Mutta ei Kihlman sittenkään ollut täysin tyytyväinen, ei itseensä eikä oloonsa. Sen näemme eräästä keskeneräisestä kirjeestä (Essenille 8/12 1852). Että hänen entiset kuulijansa ja ystävänsä Kruununkylässä usein väsyttivät häntä pitkillä käynneillään ("minä koetan totuttaa heitä selviin ajatuksiin ja lyhyihin asioihin"), ei liene tärkeämpänä pidettävä kuin se, että hänen työnsä ei edistynyt niin vauhdikkaasti kuin hän toivoi; syvemmin häntä häiritsi tunto siitä pettymyksestä, jonka hän oli kokenut totuuden tuojana. "En yritä tekemään proselyyttejä", hän kirjoittaa, "purtuna (bränd) en tahdo avata sydäntäni. Luulin herättäväni iloa, luulin että totuuden ääni tunnettaisiin ja että tahdottaisiin sitä kuunnella." Sen sijaan hän oli huomannut, että keskustelu synnytti alakuloisuutta, että arveltiin parhaaksi pysyttäytyä entisellään, sekä että häntä kohdeltiin epäluulolla; vaivansa palkaksi hän sai varoituksia eikä koskaan rohkaisua. Olihan se oikein, ettei otettu vastaan uutta, jota ei tyystin tunnettu, mutta oliko myöskin oikein tuomita asia ennenkuin oli siihen perehtynyt? Häntä suretti, että häntä kaikilta tahoilta varoitettiin, vaikka tiesi itsestään että oli "hurskaampi (frommare) kuin konsanaan ennen". "Jollei Jumala olisi lohdutukseni ja hänen totuutensa antaisi minulle valoa, olisin sangen kurja, sillä ihmislohdutusta en ole saanut nauttia."

Mahdollista on, että Kihlman jätti kirjeen lähettämättä — ehkä pitäen sitä liian valittavana; mutta kyllä valitus tuli sydämestä. Kirjeessä Beckille (19/12 1852, josta ennen on otettu matkakertomus) hän puhuu samoin: "Muutamia nuorempia pappeja on toisinaan käynyt luonani, enkä ole ilman toivoa heihin nähden, mutta rohkaisua en ole heiltä saanut. Miten usein elänkään sen vuoksi [ajatuksissani] Tübingenissä. Unessakin puhun Teidän kanssanne; en ole enää oikein kotona täällä." —

Mitään selityksiä tämä Kihlmanin alakuloisuus ei kaipaa, eikä se hänelle jäänytkään pysyväiseksi mielentilaksi. Aikaa voittaen hän näet sai kokea, että hänen ystävänsä, miten vastahakoisilta olivatkin ensin näyttäneet, hiljalleen omakseen ottivat sen totuuden, (tällä sanalla Kihlman, niinkuin lukija jo kai on huomannut, ensi aikoina palattuaan Saksasta aina tarkoitti Beckin luona saamaansa uutta käsitystään kristinuskosta), jonka välittäjäksi hän ulkomaanmatkansa kautta oli tullut, ja tietenkin hän silloin ymmärsi alussa olleensa liian hätäinen kuvitteluissaan ja toiveissaan.

* * * * *

Hiljainen elämä vanhassa kodissa äidin luona keskeytyi pikemmin kuin Kihlman oli aavistanut, ja muutenkin tuli uusi vuosi 1853 hänelle odottamattoman vaihtelevaksi. Tammikuulla sairastui Ylihärmässä, ollessaan siellä sukulaisissa, Lauri Stenbäck, joka Vaasan yläalkeiskoulun rehtorina kaupungin edellisenä kesänä sattuneen palon jälkeen oli koulunsa kanssa muuttanut Uuteenkaarlepyyhyn, ja kun Kihlman saman kuun lopulla kävi Essenillä, pyysi sairas häntä hoitamaan virkaansa sillä ajalla, jolloin hänen itsensä lääkärin määräyksestä oli oltava työtä tekemättä. Koska hän oli täysin vapaa ja ajatteli, että olisi hupaista koettaa, miltä tuntuisi opettaa julkisessa koulussa, Kihlman suostui ja niin hän tuli ensi kerran toimineeksi pedagogina. Helmikuun alusta huhtikuun alkupuoleen hän opetti latinaa, hepreaa ja suomea sekä uskontoa, yhteensä 17 tuntia viikossa lukuunottamatta kirjoitusten oikaisua. Mieluisimmat olivat hänestä uskontotunnit, ja käytti hän niitä varten, kertoo hän Beckille, "sitä käytännöllistä dogmatiikkaa, jonka Calmbachin koulunopettaja oli hänelle jäljentänyt". Tehtävä oli niin hänen mieleensä, ettei se ollenkaan tuntunut työltä. Oppilaat istuivat hiljaa ja olivat tarkkaavaisia, niin että opettajatoimen varjopuolet jäivät häneltä kokematta. Jopa sanoo hän huomanneensa, että hän aikaa myöten saavutti poikien luottamuksen ja rakkauden. Kihlmanilla olisi siis ollut täysi syy olla tyytyväinen satunnaiseen kokeeseensa, jollei kivuloisuus taas olisi vaivannut häntä. Maaliskuulla hän ajoittain oli niin heikko, että hänen, palattuaan koulusta, monesti täytyi kohta panna maata.

Siten kului Kihlmanin virkavapaus. Maaliskuun 30 p:nä oli tuomiokapituli määrännyt hänen toukokuun alusta kappalaisen apulaiseksi Munsalaan, eikä hän siis saanut olla kauan Kruununkylässä ennenkuin hänen oli lähdettävä uuteen työpaikkaansa, ryhtyäkseen papilliseen toimintaan.

Munsalan kappeli oli pohjalaisen herännäisyysliikkeen keskusseutuja, ja ennen Kihlmania oli siellä eri aikoina toiminut koko sarja eteviä, innokkaita opettajia, niinkuin Lauri Jos. Achrén, Fredr. Östring, Olof. H. Helander, A. A. Favorin ja viimeksi G. W. Lybeck. Paitsi alkuperäistä herännäisyyspuoluetta oli seurakunnassa hedbergiläispuoluekin, ja kummassakin olivat kaikenlaiset huhut levittäneet epäluuloa tulokasta kohtaan. Kihlman puolestaan tunnusti suoraan alusta alkaen, ettei hän kuulunut mihinkään puolueeseen, vaan tahtoi julistaa puolueetonta totuutta, ja kun kuulijat huomasivat, että hän todella välittämättä toisesta tai toisesta suunnasta saarnasi esillä olevasta tekstistä, niin hän ennen pitkää saavutti luottamusta monella taholla. Hänen luokseen alkoi tulla osaksi semmoisia, jotka olivat pysyttäytyneet erillään puoluekiistoista, osaksi semmoisia, joita kiusaukset ja epäilykset ahdistivat, ja he iloitsivat siitä, että Jumala oli antanut heille totuuden. "Oli ihania hetkiä", Kihlman kirjoittaa Beckille, "kun nämä yksinkertaiset maalaisihmiset kiittivät Jumalaa taivaallisesta totuudesta. Miten olinkaan kiitollinen Jumalaa kohtaan muistaessani Teitä, joka olitte minua opettanut, niin että kykenin auttamaan toisia, jotka opetusta kaipasivat. Kun mielenne käy raskaaksi ja Teistä on kuin tekisitte turhaa työtä, ajatelkaa silloin näitä ihmisparkoja täällä Pohjolassa, jotka kiittävät Jumalaa siitä armosta, jonka hän Teidän kauttanne on heille suonut. Eivät ne ole lukuisia eikä korkea-arvoisia, vaan maamme rehellisiä." —

Vaikka elämä Munsalassakin oli erakkomaista ("nyt olen yksin, niin yksin, ettei minulla ole ketään, jonka kanssa vaihtaisin ajatuksia"), olisi menestyksellinen vaikutus seurakunnassa sekä riittävä aika opintoihin saanut Kihlmanin tyytymään oloonsa siellä, mutta tuskin hän oli alkanut tuntea tämän, kun tuomiokapituli määräsi hänet rovasti Sim. Vilh. Appelgrenin apulaiseksi Kokkolaan. Määräys oli hänelle yhtä aavistamaton kuin vastenmielinen, sillä puhumatta siitä, että kaupungin elämä yleensä oli levottomampaa, odotti häntä uudessa paikassa paljo enemmän työtä. Siellä näet tuli hänen saarnata joka sunnuntai ja monesti sekä ruotsiksi että suomeksi samana päivänä, mainitsematta muita tehtäviä kovin laajassa pitäjässä. Mutta ei ollut muuta neuvoa kuin noudattaa käskyä, ja oltuaan Munsalassa ainoastaan kuusi viikkoa hän muutti Kokkolaan. [Tästä huolimatta näyttää Kihlman kesällä olleen jonkun ajan Munsalassa, missä hänellä silloin oli seuratovereina Essen ja Stenbäck jotka perheineen siellä viettivät kaunista vuodenaikaa Lydia Bergroth (nyk. rouva Hällfors), joka tänne oli seurannut Essenin perhettä, on elämänsä ehtooseen saakka säilyttänyt muiston ensimäisestä purjehdusretkestään, jonka hän Hanna serkkunsa ja Emma Candelin tädin kanssa sai tehdä Kihlman enonsa seurassa kun tämä oli kutsuttu erään sairaan luokse, minne oli kuljettava meritse. Kihlman oli asunut talonpoikaistalossa lähellä kirkkoa, jossa oli saarnannutkin, toiset jonkun kilometrin päässä Veksalassa.]

Onneksi oli Kihlman nyt kesänaikana hyvissä voimissa, joten hän pystyi hoitamaan vaativaa virkaansa, mutta silti hän tunsi, ettei hän voisi jäädä Kokkolaan pitemmäksi aikaa. Ei niin, ettei hän sielläkin olisi saanut ystävällistä kohtelua varsinkin pappilassa, missä asui Appelgrenin luona, ja kuullut monen vakavan kuulijan todistavan, ettei hänen opetuksensa ollut turha. — Erittäin mainittakoon, että Kihlman täällä uudestaan tapasi neiti Emma Riskan, joka sisaren tavoin oli häntä tukenut talvella ja keväällä 1851 ja joka nyt avoimin sydämin vastaanotti hänen julistamansa totuuden, ja että hän tuli läheiseen suhteeseen leskirouva Jeana Hellströmin kanssa, joka myöskin asui Appelgrenilla, lankonsa ja sisarensa luona. Molempien näiden naisten kanssa Kihlman seuraavana aikana oli kirjeenvaihdossakin, vaikka jälkimäinen kuoli jo syksyllä 1854, lähetettyään hänelle siunauksensa sen johdosta, mitä hän oli hänessä vaikuttanut. [Maria Johanna Hellström, joka oli hyvin lahjakas nainen, oli synt. Kemissä 1795, o.s. Thilman. Hänen puolisonsa oli ollut Abr. Hellström, kuollut Alavetelin kappalaisena 1840.] — Se mikä herätti hänessä epäilystä tulevaisuuteen nähden oli: ensiksikin pelko, että hänen terveytensä ei enää kestäisi talven tultua, toiseksi tietoisuus hänen opintojensa puutteellisuudesta. Hän oli tyytymätön itseensä sekä saarnaajana että sielunhoitajana ja oli kuitenkin joutunut asemaan, jossa edistyminen tuskin oli mahdollinen, syystä että hänellä oli liian vähän aikaa lukemiseen. Mietiskellen sinne tänne Kihlman vihdoin syyskesällä päätti vielä pyytää virkavapautta lähteäkseen talveksi Tübingeniin. Syyskuulla hän lähetti anomuksen tuomiokapituliin, mutta vastaus oli tällä kertaa kieltävä. Syynä mainittiin pappien puute, mutta kenties emme suurestikaan erehdy, jos oletamme, että isät Turussa arvelivat hänen jo tarpeeksi oleskelleen ulkomailla, missä niin paljo vaarallisia aatteita liikkui.

* * * * *