rikotaan tai pidetään pyhinä? Nämät ja toisia samanlaisia kysymyksiä on minussa syntynyt, enkä ole voinut tyydyttävästi vastata niihin. Jos olet täysin vakuutettu esittämästäsi mielipiteestä, niin tämä kirjasen painattamisen kolmas este katoaisi." — Kun Kihlman näistä syistä vastustaa painatusta, hän lopuksi vielä huomauttaa, miten vaikea on käsitellä arkaluontoista ainetta ja miten helposti joutuu hiipivän arvostelun alaiseksi. "En tiedä, pelottaako minua ihmispelko. Mutta olen kuullut niin monta soimaavaa arvostelua Hedbergista, etten tahtoisi kuulla semmoista henkilöstä, joka on minua niin lähellä kuin Sinä. Ennen arkkipiispan lähtöä Helsinkiin lausuin, kun minulta sitä kysyttiin, etten mielelläni julkaisisi kirjoitustasi. Hän ei pitänyt siitä, vaan sanoi: 'Kyllä on mukavinta panna kädet ristiin ja odottaa asioiden kehitystä. Mutta sen, joka voisi tehdä jotain hyvää, ei pitäisi olla mitään tekemättä'." —

Kun vertaa niitä viittauksia kristinuskon ja valtiollisen elämän keskinäiseen suhteeseen, jotka ilmaantuvat yllä olevassa arvostelussa, siihen mitä Kihlman 1848 (ks. ylemp.) kirjoitti N. L. Arppelle, täytyy tunnustaa, että hänen kristillinen elämänkäsityksensä oli merkillisesti laajentunut ja syventynyt. Kumminkaan ei ole sillä sanottu, että hän tässäkin olisi Beckin vaikutuksen alainen; päin vastoin saanee pitää tätä todistuksena hänen itsenäisyydestään. Ei hän ainakaan missään mainitse, että Beck olisi esimerkillään tai sanoillaan ohjannut häntä valtiolliseen tai yhteiskunnalliseen toimintaan. — Mitä Ingmanin kirjaseen tulee, ilmestyi se vihdoin 1856, jolloin sota päättyi ja kysymys lakkasi olemasta polttava. Sen vuoksi kai nimi onkin niin vähän silmiin pistävä kuin mahdollista ("1 Petr. 2: 13-17 vv. förklarade af And. Wilh. Ingman"), ja on tekijä itse kustantanut 22-sivuisen vihkosen. Jollemme erehdy on Kihlman kirjoittanut uuden esipuheen (josta viittaus Hedbergiin on jätetty pois) ja myöskin korjannut itse esitystä. [Ks. Aika 1915, helmikuun vihko.]