Vielä viipyi Kihlman kaksi viikkoa Tübingenissä ennenkuin oli valmis lähtemään. Hän syyttää siitä antikvaarisia kirjakauppoja, joista hän etsi ja osti mieluisia kirjoja. "Syyskuun 8 p:nä lähdin siis Tübingenistä, missä olin viettänyt 7 1/2 kuukautta", kirjoittaa hän (Wittenbergistä 20/9) äidilleen. "Ilolla ajattelen tätä aikaa, jonka olen hiljaisuudessa eläen saanut kokonaan käyttää omaksi hyödykseni, laskeakseni hyvän perustuksen aikaa ja ijäisyyttä varten. — Professori Beck ja hänen rouvansa saattoivat minua muutamia päiviä paluumatkalla. Syyskuun 9 p:nä matkustimme Stuttgartista Heilbronniin. Stuttgartissa jätin hyvästi sikäläisille tuttavilleni. Varsinkin oli se talo minulle rakas, missä olin asunut; minua ei kohdeltu vieraana vaan sukulaisena; 10 p:nä matkustimme höyrylaivalla Heilbronnista Heidelbergiin; 11 p:nä sieltä Darmstadtiin rautatietä; 12 p:nä Frankfurt am Mainiin; 13 p:nä teimme huviretken hiljaiseen, vaatimattomaan Taunus-vuoriseutuun, illalla tulimme Mainziin; 14 p:nä ajoimme vaunuissa Rheinvirtaa pitkin Rüdesheimiin, missä juodaan ihanaa, tulista viiniä. Kunpa sentään voisin tuoda Suomeenkin näitä Rheinin viinejä! Tekisi Sinullekin hyvää saada joka päivä juoda lasi jaloa puhdasta viiniä. Minä kävin eräässä viinikellarissakin ja maistelin erilaisia viinejä, niin että nyt olen olevinani vähän asiantuntija. 15 p:nä kuljimme höyrylaivalla Koblenziin, joten vielä kerran näin saman ihanan tien kuin viime syksynä; 16 p:nä tapahtui paluumatka Frankfurt am Mainiin. Tahdoin palata sinne matkustaakseni toista tietä kuin vuosi sitten. Aamulla 17 p:nä jätin Frankfurtin, erottuani prof. Beckistä ja hänen rouvastaan, jotka tähän saakka olivat seuranneet minua. Ero oli tuskallinen. Voimakas, nerokas mies itki niinkuin lapsi. Niin rakkaaksi olin minä, mitätön, halpa mies, tullut hänelle. Hänen ystävyytensä on minulle kalliimpi kuin lukuisien taitamattomien ylistykset. Ja minä mainitsen tämän Sinulle, ainoastaan Sinulle, syystä että on ilahduttavaa äidinsydämellesi kuulla, että kelpo, hurskas mies rakastaa lastasi. Olen näinä päivinä syvästi kaivannut häntä, jonka kanssa joka päivä seurustelin. Jälleen tunnen olevani niin yksin, yksin keskellä ihmisiä." —
Syyskuun 17 p:nä Kihlman tuli Eisenachiin; 18 p:nä hän kävi Wartburgissa, jota ympäröivä kaunis, erinomaisen viehättävä luonto hänestä ansaitsi enemmän huomiota kuin Luteruksen huone linnan sisällä; illalla hän saapui Halleen, missä tapasi prof. (Heinr. Ernst Ferd.) Guericken — "hän on yhtä pitkä ja laiha kuin hänen kirjansa, ja lopulta on epätietoista, mitä on ajatteleminen hänen kristillisestä elämästään" (Essenille); 19 p:nä Wittenbergiin, missä Kihlman kävi kaikkialla etsimässä Luteruksen muistoja: hänen muinoisessa kodissaan, jossa työhuone vielä on entisessä asussaan, kirkoissa, joissa hän tavallisesti saarnasi, haudalla y.m. Berliniin Kihlman saapui 20 p:nä ja Hampuriin 22:na sekä 23:na Lyypekkiin. Sieltä hänen oli aikomus mennä Ystadiin, mutta — syystä että hän tuli Berlinistä, joka vähän ennen oli virallisesti julistettu koleran saastuttamaksi, hänelle ei luvattu antaa terveystodistusta ennenkuin 7 päivän päästä! Silloin hän päätti matkustaa Tanskan kautta. Dilissansilla hän siis 24 p:nä Eutinin kautta saapui Kieliin. "Kävin meillä niin vähän kunnioitetun [rationalismin kiivaan vastustajan] Klaus Harmsin luona. Ukko on vanha, hyvin vanha [74-vuotias] ja sokea, mutta vielä voimakas ja hänellä on huumoria. Oli hauskaa nähdä ja kuulla häntä. Hänen viimeiset sanansa: 'Gott befohlen! Gott befohlen!' joita sanoessaan hän iloisesti pudisti kättäni, olivat sydämellisiä ja luottavaisia ikäänkuin hän olisi niissä julkilausunut pitkän elämänsä kokemuksen. Erikoista hartautta en hänessä huomannut." Kööpenhaminaan Kihlman tuli 26 p:nä, ja siellä ruotsalainen konsuli sanoi hänen saavan terveystodistuksen vasta kun oli ollut 10 päivää poissa Berlinistä! Ei ollut muuta neuvoa kuin odottaa!
Karanteeniviikko Kööpenhaminassa oli mitä ikävin. Eräänä päivänä Kihlman kyllä tapasi Limingan rovastin Aaron G. Borgin, mutta eivät he olleet saman hengen miehiä. Borg oli paluumatkalla Baierista, "jossa oli juonut vettä", ja oli nyt jo lähes viikon odottanut terveyspassia. He kävivät yhdessä katsomassa marmoripalatsia (kirkkoa?), jota ei oltu jaksettu rakentaa valmiiksi ja joka sentähden nyt oli rauniona. "En voi kieltää, ettei ollut vähän yhtäläisyyttä palatsin ja Aaronini välillä", Kihlman kirjoittaa Essenille. — Samasta kirjeestä, joka nähtävästi oli matkan viimeinen (Kööpenhaminasta 2/10) Essenille, näkyy mitä Kihlman oli kirjoittanut ylempänä mainitussa, hävinneessä kirjeessä (19/7 1852). Hän oli näet ehdottanut, että koetettaisiin saada professori Beck Suomeen (yliopistoon, prof. A. A. Laurellin sijalle, joka oli kuollut 14/4 1852). Essen ei näy voineen hyväksyä ajatusta. Pahoittelematta Kihlman sen johdosta lausuu: "jos Sinä tuntisit Beckin niinkuin minä, niin olisi Sinulla, sen tiedän varmaan, sama kunnioitus ja rakkaus häntä kohtaan kuin minulla." —
Täältä Kihlman kirjoitti ensimäisen kirjeensä prof. Beckille, "kalliille opettajalleen", ja alkoi hän sen ylistämällä onnellista Tübingenin aikaansa, rauhan aikaa, jolloin hän oli saanut tehdä työtä taistelematta kenenkään kanssa ja jolloin totuuden maito oli ollut hänen jokapäiväinen ravintonsa. Hän tunnustaa, että Jumala oli matkalla antanut hänelle enemmän kuin hän lähtiessään kotoa oli ymmärtänyt rukoillakaan. Mutta toiselta puolen hän valittaa, että hän jo lyhyellä paluumatkallaan oli kokenut, miten paraimmatkin, vaikka tuntevatkin jumalalliset periaatteet, arvostelevat niitä inhimillisesti. Ei ainoatakaan hän ollut tavannut, josta olisi voinut varmuudella sanoa: tuolla on silmät auki. Jumalallisten periaatteiden johtopäätökset jätetään sikseen; sillä ei mitään pelätä niin paljon kuin "yksipuolisuutta". "Minulle on ollut tuskallista, että minun juuri nyt, kun en muuta harrasta kuin totuutta ilman puolueellisuutta, täytyy kuulla, että muka olen joutunut harhaan oikealta tieltä." Tämä vaikutelma näyttää Kihlmaniin jääneen etenkin erään kohtauksen jälkeen prof. Schmiedenin kanssa Wittenbergissä. Illalla hän oli kuullut professorin saarnaavan "sydämellisesti, sisään tunkevasti, rankaisevasti ja lohduttavasti", mutta kun hän seuraavana aamuna kävi hänen luonaan ja keskustelu m.m. oli kääntynyt sisälähetykseen, oli ajatustenvaihto käynyt vilkkaaksi, jopa väittelyntapaiseksi, ja Kihlman oli huomannut, että yksimielisyys oli mahdoton heidän välillään; vaikka he käyttivät samoja sanoja, olivat heidän käsityksensä Kristuksesta erilaiset. — Kirje päättyy sanoihin: "kunpa olisin Tübingenissä!"
* * * * *
Lokakuun 2 p:nä Kihlman vihdoin pääsi Juutinrauman yli Malmöhön, ja se oli onni. Tunti sen jälkeen alkoi näet orkaanintapainen myrsky, jommoista ei miesmuistiin oltu nähty Etelä-Ruotsissa ja joka aiheutti lukuisia haaksirikkoja. Malmöstä Kihlman lähti Lundiin tapaamaan sikäläisiä tuttavia, ja lokakuun 5 p:nä hän saapui Tranåsiin, missä Ternström ystävällisesti vastaanotti hänet. Kaksi päivää siellä yhdessä luettiin ja keskusteltiin hengellisistä kysymyksistä, mutta, päinvastoin mitä odottanut oli, ei Kihlman Ternströmiltäkään saanut kuulla myötätuntoista hyväksymistä uusille mielipiteilleen. Lopputuloksena oli varoitus ja vakuutus, että hänen vaivansa oli ollut turha! Näin kertoo Kihlman Beckille kirjeessä, jonka hän kirjoitti tälle kotia tultuaan. — Jatkaakseen matkaa Tukholmaan Kihlman 7 p:nä ajoi Ystadiin, mutta myrskyn tähden oli laivojen kulku häiriintynyt, ja hän oli pakotettu jälleen viipymään puolineljättä vuorokautta kurjassa pikkukaupungissa. "Olen aivan onneton esteitteni vuoksi", hän valittaa äidilleen. "Kun kerran on huono onni, niin se vainoaa kaikkialla." Lähtiessään Tranåsista oli Kihlman jättänyt Ternströmille muutamia Beckin saarnoja, ja luettuaan ne tuli tämä 11 p:nä varhain aamulla kaupunkiin pitääkseen seuraa yksinäiselle ystävälleen, jolta nyt halusi kuulla enemmän Beckistä. Kumminkin tuli ja lähti höyrylaiva samana päivänä, joten yhdessäolo kävi lyhyeksi. Matka Tukholmaan oli onnellinen, ja saapui Kihlman sinne 13 p:nä. Siellä häntä odotti koko pinkka vuoden vanhoja kirjeitä!
Tukholmassakin matkustajamme kävi tervehtimässä tuttaviaan, mikä oli sitä luonnollisempaa kuin hänen sielläkin täytyi lähes viikon odottaa Storfursten-laivaa, jolla vasta 19 p:nä pääsi lähtemään. Lokakuun 20 p:nä, siis oltuaan ulkomailla 14 kuukautta, Kihlman astui maihin Turussa.
* * * * *
Moninaiset esteet paluumatkalla merkitsivät paljon Kihlmanille. Lehtorinviran hakuaika oli näet kulunut umpeen kuusi päivää ennen hänen tuloansa, eikä asia ollut mitenkään autettavissa. "Jos olisin tiennyt sen, olisin ehkä jäänyt Saksaan talveksi." Kun ei missään ruotsinkielisessä seurakunnassa ollut vapaata paikkaa, tahtoi tuomiokapituli määrätä hänet johonkin suomalaiseen seutuun. Siihen Kihlman ei kuitenkaan, kielen vuoksi, suostunut, ja kun lääkäri arveli olevan vaarallista hänen terveydelleen ruveta saarnaamaan kylmässä kirkossa ennenkuin uudestaan oli tottunut ilmanalaamme, jäi tulokseksi, että hän pitkien mietiskelyjen jälkeen anoi virkavapauden pidennystä toukokuun 1 p:ään 1853. Vapaa aika oli edelleen käytettävä opintoihin — tullakseenko yliopistonopettajaksi? — sitä hän ei uskaltanut päättää.
Arkkipiispa ja tuomiokapitulin jäsenet kohtelivat Kihlmania hyvin ystävällisesti niinä yhdeksänä päivänä, jotka hän viipyi Turussa, mutta kun hän kävi ensinmainitun luona hyvästi jättämässä, alkoi korkea esimies kysellä häneltä hänen teologisia mielipiteitään. "Hän tahtoi välttämättömästi", Kihlman kertoo Beckille, "saada minua tunnustamaan, että uskoni oli yhtäpitävä tunnustuskirjoissa julkilausutun uskon kanssa. Olisin mielelläni ollut siihen vastaamatta, mutta hän vaati ehdottomasti suoraa vastausta. Silloin minä vastasin, että uskon Luteruksen olleen Jumalan miehen, joka on oikeassa mitä tulee kristinuskon pääasioihin, mutta uskon myöskin, ettei hän kaikessa voinut tulla valmiiksi ja että uskonpuhdistusta siis ei ole katsottava hänen kauttaan loppuunsuoritetuksi. Meidän on kyllä pitäminen kiinni niistä periaatteista, joihin hän on pannut painoa, syystä että Jumalan sana myöskin panee niihin painoa, mutta meidän on myöskin lahjojemme mukaan käytävä eteenpäin ja jatkettava alotettua työtä. Tämän on evankelinen teologia oikeaksi myöntänyt, ja minä olen sen totuudeksi käsittänyt." Arkkipiispa ei kieltänyt, että asia oli niin, mutta kuitenkin oli tarpeellista tuntea yksilöllisen kehityksen tulokset voidakseen arvostella, eivätkö ne ehkä olleet ristiriidassa periaatteitten ja niistä jo kehitetyn opin kanssa. Sillä kerskailevathan hegeliaanitkin protestanttisista periaatteistaan, vaikka heidän tuloksensa kerrassaan repivät alas protestanttisen opin. "Minä vakuutin, ettei minulla ollut mitään yhteistä heidän kanssaan, ja silloin hän rauhottui."