Saatuaan Helsingistä edellisenä syksynä sinne jättämät kiesinsä Kihlman lähti Turusta lokakuun 29 p:nä. Matkalla Tampereelle satoi lunta, niin että hänen täytyi siellä ostaa reki, millä jatkoi 20:n asteen pakkasessa. Tampereelta hän matkusti Kurun kappeliin, jossa hänen ystävänsä Favorin tänä vuonna oli kappalaisen apulaisena. Siellä Kihlman viipyi kolme päivää, ja Favorinissa, joka kirjeistä päättäen ennen kyllä oli ollut epäluuloinen Beckiä kohtaan, hän ilokseen tapasi ensimäisen, joka hyväksyi ja omakseen otti ne uudet hengelliset näköalat, jotka hän hänelle esitti. Tästä Kihlman mainitsee Beckille sanoen Favorinia "rehelliseksi, totuutta vakavasti etsiväksi mieheksi", sekä että hän jälestäpäinkin oli kirjoittanut yhä enemmän "antautuneensa totuuden alle ja tunteneensa itsensä lohdutetuksi". Kihlman toimitti myös Beckille sydämelliset tervehdykset Favorinilta. — Pakkanen kiristyi kiristymistään ja lunta satoi, mutta kuitenkin Kihlman vihdoin 8 p:nä marrask. tuli Ylihärmään, appi-isänsä, Essenin luokse. [Kulkiessaan Lapuan kautta Kihlman luultavasti pistäysi pappilassa, koska Malmberg 17/11 kirjoittaa R. Helanderille: "Kihlmanin tapasin viikolla (i veckan) kirkkoherran talossa. Hän ei poikennut luokseni. Puhuimme kaikenlaista Saksan oloista. Ylen vähän Suomesta." Kihlman itse ei mainitse kohtausta.] "Oli jo ilta ja aivan pimeä", jatkuu kertomus kirjeessä Beckille. "Useita viikkoja oli minua maltittomasti odotettu ja oltiin jo huolestuneita kohtalostani, kun ei mitään kuulunut. Äkkiä seisoin keskellä huonetta, missä anoppini istui kaikkine pienine lapsineen ja lapsenlapsineen. Uskokaa, että riemu nousi, niinkuin olisi ollut jouluaatto. Kaikki huusivat nimeäni ja syleilivät minua eivätkä tahtoneet uskoa, että olin palannut. Appeani huudettiin ja hän tuli ja oli iloinen kuin lapsi. Mutta pikku Hannani katseli minua tarkkaan ja sanoi sitte: 'ei se ole isä!' Eivätkä vakuutukset aluksi mitään auttaneet; lopulta hän kuitenkin myöntyi sen verran, että sanoi: 'koska kaikki sanovat, että se on isäni, niin täytyy kai minun uskoa se', ja niin tulimme vähitellen hyviksi ystäviksi, mutta vasta seuraavana päivänä hän selitti: 'nyt tunnen, että se on oma isäni.' Mutta jos kaikki iloitsivat, että olin onnellisesti palannut, niin oli minun iloni yhtä suuri tavata kaikki terveinä ja nähdä heidän rakkautensa minua kohtaan. Hanna oli kasvanut ja tullut kauniimmaksi ja ymmärtäväisemmäksi — hän oli isänsä silmänilo." Illan kuluessa lasten riemu vielä yltyi, kun matka-arkusta tavattiin jokaiselle jokin lahja, ja erittäin tuotti rouva Beckin lähettämä nukke Hannalle tuskin vähempää iloa kuin isä itse. — Seuraavina päivinä, varsinkin kun Ingman Alahärmästä oli tullut saapuville, joutui Kihlman pitkään ja vaikeaan tutkintoon. Häntä vaadittiin tekemään selkoa uskonnollisista periaatteistaan ja Beckin teologisesta järjestelmästä. Kihlman ryhtyikin vastaamaan, mutta vähitellen hän huomasi vain antavansa aihetta loppumattomiin väittelyihin, ja silloin hän tyytyi lukemaan muutamia Beckin saarnoja, ja otteita hänen luennoistaan. Vaikkei ystävillä ollut mitään luettua vastaan, ei sentään päästy yksimielisyyteen. Ingmanista, joka erottuaan herännäisyydestä, "piti vallalla olevaa kirkkoa pelastavana äitinä", oli Beckin oppi perustaltaan rationalistinen, jota vastoin Essen, varovaisempana, tunnusti olevansa epäpätevä arvostelemaan raamatullista teologiaa, koska ei ollut raamattuaan niin puolueettomasti lukenut. Edelleen Essen sanoi, että olisi ruvettava raamattua tutkimaan — yksistään siitä olisi apua saatavissa; Beckin järjestelmä oli hänestä subjektivinen ja liian syvä yksinkertaisille. Vihdoin hän varoitti Kihlmania, niin kauan kun hän itse vielä etsi totuutta eikä siis kyennyt kumoamaan kaikkia vastaväitteitä, kelle tahansa esittämästä mielipiteitään. "Hänen varoitustaan pidin hyvänä, etenkin kun nykyinen asemani ei velvottanut minua opettamaan toisia."

Tämän kaiken Kihlman kirjoitti Beckille. Se kai kevensi hänen sydäntään, sillä ymmärrettävää on, että ystävien vastahakoisuus taipua hänen mielipiteisiinsä ei voinut olla häntä painamatta.

Marraskuun 10 p:nä Kihlman pikku Hannan kanssa matkusti Alahärmään Ingmanin luokse ja sieltä 15 p:nä Uuteenkaarlepyyhyn, missä tapasi L. Stenbäckin. Tämä kertoi hänelle kirjoittaneensa Helsinkiin ilmoittaakseen, että kenties olisi mahdollista saada prof. Beck Tübingenistä dogmatiikan ja etiikan professoriksi yliopistoomme, jos hänet siihen virkaan kutsuttaisiin. Omasta puolestaan hän oli, viittaamalla Beckin teoksiin, huomauttanut, että maallemme olisi suureksi hyödyksi, jos niin etevä mies asetettaisiin tärkeään virkaan. Kumminkaan hän ei vielä ollut saanut vastausta eikä hän enää sitä odottanutkaan, sillä virka oli jo julistettu haettavaksi. — Näin kertoo Kihlman, ja kirjeen alustelmasta [V. T. R(osenqvist) on sen julkaissut Teol. Aikakauskirjassa 1911 s. 463-467.] päättäen oli se osotettu F. L. Schaumanille. Itse ehdotus oli, niinkuin ylempänä on mainittu, Kihlmanista lähtöisin. Kun Stenbäck lausuu syystä uskovansa, että Beck ei olisi vastahakoinen tulemaan Suomeen ja että hän suurella osanotolla oli kiintynyt maahamme, niin varmaankaan hän ei kenenkään muun kuin Kihlmanin kautta ollut voinut saada tietoja hänelle tuntemattoman saksalaisen professorin ajatuksista. Muutoin Stenbäckin kirje todistaa, että hän oli ensimäisiä jollei kaikkein ensimäinen, joka Suomessa vilpittömästi tunnusti Beckin erinomaiset teologiset ansiot.

Marraskuun 17 p:nä Kihlman tuli Kruununkylään, missä äiti ilosta itkien sulki hänet syliinsä.

VIII.

VIELÄ APULAISPAPPINA.

Kun Kihlman palattuaan ulkomaanmatkaltaan tuli Kruununkylään, asui hänen äitinsä vielä entisissä huoneissaan pappilassa. Leskenä hän näet nautti armovuotta miesvainajansa jälkeen ja vasta seuraavana keväänä, jolloin uusi kirkkoherra, sotarovasti Jak. Ad. Cajanus, astui virkaansa, hän muutti miehensä häntä varten pappilan maalle rakennuttamaan uuteen asuntoon [Rakennus oli pappilan entinen vanha päärakennus, jonka rovasti Kihlman oli ostanut ja muuttanut pappilan puutarhan taakse (kansakouluna käytettäväksi — se oli alkutarkoitus, joka kuitenkin jäi toteutumatta); rouva Kihlmanin aikana oli asunnon nimi Sofielund. Hänen kuolemansa jälkeen myytiin rakennus taas ja muutettiin pois.], joka koko 18 vuotta eteenpäin oli oleva se "äidin maja", mikä sitoi Kihlmanin Kruununkylään ja sai hänet usein käymään siellä verestämässä nuoruutensa ja ensimäisen kotionnensa rikkaita muistoja. Armovuodensaarnaajana toimi Jos. Reinh. Hedberg, ja Nauklér oli edelleen kappalaisen apulaisena. Koska nämä nuoret papit luonnollisesti eivät olleet avun tarpeessa, eivät mitkään virkatehtävät estäneet Kihlmania käyttämästä aikaansa mielensä mukaan. Hän asettui rauhalliseen yliskamariin, joka ylioppilasaikanakin oli ollut hänen hallussaan, ja laskeutui sieltä alas ainoastaan ruoka-ajoiksi taikka kävelläkseen ympäristössä taikka istuakseen hetken ja toisen pienen perheen piirissä, johon nyt kuului äiti, Hilma sisar ja jo seitsemättä vuotta omaisena pidetty 11-vuotias serkku, Mathilda Grönvall. Pikku Hanna ei jäänyt Kruununkylään, vaan katsottiin paraimmaksi, että hän yhä olisi mummonsa luona Ylihärmässä, missä hänellä oli samanikäisiä tovereita. Tietenkin oli ero ikävä sekä isälle että Hannalle, mutta asiat olivat kerran kaikkiaan niin, että jälkimäisen täytyi vielä kolmatta vuotta ihmetellä, "että hän ei niinkuin muut pikku tytöt aina saanut olla isänsä kanssa". Jouluksi tuli Hanna luultavasti taas Kruununkylään, ja silloin sepitti isä pitkän "joululaulun", jossa hän kertoi jouluevankeliumin sisällyksen. Vaikkei runo ole runollisesti huomattava, todistaa se sentään, että Kihlman pystyi pukemaan ajatuksensa säkeisiinkin.

Varsinaista tehtävää tuotti kodissaolo Kihlmanille ainoastaan sikäli kuin äiti tarvitsi hänen apuansa esiin tulevissa taloudellisissa asioissa. Sen ohella huomautettakoon, että hänen nyt oli hoitaminen omiakin asioitaan, joista hänen ulkomailla ollessaan Essen oli huolehtinut. Vaimon ja Julius pojan kuoleman jälkeen oli pesänkirjoituksessa (30 p:nä huhtik. 1851) lesken osalle tullut n. 25,000 rupl. hop. ja Hanna tyttären n. 19,000 (jotka summat kuitenkin 1857, syystä että huomattiin erehdyksen sattuneen, alennettiin 23,000:ksi ja 14,000:ksi). Rahat olivat enimmäkseen lainattuina yksityisille, ja tuottivat vaivaa varsinkin kirjeenvaihdon muodossa. Ensiksikin täytyi Kihlmanin, jolla ei ainoastaan virka-, vapautensa aikana vaan sen jälkeenkin (paitsi muutamina kuukausina) lähes kolmena vuotena ei ollut mitään palkkatuloja, vaatia korkoa niiltä, jotka ennen eivät olleet sitä maksaneet, toiseksi eivät velalliset muutenkaan aina muistutuksetta noudattaneet velvollisuuttaan. Erityinen huoli hänellä oli tyttärensä omaisuudesta. Essen määrättiin kyllä Kihlmanin anomuksesta Hannan toiseksi holhoojaksi, mutta ei se tapahtunut vaivojen vähentämiseksi vaan siinä tarkotuksessa, että alaikäisen varojen hoito olisi sitä tarkempi. Myöhemmin tuli Kihlman osalliseksi suuriinkin liikeyrityksiin, mutta vastaiseksi eivät asiat häntä viehättäneet. Todistukseksi otettakoon seuraavat rivit eräästä kirjeestä Reinh. Helanderille (5/10 1854), jossa hän on pyytänyt ystäväänsä muistuttamaan kahta haapajärveläistä korkojen maksamisesta: "Näet, että minusta on tullut oikein perinpohjainen ekonoomi, mutta muuan seikka ajaa siihen. Ei minulla vielä enemmän kuin ennenkään ole halua asioihin, mutta syystä, että minulla ei ole juuri mitään tuloja, olen pakotettu huolehtimaan niistä ja sentähden pidän vuosittain tarkastuksen yrittäen selvittää kaikki, saadakseni sitte taas jonkun ajan olla vapaa semmoisista puuhista. Minä katson myöskin velvollisuudekseni olla uskollinen maallisessakin ja arvelen, että kristinusko kaikkein vähimmin antaa lupaa olla kevytmielinen maallisen hoitamisessa." —

* * * * *

Ennestään tiedämme, miten hyvin Kihlman osasi viihtyä kirjojensa ääressä, ja voimme siis kuvitella hänen suurella mielihyvällä levittäneen pöydälleen Tübingenistä tuomansa kirjat. Aluksi hän syventyi Beckin etiikkaan, jota hän samalla ryhtyi ruotsintamaan, osaksi sen vuoksi että hän siten tulisi paremmin tarkkaamaan joka lausetta ja sanaa, osaksi sentähden että hän antamalla ystäviensä lukea käsikirjoituksensa voisi tyydyttää heidän haluansa oppia tuntemaan Beckiä. Rinnakkain sen kanssa hän tutki raamattua, samassa haluten edistyä hepreankielessä.