Kihlmanin halu palata Tübingeniin ei johtunut yksistään siitä, että sikäläinen oppiaika oli jättänyt häneen rakkaan muiston, vaan myöskin hänen jälestäpäin saamistaan todistuksista, että häntä siellä kaivattiin. Helmikuulla Uudessakaarlepyyssä ollessaan hän oli saanut Beckiltä pitkän kirjeen, pitemmän kuin tämä — niin hän itse väittää — koskaan oli kellekään kirjoittanut, ja se huokui todella mitä vilpittömintä ystävyyttä häntä kohtaan. Beck kiitti Jumalaa hänen onnellisesta kotiutumisestaan, sanoi häntä "uustestamentillisen totuuden tuntemuksessa ja kuuliaisuudessa yhdeksi etummaisia niistä, jotka eivät väistyneet" ja senvuoksi myöskin saivat kärsiä, ja lohdutti häntä siitä, ettei hänen julistustaan tahdottu vastaanottaa. Kihlman puolestaan tuotti hänelle itselleen niinkuin harvat muut iloa ja lohdutusta semmoisina hetkinä, jolloin hänestä tuntui kuin tekisi hän turhaa työtä. — Sitten Beck jutteli omasta paluumatkastaan, miten hän myöhemmin toista viikkoa oli Balingenissa poikansa luona ottanut osaa hedelmänkorjuuseen ja miten hän työn päätyttyä oli toivonut, että Kihlman olisi istunut sohvalla hänen rinnallaan. Vihdoin hän antoi tietoja perheen jäsenistä, kaikenlaisista vastoinkäymisistä, vihamielisten aiheuttamista rettelöistä, jotka kuitenkin lopulta olivat rauenneet tyhjiin, luennoista, ohimenevistä sairauskohtauksista y.m. — niinkuin tavallista on, kun kirjoitetaan joko läheiselle sukulaiselle taikka uskolliselle ystävälle, jonka osanotosta ei ole vähintäkään epäilystä. Kirje päättyi tervehdyksillä Favorinille — "olen iloinen, että tiedän hänen kuuluvan liittoomme" — ja Kihlmanille sekä pikku Hannalle rouvalta ja lapsilta.

Tähän kirjeeseen Kihlman ei tullut vastanneeksi ennenkuin lokakuulla saatuaan tuomiokapitulilta kieltävän vastauksen virkavapausanomukseensa. Hän kertoo olostaan Uudessakaarlepyyssä, Munsalassa ja Kokkolassa, mainiten mitä hyvää ja pahaa häntä oli kohdannut ja pyytäen neuvoa, tuleeko hänen tyytyä johonkin hiljaiseen työpaikkaan maalla, vai noudattaa haluansa vielä päästä vuodeksi tai pariksi Tübingeniin. Usein hän oli muistanut Beckin sanoneen, että hän (Beck) mielellään ottaisi papinviran maalla, jos voisi mielitekoaan noudattaa, ja toiselta puolen myöskin tuntenut ahdistusta sielussaan ajatellessaan kauheaa lukemisen paljoutta nykyisessä oppineessa maailmassa. —

Paitsi kirjeillä ylläpitivät Beck ja Kihlman toisellakin tavalla keskinäistä yhteyttä. Jälkimäisen pyynnöstä ja kustannuksella Beck näet jäljennytti uusia saarnojaan ja osia luennoistaan ja lähetti käsikirjoitukset Suomeen. Ensimäinen lähetys saapui samaan aikaan kun selostamamme kirje, ja opettajan "uhrautuvan rakkauden todistukset" valmistivat Kihlmanille "oikeita juhlapäiviä". Marraskuun lopulla Beck toisen kerran lähetti kirjeen ja paketin käsikirjoituksia, mutta silloin kävi hullusti: kirje hävisi tykkänään ja käsikirjoitukset tulivat perille vasta monen kuukauden ja monen vaivan päästä. Lokakuulla oli Turkki julistanut sodan Venäjää vastaan ja samalla olivat Venäjän ja länsivaltain (Ranskan ja Englannin) välit käyneet niin kireiksi, että jälkimäisten sodanjulistus seurasi maaliskuulla 1854. Näiden valtiollisten olojen tähden pantiin sotasensuuri toimeen, ja Beckin teologiset käsikirjoitukset joutuivat sen käsiin. Paketti avattiin Viipurissa, sisällys lähetettiin Helsinkiin tutkittavaksi, mutta kuori ja lähettäjän luettelo käsikirjoituksista saapuivat oikein Kihlmanille. Näin ollen tiesi tämä tiedustella omaisuuttaan, ja vihdoin hänen onnistuikin saada viattomat kirjoitukset, mutta kirje oli kuin olikin hävinnyt, ja se aiheutti vuoden pituisen seisahduksen kirjeenvaihdossa. Myöhemmin Beck sanoo juuri siinä kirjeessä vastanneensa kaikkeen, mitä Kihlman oli kirjoittanut ja kysynyt.

* * * * *

Tuskin oli Kihlman, niinkuin ennen on kerrottu, purkanut huolensa ystävälleen Tübingenissä ennenkuin uusi odottamaton käänne tapahtui hänen elämässään. Hän sai näet kirjeen (24/10 1853) arkkipiispa Bergenheimiltä, jossa tämä kysyi, eikö hän, koska hän hoitaakseen heikkoa terveyttään ja myöskin jatkaakseen teologisia opintojaan toivoi muutosta nykyisissä virkatehtävissään, haluaisi vastaanottaa määräystä olla hänen, arkkipiispan, apulaisena erinäisiä tehtäviä varten. Tietenkin olisi hänen sitä varten muutettava Turkuun, mutta hänen toimensa, joka tulisi käsittämään "kirjoittamista, asiakirjojen ja ilmestyvien kirjojen tarkastamista (genomgående) y.m.", ei lainkaan estäisi häntä käyttämästä melkoista osaa ajastaan teologisiin opintoihin. Hänen tuli antaa vastaus ennen 11 p:ää marrask., mutta asia oli pidettävä salassa; ainoastaan ystäviensä L. Stenbäckin ja C. G. von Essenin kanssa saisi hän neuvotella siitä.

Kahdella päällä, tuliko hänen suostua vai kieltäytyä, Kihlman kohta lähti Ylihärmään, ja on siis hänen vastauksensa (jonka alustelma on säilynyt) katsottava tulokseksi neuvottelusta Essenin kanssa. Tunnustaen että hänen kiitollisuutensa arkkipiispan osoittamasta luottamuksesta pitäisi näyttäytyä suorassa myöntymyksessä, Kihlman sanoo erinäisten epäilysten kuitenkin estävän häntä ehdottomasti suostumasta. "Minussa on nimittäin jo kauan ja varsinkin viimeisinä vuosina katkerien kokemusten ja tuskallisten perhetappioiden johdosta kehittynyt vastustamaton tarve käsittää ja omistaa kristillinen uskonto. Ajatellen että minun tulee olla säästämättä vaivoja ja kustannuksia tyydyttääkseni tätä tarvetta, olenkin koettanut tutustua kristillisen teologian tuloksiin. Sikäli olen myöskin onnistunut, että kristillinen uskonto vakaumuksen tietä on tullut minulle totuudeksi. Mutta mitä enemmän olen saanut katsoa tämän uskonnon eheään ja laajaperäiseen järjestelmään, sitä tärkeämmältä on minusta näyttänyt tunkeutua eteenpäin ja voidakseni rauhassa tehdä niin, uskalsin anoa virkavapautta yhdeksi vuodeksi." Koska hän ei mitenkään tahtonut luopua aikeistaan jatkaa opintojaan, selittää hän edelleen, olisi hän pakotettu kieltäytymään, jos hänen tehtävänsä arkkipiispan luona tulisivat viemään suuremman osan aikaa, mutta jos mahdollista olisi, että hän saisi käyttää esim. 2/3 ajastaan omiin töihinsä, olisi hän valmis hyväksymään tarjouksen. — "Kumminkin olisi toimi oleva minulle väliaikainen ja minä vastaanotan sen, joko siten helpommin päästäkseni johonkin sopivaan koulunopettajan virkaan taikka kenties vielä saadakseni virkavapautta pitempää ulkomaanmatkaa varten tieteellisessä tarkotuksessa."

Asettaen näin ankarat ehdot suostumukselleen Kihlman luuli arkkipiispan luopuvan tuumastaan. Mutta todellisuudessa kävi niin, että tuomiokapituli 16 p:nä marrask. määräsi Kihlmanin apulaiseksi arkkipiispalle, joka uudessa suosiollisessa kirjeessä lausui toivovansa, että hän uuden vuoden alusta ryhtyisi toimeensa. — Edellisessä kirjeessään oli arkkipiispa myöskin yhtenä ehdotuksensa aiheena maininnut "herra komministerin, kuuleman mukaan, edullisen taloudellisen aseman". Tuomiokapitulin määräyksessä taasen sanottiin, että Kihlmanin tuli palkasta sopia arkkipiispan kanssa. Itse asiassa sai "apulainen erinäisiä tehtäviä varten" elää omillaan, paitsi milloin hän seurasi arkkipiispaa virkamatkoilla. [Tunnettua on että Bergenheim oli velkainen, ja tämän kirjoittaja muistaa poika-ajoiltaan, miten papit juttelivat arkkipiispan pyytäneen toista tai toista varakasta rovastia takaukseen.]

* * * * *

Vaikkei Kihlmanilla Kokkolassa ollut ainoatakaan uskottua ystävää, oli hänen jo taas vaikea lähteä sieltäkin. Hän näet huomasi todeksi, että vilpittömästi toivottiin hänen jäävän sinne. Joulun hän vietti kotona Kruununkylässä, mihin oli "tilannut" pikku Hannankin. Sitte hän jätti hyvästi äidilleen, jolle tuntui raskaalta jälleen erota pojastaan — jota hän koko tänä vuotena oli milloin tahansa voinut tavata, sillä Uuskaarlepyy, Munsala ja Kokkola olivat lähekkäin olevia paikkoja — ja matkusti uudenvuodenaatoksi ja -päiväksi Ylihärmään. Maanantaina 2 p:nä tammik. 1854 Kihlman lähti Ylihärmästä. "Hanna itki yhtä vakavasti kuin hän lauantai-iltana oli nauranut [uuden vuoden pukille]", kirjoittaa hän äidilleen, "mutta isä ei itke koskaan erohetkinä, olematta sentään tunteeton. Nyt Hanna luultavasti nauraa yhtä iloisesti kuin ennen, mutta isä tuntee kaipausta yhtä syvästi kuin erotessa." Loppiaispäivänä kulki Kihlman Pöytyän kautta ja kuuli F. G. Hedbergin saarnaavan ("hyvät luonnonlahjat: kaunis ääni, miellyttävä esitystapa, mutta pinnalla liikkuva") ja saapui illalla Turkuun, missä Heikel oli hankkinut hänelle mukavan 2-huoneisen asunnon nti Blomrosin luona (huoneisto ja täyshoito 14:stä rupl. kuukaudessa).

Kun Kihlman kävi tervehtimässä esimiehiänsä (joista historian lehtori T. T. Renvall ja pyhien kielten lehtori Gust. Er. Eurén olivat uusia), oli tuomiorovasti Edman nähtävästi tyytymätön, että hän oli vastaanottanut toimensa; kyseessä oli muka "kirjoittamista, jota varten ei kappaa eikä kaulusta tarvittu". Samassa (71-vuotias) ukko pahoitteli, että Viipurin kuvernööri (K. von Kothen) oli tullut kirkollisasiain päälliköksi, sillä "kun epoletit johtavat, joutuvat pappien oikeudet hunningolle". Arkkipiispa oli erittäin ystävällinen, vakuutti tarkoittaneensa ainoastaan Kihlmanin parasta ja ehdotti, että tämä säännöllisesti söisi päivällisensä hänen luonaan. Siihen ei Kihlman kuitenkaan myöntynyt, koska asui täyshoidossa. Tulokas saattoi siis olla ja olikin tyytyväinen, mutta hän kirjoitti äidilleen: "tyytyväisempi olisin, jos Äiti ja muut omaiset olisivat täällä: on vähän surullista aina syödä yksin".