* * * * *

Kesänsä Kihlman vietti Turussa kirjojensa ääressä, iltaisin kävellen yksin taikka Renvallin seurassa. Pari kertaa hän saarnasi tuomiokirkossa. Heinäkuun lopulla ilmoitti arkkipiispa aikovansa elokuun viime päivinä lähteä tarkastusmatkalle, joka oli alkava Lohtajassa 31 p:nä, ja tuli Kihlmaninkin seurata häntä. Kuitenkin saisi tämä ("n.b. omalla kustannuksellaan") jo ennen lähteä liikkeelle, voidakseen siten vapaasti viettää joitakuita päiviä sukulaistensa ja ystäviensä parissa. Sen johdosta Kihlman kirjoitti äidilleen, että hän 19 p:nä elok. toivoi saapuvansa Kruununkylään, sitä ennen käytyään Ylihärmässä ottamassa Hannan mukaansa.

Niin sitte tapahtuikin, mitä Kihlmaniin tulee, mutta eräästä Bergenheimin kirjeestä (21/8) päättäen jäi itse tarkastusmatka tekemättä; Turussa oli näet ruvettu pelkäämään, että viholliset hyökkäisivät sinne elokuun lopulla, eikä arkkipiispa tahtonut silloin matkustaa pois. Siitä johtui, että Kihlmanin virkistysmatka tuli kestämään koko syyskuunkin. Enimmän ajan näyttää hän oleskelleen Kruununkylässä s.o. 17 p:ään syysk., jolloin hän äitinsä ja muun perheen seurassa matkusti Ylihärmään. Täältä hän sitte sunnuntaina 24 p:nä, neiti S. Nordenkraftin seurassa, lähti etelään päin. Ensi yöksi he poikkesivat Marielundiin, missä heidän rajuilman vuoksi täytyi viipyä tiistaiaamuun asti. Tästä merkillisestä vierailusta Kihlman mainitsee äidilleen ainoastaan, että "ukko kestitsi meitä kuvauksilla kärsimyksistään ja vainoistaan"; mutta Emma Riskalle hän kirjoittaa laajemmin: "Saimme siis uudistaa tuttavuuttamme Malmbergin kanssa. Hän on täysin näköisensä: sama karkea ja epäpuhdas henki, joka rakastaa puhua synnistä, perkeleestä ja helvetistä, sama viekas ja teeskennelty olemus yksinkertaisen vietteleminen päämääränä; sama antikristillinen perusoppi, että kristinusko ei koskaan tässä maailmassa pysty voittamaan syntiä, minkä opin Malmberg naiivisti julkilausui tähän tapaan: 'Kristus on tullut hankkiakseen (att beställa sig) seurakunnan, joka on puhdas ja tahraton, jossa ei ole pilkkua eikä ryppyä, mutta ei hän koskaan ole saanut semmoista seurakuntaa eikä hän koskaan ole sitä saava.' Malmbergin kanssa on turhaa puhua, sillä hän vakuuttaa jo edeltäkäsin, ettei hän poikkea tieltään, vaikka tahdottaisiin hakata hänet tuhansiin palasiin. Erosimme senvuoksi niinkuin näytti tyytyväisinä, että pääsimme toisistamme." —

Jätettyään neiti Nordenkraftin Alavuden pappilaan, josta hänen oli jatkettava Keuruulle (Bergrothille), Kihlman 28 p:nä saapui Messukylään, Antero Ingmanin luokse. Ingman oli vaikeanlaisen hermotaudin tähden alkupuolen vuotta ollut virkavapaa ja ensin Helsingissä ja myöhemmin Pietarsaaressa nauttinut lääkärinhoitoa, mutta heinäkuun alusta toiminut armovuodensaarnaajana Messukylässä. Täällä hänellä oli aikaa lukutöihin ja rauhaa, jota hän suuresti kaipasi raskaitten kokemustensa jälkeen Alahärmässä, mistä hänelle oli tullut järkyttävän äkillinen lähtö. Kesäkuun 29 p:nä näet eräs uskollinen kansannainen ilmoitti hänelle, että kolme nuorukaista, hänen entisiä rippikoululapsiaan, oli väijyksissä läheisessä metsässä, missä hänellä oli tapana säännöllisesti kävellä, ja oli heidän tarkoituksensa ampua hänet. Pojat olivat silmittömästi suuttuneet siitä, että Ingman saarnatuolista ankarasti nuhdellessaan heitä pahennusta aikaansaaneesta epäjärjestyksestä oli maininnut heidät nimeltä. Onneksi Ingman (syystä että Essen oli tullut hänen luokseen) ei sinä päivänä mennytkään kävelemään, mutta silloin hurjimukset päättivät yöllä murtautua hänen kotiinsa ja surmata hänet hänen vuoteessaan. Estääkseen kauheaa rikosta Ingman ei keksinyt muuta neuvoa kuin viipymättä karata pois paikkakunnalta s.o., jättäen sairaan vaimonsa ja muun perheensä, matkustaa suoraa päätä Messukylään. "Minä itkin katkerasti, kun minun siten täytyi erota entisestä seurakunnastani, mutta ei se auttanut: minun täytyi lähteä. Paljon, paljon olen kärsinyt Alahärmässä."

Nämä viimeiset sanat viittaavat siihen katkeruuteen, jolla Malmbergin herännäispuolue oli kohdellut häntä samoin kuin muita pappeja, jotka olivat siitä luopuneet. Ettei hän uudessakaan paikassa siinä kohden päässyt lepoon on luonnollista. — "'Körttiläiset' väittävät minua harhauskoiseksi", hän kirjoittaa, "mutta 'kläninkikristityt', moniaat hiljaiset ja hurskaat ihmiset, jotka raamatun tunnusmerkkien mukaan näyttävät elävän Jumalassa, hyväksyvät ja vastaanottavat [opetukseni]." — Muutoin Ingman hartaasti koetti perehtyä Beckin oppiin. Heinäkuun 17-27 p:nä oli hän Kihlmanille kirjoittanut 28 sivua pitkän kirjeen, jossa hän esittää muistutuksiaan Beckiä vastaan ja valittaen hänen spekulatiivista oppineisuuttaan koettaa osottaa, että hän ei kaikessa noudata raamattua. Kun vertaa kirjettä siihen kuvaukseen "Beckin teologisesta luonteesta", [J. Tob. Becks Theologiska karakter, tecknad af Anders Wilh. Ingman, liite tekijän julkaisuun: Sjutton kristliga tal af J. T. Beck.] jonka Ingman julkaisi 1866, huomaa kuitenkin muistutusten pääasiassa johtuneen siitä, että hän ei vielä tarpeeksi tuntenut saksalaista jumaluusoppinutta. Kirjeissään hän siitä huolimatta sanoo suuresti kunnioittavansa häntä ja asettavansa hänet kaikkien saksalaisten teologien edelle. Ja myöhemmin (20/10) hän kirjoittaa: "Nykyään olen tutkinut Beckin Lehrwissenchaftia. Siitä kirjasta opin enemmän teologiaa ja eksegetiikkaa kuin kaikista muista apulähteistäni yhteensä. Viikon päästä ryhdyn heprealaiskirjeen eksegetiikkaan ja Beckin etiikkaan muistiinpanojesi mukaan. Mutta etkö tahdo lähettää minulle jatkoa. Haluaisin suuresti lähemmin perehtyä niihin kohtiin omantunnon opista, jotka viimeksi täällä ollessasi luit minulle."

Tästä näemme mikä oli Kihlmanin ja Ingmanin puheenaineena Messukylässä ja myöskin, miten edellinen huomasi totuuden julistuksensa vähitellen itävän. Myöhemmissä kirjeissä Ingman sanoo muuttaneensa saarnatapaansa, ja toivoi hän että Kihlman joskus kuulisi hänen saarnaavan.

Palattuaan Turkuun Kihlman jälleen tunsi yksinäisyyden painoa: "Hannasta on minun yhä vaikeampi erota: hän muistutti minua hankkimaan oman kodin. Mutta sen toiveet ovat nykyään pienet." Kuitenkaan hän ei tahtonut antautua synkkyyteen. — Hänen poissaollessaan oli hänen kirjastonsa ollut maalla, mutta oli se jo tuotu takaisin, koska vihollista ei enää peljätty. Sitä kurjemmat kuuluivat olot olevan Ahvenanmaalla. "Siellä sanotaan talonpoikaisvallan hallitsevan. Ei tahdota mitään tietää esivallasta ja veronmaksuista ei kruunulle enemmän kuin papistolle. Semmoiseen laittomuuteen ovat vihollisen kuvittelut houkutelleet. Eletään hetken elämää ajattelematta kerran tulevan tilinteon päivää. Kun linnoitus luovutettiin, kuuluu vihollinen jättäneen venäläisen jauhovaraston kansan ryöstettäväksi, ja oli siinä syntynyt semmoinen kahakka jakavien kesken, että usea ihmishenki tuhottiin. Varmaa on, että moni, kenties useimmatkin ovat tyytymättömiä tähän laittomuuteen, mutta pahuus on aina oikeamielisyyttä rohkeampi."

Vuoden viime kuukausilta ei ole mitään merkillisempää mainittavana, vaan näyttää Kihlman saaneen jotenkin häiritsemättä jatkaa lukujaan. Kirjeessä äidille Marraskuun 9 p:ltä hän mainitsee, että saksankielen opettajavirka Vaasan lukiossa oli tullut avonaiseksi, kun toht. O. Rancken oli nimitetty historian lehtoriksi, ja kysyy mitä äiti sanoisi, jos hän hakisi sitä. Äiti myöntää, että virka olisi mukava pojan heikolle terveydelle, että loma-aikojen vapaus olisi suuri etu ja että palkkakin, vaikka tuskin 200 ruplaa suurempi, olisi jotakin verrattuna nykyiseen; mutta enemmän kuin nämä seikat yhteensä vaikutti kai sekä äitiin että poikaan ajatus, että virka tuottaisi onnellisen muutoksen jälkimäisen yksityiseen elämään. Turusta, johon hän ei voinut kotiutua, hän pääsisi takaisin Pohjanmaalle, nimittäin Pietarsaareen (missä lukio oli Vaasan palon jälkeen), lähelle Kruununkylää, ja siellä hän voisi järjestää kodin Hannallensakin. Kun sittemmin arkkipiispakin, joka kyllä mielellään olisi edelleenkin pitänyt Kihlmania apulaisenaan, mutta toiselta puolen ei tahtonut estää häntä saamasta taloudellisesti edullisempaa tointa, oli neuvonut häntä hakemaan virkaa, hän lopulta ratkaisikin asian myönteiseen suuntaan. Sanomattakin ymmärretään, ettei Kihlman ruvetessaan saksankielen opettajaksi mitenkään ajatellut luopua teologisista harrastuksistaan; päinvastoin toivoi hän tulevansa semmoiseen asemaan, että hän entistä vapaammin saattaisi käyttää joutoaikaansa jatkaaksensa opintojaan. — Jouluaaton Kihlman vietti lehtori Renvallin perheessä; Bergenheimkin kävi itse kutsumassa häntä luokseen samaksi illaksi, mutta oli hän jo silloin lupautunut Renvallille.

* * * * *

Ennenkuin kertomuksemme siirtyy uuteen vuoteen, on hetkinen viivyttävä Kihlmanin kirjeenvaihdossa v:lta 1854. Siitä näkee, että melkoinen osa aikaa kului hänen ystäviensä ja tuttaviensa asioiden ajamiseen ja vastauskirjeiden laatimiseen heille. Tähän aikaan, jolloin ei vielä ollut olemassa asioimistoja, turvattiin näet, milloin tarvittiin edustajaa vieraalla paikkakunnalla, tuttavien apuun, ja jos kukaan sai Kihlman kokea mitä merkitsi nuorelle papille olla Turussa-asuja sekä läheisessä asemassa arkkipiispaan ja tuomiokapituliin. Jos kyseessä oli ainoastaan viranhakemuksen sisään jättäminen oikealla ajalla, niin oli se yksinkertainen ja helppo asia; mutta monesti vaadittiin vaikeampia. Milloin tuli edeltäpäin tiedustella mitä "apparanseja" toisella tai toisella hakijalla saattoi olla ja sitten ratkaista kannattiko jättää hakemuskirjat viranomaisille vai eikö, milloin koettaa jossakin asiassa vaikuttaa arkkipiispaan siihen tai siihen suuntaan. Vaikkei Kihlmanilta suorastaan pyydettykään mitään, joka olisi ollut hänen omalletunnolleen loukkaavaa, on kuitenkin ymmärrettävissä, että mainitunlaiset tehtävät olivat hänelle vastenmielisiä. Suhteessaan arkkipiispaan hän oli hyvin arkatuntoinen, ja mitä ystävällisempi korkea esimies oli häntä kohtaan, sitä enemmän hän pelkäsi väärinkäyttää hänen luottamustaan. Yleensä hän kokonaan vältti tuttaviensa arvostelemista, rajoittuen siihen että vastasi omantuntonsa mukaan milloin hänen mieltään kysyttiin. Kumminkin näkyy hänen kirjeenvaihdostaan äidin kanssa, että häntä kotiseuduilla aivan viattomasti syytettiin eräiden pappien virkamääräyksistä. Jos kirjeet hänen tuttavilleen olisivat säilyneet, näkisimme epäilemättä, että hän kerran ja toisenkin kieltäytyi "tiedustelemasta" ja "vaikuttamasta" mitä pyydetty oli.