Tammikuun 31 p:nä Kihlman kirjoittaa äidilleen, että hän toivoi seuraavana päivänä saavansa loppuun ensimäisen hänelle uskotun tehtävän. Hän oli näet läpikäynyt ja järjestänyt muistutukset, jotka eri tahoilta oli esitetty kirkkolakiehdotusta vastaan. "Muistutukset muodostavat kaksi paksua käsinkirjoitettua folianttia. — Tämä työ on siihen nähden ollut mieltäkiinnittävää, että olen oppinut tuntemaan monta henkilöä maassamme ja saanut yleiskatsauksen eri piirien mielipiteisiin". [Viittaamme vielä E. G. Palménin ennen mainittuun julkaisuun, jossa lausunnot on selostettu.] Muun muassa hän oli tässä kokoelmassa tavannut senkin lausunnon, jossa hän itse niin innokkaasti oli puolustanut yksityisten hartausseurojen pitämistä. Nyt hän kai olisi laatinut sen koko joukon toiseen tapaan, syystä ettei hän enää pitänyt seuroja yhtä tärkeänä kuin ennen. Mutta ei hän siitä mainitse mitään äidilleen. — Samana päivänä kun työ päättyi s.o. helmikuun l:senä lähti arkkipiispa tarkastamaan anneksaansa, Närpiön pitäjää, ja Kihlman seurasi häntä sihteerinä matkalla, joka kesti yhden viikon. Mennen tullen ajettiin yötä päivää, arkkipiispa kuomi- ja Kihlman avonaisessa reessä, niin että 25 penikulmaa kuljettiin 25 tunnissa. Vaikka palatessa oli kauhea pyryilma, ei tämä kuriirinkulku haitannut Kihlmanin terveyttä.

Se seikka, joka nähtävästi oli saanut arkkipiispan ottamaan Kihlmanin apulaisekseen, oli (alkuaan v. 1817 asetettujen) kirkollisten komiteain kokoonkutsuminen 10 p:ään helmik. 1854. Mitä nämä komiteat, joiden jäseniä tietysti tarpeen mukaan oli uusittu, olivatkaan ennen yrittäneet, pääasia on, että niiden tehtävä, uuden virsikirjan, kirkkokäsikirjan, kirkkolain ja katekismuksen toimittaminen oli vielä suorittamatta. Toimelias Bergenheim, joka arkkipiispana oli komiteain esimies, tahtoi nyt luoda uutta intoa siihen tärkeään harrastukseen, jota ne edustivat, ja epäilemättä oli Kihlman edeltäkäsin — sanomme tahalla edeltäkäsin — tyytyväinen, että hänelle oli sallittu olla mukana merkillisessä tilaisuudessa. Muutenkin hän oli erittäin virkeällä mielellä, syystä että hän helmikuun 9 p:nä sai luokseen tervetulleen vieraan, appensa Essenin, joka m.m. tavatakseen Kihlmania oli Turkuun seurannut virsikirjakomitean jäsentä, lankoansa ja ystäväänsä Lauri Stenbäckiä. Minkä vaikutuksen tutustuminen komiteoihin lopulta häneen jätti, huomataan seuraavasta otteesta hänen äidille osottamastaan kirjeestä (21/2): "10 p:nä komiteat alkoivat työnsä, ja sen jälkeen olen ollut alituisessa touhussa. Kun nimittäin komiteat jumalanpalveluksen jälkeen tuomiokirkossa olivat palanneet tuomiokapitulin istuntosaliin ensimaiseen yhteiseen kokoukseensa, ehdotti arkkipiispa, että minut kutsuttaisiin ylimääräiseksi sihteeriksi; ehdotus hyväksyttiin ja minä sain sijan pienen pöydän ääressä. [Pöytäkirjassa käytetään sanoja: 'till biträde för sekreteraren [A. J. Hornborg] vid protokollets förande, egentligen för det fall att sekreteraren af sjukdom eller annat förfall skulle hindras att sitt åliggande fullgöra'. Koska K. itse asiassa ei pitänyt pöytäkirjaa eikä sellaista apulaista komitean sihteerillä ollut ennen eikä myöhemmin, voinee päättää, että arkkipiispa vain tahtoi valmistaa K:lle tilaisuuden perehtyä asioihin, jotta tämä paremmin pystyisi avustamaan häntä tavalla, josta alempana tekstissä puhutaan.] Sen johdosta olen nyt saanut kuunnella kaikkia neuvotteluja ja tulisi kai minun olla hyvin onnellinen saatuani osaa siitä viisaudesta, joka välttämättömästi on tavattavissa maan oppineimmissa ja kokeneimmissa miehissä. Mutta valitettavasti ei niin ole laita. Äiti tuntee minut, että olen luonnostani ylpeä, ja kuvittelee ehkä, että ylpeyteni on syynä siihen, etten minä, vaikka rakastankin viisautta, nytkään tunne itseäni onnelliseksi. Olkoon miten tahansa, joko niin että itserakkauteni estää minua käsittämästä vanhojen viisautta, taikka että heidän viisautensa on vähäinen, varmaa on, etten läheskään tunne itseäni onnelliseksi, vaan olen syvällä tuskalla nähnyt ja kuullut tätä kaikkea. Mitä lähemmin opin tuntemaan heitä, joilta minunlaiseni nuorukaisen pitäisi voida oppia niin paljon, sitä kovapäisemmäksi tulen, sillä luottamukseni vähenee vähenemistään. Sen sijaan että tuntisin itseni vedetyksi näiden korkea-arvoisten miesten puoleen, tunnen yhä suuremman vastenmielisyyden kehittyvän itsessäni heitä kohtaan. Sihteerintyöni ei ole tähän saakka ollut erittäin vaikeaa; mutta joka päivä on minun oltava läsnä heidän kokouksissaan k:lo 9:stä tai 10:sta k:lo l:een a.p. ja k:lo 4:stä k:lo 7:ään i.p. Kemuja (kalaser) kuuluu myös pidetyn loppumatta; mutta en minä ole ollut kutsuttu muualle kuin päivällisiin arkkipiispan ja Edmanin luokse." —

Kihlmanin hämmästyttävän ankara arvostelu tarkoitti kai lähinnä kirkkolaki- ja käsikirja-komiteoja, joiden kokoukset kestivät maaliskuun alkupuoleen saakka — virsikirja- ja katkismuskomiteat hajosivat jo parin virallisen kokouksen jälkeen — ja käy joissakin määrin ymmärrettäväksi, kun ajattelemme, että hän erinäisistä syistä oli asioihin ehkä enemmän perehtynyt kuin arvatenkin useimmat toimikuntien jäsenet. Ei siinä kyllä että hän yksin oli vähän ennen läpikäynyt kaikki muistutukset kirkkolakiehdotusta vastaan, vaan oli hän muutoinkin valmistunut esiintulevien kysymysten käsittelemiseen. Kihlman on näet viidettäkymmentä vuotta myöhemmin kertonut, että Bergenheim, joka entisenä historian lehtorina ei suinkaan ollut mikään tarkka kirkollisten asiain tuntija, aina kokousten edellä kahdenkesken Kihlmanin kanssa tiedusteli tältä, kuinka se tai se asia oli ollut ennen järjestetty, mitä siitä tai siitä säädetty. [Toht. L. Ingmanin tiedonanto. — Jos Kihlman samassa oli tahtonut esittää omia mielipiteitään ja muistutuksiaan, oli arkkipiispa keskeyttänyt hänet ja kysynyt: "mitä opettaa kirkko?" — ainoastaan siitä hän välitti.] Kun lisäksi otamme huomioon hänen luontaisen kriitillisen kykynsä ja ulkomaanmatkan, jolla hän oli niin paljon oppinut, kuullut ja miettinyt, niin on todella sangen luultavaa, että hänellä olisi monesta seikasta ollut syvempää ja järkevämpää sanottavana kuin "vanhoilla", jotka keskeltä virkatoimiaan oli kutsuttu Turkuun. Arkkipiispasta on Kihlman erittäin jutellut, että hän noiden valmistavien keskustelujen jälkeen apulaisensa kanssa oli kokouksissa esiintynyt tarkkana asiantuntijana, niin että komiteain jäsenet olivat ihmetelleet hänen tietojaan. — Essen ja Stenbäck lähtivät jo helmikuun 20 p:nä jättäen Kihlmaniin syvän kaipauksen tunteen.

Maaliskuuhun saakka oli Kihlmanilla, niinkuin edellisestä näkyy, yhtä mittaa työtä, mutta sitten seurasi vapaampi aika. Mainitun kuun 12 p:nä arkkipiispa kyllä kehotti häntä tulemaan hänen kanssaan Helsinkiin, minne hän lähti tapaamaan keisaria, joka uhkaavan sodan aattona oli luvannut käydä Suomessa, mutta kuultuaan, että Kihlman ei ollut terve, hän muutti suunnitelmansa ja matkusti yksin. Kihlmania vaivasi jonkunlainen silmätauti, johon yhtyi kova päänsärky ja kuume ja josta hän toipui vasta kuun lopulla. Sen jälkeen hän saattoi taas ryhtyä kirjoihinsa. Tautinsa aikana hän paljon "kaipasi äidin taikka puolison hellää hoitoa". Kuitenkin hänen emäntänsä teki parastaan hoitaessaan häntä, ja joka päivä kävi lehtori T. T. Renvall häntä katsomassa. Renvall oli näet tällä ajalla Kihlmanin läheisin ystävä Turussa; toinen ystävä, jonka hän kirjeissään mainitsee, oli entinen koulutoveri maist. Titus Reuter. Molemmat olivat myöskin totuudelle alttiita, joten ei heidän kanssaan tullut kysymykseenkään väitellä uskonnollisista asioista. Väittelyjä Kihlman näet kartti. "En ole sillä [väittelemisellä] mitään voittanut", hän kirjoittaa Emma Riskalle, "vaan kyllä vahingoittanut itseäni, niin että on ollut vaikea palata entiseen hiljaisuuteen. Siinäkin kohden on paras seurata Jumalan sanaa." Toiselta puolen Kihlman oli vieraantunut entisestä suosijastaan rovasti H. Heikelistä ja myöskin neiti Caireniuksesta, kumpikin kun ehdottomasti pysyi oppimassaan kristinuskon käsityksessä. Paitsi Renvallin ja Reuterin perheitä — jälkimäisen rouvaa (syntyään Aline Procopé) Kihlman sanoo "vakavaksi naiseksi, jolla on syvä hengellinen kaipio ja josta toivon paljon hyvää" — on vain yksi mainittava, jossa hän seurusteli. Hän kertoo näet jo toisessa kirjeessään äidille (31/1), että hän "yksinäisyydessään päätti käydä tervehtimässä hovioikeudenneuvoksetarta Louise Forssellia (o.s. Höckert). Teinkin niin eräänä iltana ja olin tervetullut. Saatoin oikein nähdä, että niin oli laita. Hän oli tullut vanhaksi, mutta kuitenkin tunsin hänet kohta. — Tyttäret olivat kaikki poissa, joten tutustuminen heihin jäi tuonnemmaksi. Tahdottiin että pitäisin itseäni sukulaisena ja semmoisena kävisin usein perheessä." Forssellin ja Kihlmanin perheet olivat tuttuja Vaasan ajoilta, ja "sukulaisuus" oli siinä, että hovioikeudenneuvoksettaren isän, kauppaneuvos Höckertin ensimäinen vaimo, Hedvig Siniä (joka ei sentään ollut Louisen äiti), oli ollut Kihlmanin äidin isän sisar! Forssellin perhe, joka isän kuoltua (1845) oli muuttanut Turkuun, käsitti paitsi äitiä, kolme tytärtä, Amelie, Hilda ja Julie (ensimäinen vuotta, toinen neljä, kolmas kuusi vuotta Kihlmania nuorempi), ja neljä poikaa, joista nimeltä mainittakoon vain nuorin (s. 1839), Oskar. Että tällä käynnillä oli merkitystä Kihlmanin tulevaisuuteen nähden ilmenee alempana.

* * * * *

Toukokuun ensi päivinä arkkipiispa ilmoitti lähtevänsä tarkastamaan kouluja Pohjanmaalla ja jätti Kihlmanin itsensä ratkaistavaksi, tahtoiko yhtyä matkaan vai jäädä kotia Turkuun. Vaikka tämä sydämestään olisi toivonut tavata rakkaita omaisiaan ja ystäviään kotiseuduillaan, päätti hän kuitenkin, peläten retken kuriirinvauhtia, tällä kertaa jäädä Turkuun, semminkin kuin toinen matka pohjoiseen oli suunniteltu loppukesäksi. Hän ilmoitti vain äidilleen, että arkkipiispa toukokuun 29 p:nä aikoi saapua Kruununkylään ja seuraavana päivänä tarkastaa Kokkolan koulua. Arkkipiispa oli luvannut käydä tapaamassa rouva Kihlmania, ja antoi poika sentähden äidilleen seuraavat neuvot: "Äidin pitäisi tarjota arkkipiispalle ateria kaikkien niiden ateriain edestä, jotka minä syön hänen luonaan. Jos Äidille suodaan antaa hänelle illalliset, niin on hänelle tarjottava jauhopuuroa. Sitä hän syö melkein joka ilta kotonaan eikä luultavasti saa sitä koko matkalla. Äidin ei siis tarvitse muuta kuin istua ja odottaa; kahdenkesken puhellessa voi Äiti myös kysyä, onko hän tyytyväinen minuun. Hoitakaa nyt vieraitanne parhaimman mukaan, mutta älkää hyväntahtoisuudessanne antako heille liian paljon ruokaa, niinkuin tavallista on pappiloissa ja varsinkin kaikkien rovastinrouvien luona!"

Vastauksena tähän ottakaamme äidin kirjeestä (31/5) kuvaus arkkipiispan ja hänen seuralaistensa (lehtori G. F. Helsingius ja notaari A. J. Hornborg) käynnistä Kruununkylän pappilassa. "Eilen illalla k:lo 1/2 7 piispa tuli — varhemmin kuin isäntä [rovasti Cajanus] oli odottanut. Kun Wegelius ja Frosterus ei täyttä puolta tuntia ennen tulivat pappilaan, oli hän vielä arkipuvussa ja parta ajamatta. He kävivät silloin minun luonani ja olivat juuri palanneet Cajanukselle, kun kahdet vaunut vierivät pihalle. Voit uskoa, että ukolle tuli kiire. Tosin hän ehti ulos portaille, mutta ei napittaa kauhtanaansa eikä ottaa kappaansa. Astuttuaan sisään oli piispa hetken päästä kehottanut pappeja riisumaan kappansa, mutta Cajanuksella ei ollut sitä vaivaa. Hän oli kuvitellut piispan välttämättömästi tulevan yöllä, sillä niin oli joskus tapahtunut Appelgrenilla — mutta älä mainitse sitä. K:lo 9 kävi piispa minun luonani. En luullut hänen tulevan niin pian, mutta kuitenkin olin pukeutunut, ajatellen että ei ole vahinkoa, jollei hän tulekaan, mutta jos hän tulisi, olisi julman paha olla häntä vastaanottamatta — olin siis täydessä komeudessa (i full pomp). Cajanus saattoi häntä tänne. Mutta en minäkään päässyt seikkailutta. Rouva Cajanus oli pyytänyt minulta yösijaa kahdelle herralle, ja vähän ennen k:lo 9 oli Lotta ottanut esiin makuuvaatteet laittaakseen vuoteet sänkyyn ja sohvalle, mutta kun huomattiin, että piispa tulee, heitettiin kauheassa touhussa vaatteet keittiökamariin. Sen vuoksi lienee ollut vähän tomuista, kun hän astui sisään, mutta minä osoitin hänet vierashuoneeseeni, jossa hänen oli istuttava sohvassa. Minä taasen tahdoin kainosti istuutua läheiselle tuolille, mutta hän ei sallinut sitä, vaan sanoi, että rovastinrouvan tuli istua sohvalla, niin että hän voisi kertoa Alfredille istuneensa hänen äitinsä rinnalla. Muutoin hän oli iloinen, mutta kun kysyin mitä tärkeää Alfredilla oli tehtävänä, kun hänellä ei ollut piispan antamaa työtä, hän vastasi sangen epämääräisesti, että sillä, joka tahtoo opintoja harjoittaa, oli aina tehtävää. Sitäpaitsi hän sanoi, että sinä olet edistyvä (på uppgående) ja [poika], josta äidillä oli täysi syy iloita." — Rouva Kihlman päätti kirjeensä alkupuolen k:lo 1/2 3, jolloin hänen oli nälkä. Hän oli kutsuttu Cajanukselle päivällisille, joihin odotettiin piispaa Kokkolasta. Kirjeen loppupuolesta seuratkoon vielä pieni ote: "Nyt k:lo 1/2 12 olen ollut sekä päivällisillä että illallisilla, ja minulla on ollut kunnia seurustella korkean patruunasi kanssa. Hän on kohdellut minua erinomaisen kohteliaasti, niin kohteliaasti, että pelkään sen pahoittaneen joitakuita. — Piispa puhui sinusta ja sanoi tänään saaneensa kirjeen sinulta. Hän näytti minulle ulkokirjoituksen, kysyen tuntisinko käsialan, ja oli niin ihastunut kuin olisi kirje ollut morsiamelta. Sinä olet onnen poika saavuttamaan ihmisten suosiota. K:lo 7 aamulla jatketaan matkaa."

Kihlmanista oli kuvaus niin luonnon mukainen, että hän täydellisesti kuvitteli miten kaikki oli tapahtunut. "Että hän (arkkipiispa) olisi kohtelias Äidille, arvasin hyvin. Hän osaa käyttäytyä ihmisten kesken ja varsinkin toisinaan, kun hän tulee vapaammaksi, on hän oikein rakastettava. Unohdin sanoa, että Äidin olisi pitänyt olla olevinaan tietämättä mitään työstäni. Jos arkkipiispa hyvyydestä minua kohtaan ja tietäen, että minä kuitenkin hyvin käytän aikaani, joskus myöntää minulle enemmän aikaa omiin tehtäviini, niin emme kumpainenkaan tahdo, että se tulee tunnetuksi. On ilmankin kateellisia, jotka murisevat. Tiedän esim. yhden esimiehistäni lausuneen, että olen hankkinut itselleni tämän toimen ainoastaan nauttiakseni hyviä päiviä. En muka viitsinyt tehdä työtä ja koska minulla oli varaa elää palkatta, olin keksinyt tämän keinon. Tämän mielipiteen nojassa oli tuomiokapituli jo määräämäisillään minut apulaiseksi Ahvenanmaalle, mutta luovuttiin siitä sentään syystä että arkkipiispa oli poissa. On sentähden erittäin tärkeää, ettei ihmisissä vahvisteta sitä ajatusta, että minulla täällä ei ole mitään tehtävää. Eikä siinä suinkaan ole perää, minä teen uskollisesti työtä aamusta iltaan, yhtä ahkerasti kuin mikä virkaatoimittava pappi tahansa. Mutta vaikka minä elän niin yksinäisesti, etten juuri seurustele kenenkään kanssa, ja esiinnyn vaatimattomasti, näyttää kuitenkin siltä, että olen monen tiellä." — Vähän varhemmin kirjoitti Kihlman Emma Riskalle arkkipiispasta ja heidän keskinäisestä suhteestaan seuraavat rivit: Arkkipiispa "tahtoisi sitä mikä on oikeaa, hän harrastaa sitä; saattaa istua tuntikausia ja puhua siitä (kuinka moni tekee edes niin paljon?), mutta jos on vaikeaa päästä erilleen näkyvästä, vaikka surut ahdistavat, miten paljon vaikeampaa onkaan, kun kaikki käy hyvin ja seisoo kunnian kukkuloilla. Minä en pyydä saavuttaa vaikutusvaltaa hänen luonaan, sillä en ole sen tarpeessa, eikä Jumalan valtakunta ole ihmisten puutteessa. Pyytämättäni olen yhä enemmän saanut kunnioitusta hänen puoleltaan. Lähemmin hän ei tunne mielipiteitäni, sillä hän ei ole niitä kysynyt. Talon rouvan kanssa en ole tullut vähimpäänkään keskusteluun, välillämme ei ole mitään kosketuskohtaa taikka en ainakaan tähän saakka ole huomannut semmoista olevan."

* * * * *

Tämän ajan kuvaus jäisi vaillinaiseksi, jollei puhuttaisi sodastakin. Jo helmikuulla Kihlman kertoo, että Turussa 15 tykkipurtta ja yksi fregatti olivat rakennuksen alla, ja oli sitä varten tilattu 100 pohjalaista kirvesmiestä. Näiden joukossa oli monta tuttuakin, jotka kävivät Kihlmania tapaamassa. "He ovat minulle sangen rakkaita", hän kirjoittaa — "minua huvittaa seurustella aliluokankin kanssa; siinä on jonkunlaista suoruutta ja yksinkertaisuutta, johon panen arvoa". — Kun arkkipiispa oli palannut Helsinginmatkaltaan, kävi hän Kihlmanin luona ja kertoi keisarin sanoneen, että maalla oli odotettavana tuntuvia onnettomuuksia. "Hän tarkoitti luultavasti paitsi sodan yleistä rasitusta ja monia yksityisten perheiden tappioita, että joku tai useampi kaupungeistamme ehkä poltettaisiin taikka joutuisi pakkoverotuksen alaiseksi." Kihlman katseli asiaa uskonnolliselta kannalta. "Meidän aikana", hän kirjoittaa, "on kolera ollut Jumalan rangaistuksena ihmiskunnalle, ja jos sota puhkeaisi nyt samaan aikaan, olisi se minulle niin vähän odottamatonta, että päinvastoin ihmettelisin, jollei se tulisikaan". Kaksi päivää ennen (28/3) olivat todellisuudessa länsivallat julistaneet sodan Venäjää vastaan, mutta vaikka Kihlman ei vielä tietänyt siitä neuvoo hän kuitenkin äitiänsä jonkun luotettavan talonpojan avulla kätkemään osan hopeatavaroitaan johonkin etäiseen, salaiseen paikkaan, itse voisi hän hädän lähestyessä matkustaa Ylihärmään. Jopa hän muistaa äitinsä lehmiäkin — "englantilaiset ovat intohimoisia pihvinsyöjiä". Äiti ei näy olleen läheskään niin levoton ja huolestunut kuin poika, joka joka kirjeessä puhuu sodasta. Syynä siihen oli tietysti sekin, että jälkimäinen alinomaa näki ja kuuli uutta Turussa, jonka kautta sotaväkeä ja sotatarpeita kuljetettiin Ahvenanmaalle. Sitä paitsi oli vanha rouva jotakin kokenut; "vaikka olen jo kestänyt yhden sodan sekä ryöstön ja tappelun Vaasassa, en minä ollenkaan pelkää", kirjoittaa hän. Kun sitte kesäkuun 7 p:nä k:lo 11 illalla, jolloin äiti jo oli pannut maata, Hilma oli häneltä kysynyt, kuka jyskyttää porstuan ovea, niin että akkunat tärisee, oli hänelle pian selvinnyt, että Kokkolassa kahakka oli alkanut. Hän lohdutti hätääntynyttä tytärtään ja kertoo sitten (9/6) levollisesti pojalleen, kuinka englantilaiset, jotka olivat yhdeksässä veneessä lähestyneet rantaa, oli ajettu pakoon. M.m. oli eräs saaristolainen (bonde från Öjan) ahkerasti ampunut erään venäläisen panostaessa pyssyjä. Kun hän näki miten toinen vihollinen toisen perästä kaatui hänen luodeistaan, tahtoi hän säälistä lakata, mutta venäläinen kehotti häntä ampumaan: "minä lataan, ammu sinä!" — S.p. Kihlman kirjoittaa, että Turussakin peljättiin vihollisen tulevan kaupunkia hätyyttämään. Saaristossa englantilaiset maksoivat kaloista y.m. mitä ottivat, mutta sanottiin rahojen olevan "uushopeaa". "Parasta kaikesta oli kuitenkin, että he ryöstettyään, poltettuaan ja petettyään lähimmäistään jättivät ilmaiseksi uusia testamentteja ryöstettyjen lohdutukseksi ja kääntymykseksi. Se on inhoittavaa ulkokullaisuutta." — Emma Riskalle Kihlman lausuu englantilaisten hyökkäysten johdosta: "Koston ja palkinnon hetki on kerran tuleva heillekin, jotka nyt kohtelevat meitä niin julmasti. He ovat nyt mahtavia, mutta aika tulee jolloin joku vielä mahtavampi maksaa heille täydellä mitalla. Siitä olkaamme vakuutetut, sillä se perustuu Jumalan ijäiseen oikeuteen, ja niin on aina käynyt. Mutta meidän tulisi ajatella, että viholliset ovat Jumalan välikappaleita ja ettei mitään tapahdu Jumalan sallimatta. Meidän pitäisi rangaistuksesta käsittää meidän rangaistuksenarvoisuutemme, ja oppia kumartamaan Herran edessä ja uskolla vastaanottamaan Hänet, joka tulee luoksemme semmoisissa rangaistuksissa. Herra ei ole ainoastaan kerran tuleva, vaan Hän on jo tulossa. Jos pysähtyy kärsimättömyyteen iskusta, joka on sattunut, niin joutuu aivan samaan asemaan kuin he, joita Hänen viimeisen tulemisensa aikana toinen vaiva kohtaa toisen perästä, ilman että he sentään kääntyvät Jumalan puoleen, vaan vihassa ja herjauksessa yhä enemmän etenevät Hänestä. Semmoisena aikana kuin tämä nykyinen tulee valppauden olla kahta vertaa suurempi, jotta siten todistetaan olevansa uskollinen palvelija."