Samassa kirjeessä Kihlman mainitsee, että rovasti Heikel omasta ja arkkipiispankin puolesta oli kehottanut häntä hakemaan teologian lehtorinvirkaa Vaasassa, tietenkin antamatta mitään lupausta tulokseen nähden. Odottaessa rovastin kirjettä oli hän koettanut vähin suunnitella opinnäytteiksi tarpeellisia teesejä, mutta huomannut, että hänen teologiset harrastuksensa siitä kärsivät. Sentähden hän nyt kaikella mahdollisella kohteliaisuudella oli vastannut, että hän luopuisi koko tuumasta, jos opinnäyte, niinkuin oli määrätty, oli suoritettava syyskuun kuluessa — hän tahtoi näet olla vapaa lokakuun 1 p:ään, mutta jos voitaisiin siten järjestää asiat, että hänellä vielä tämän päivän jälkeen olisi aikaa valmistautua, niin hän mielellään noudattaisi kehotusta. Heinäkuulla Heikel ilmoitti, että Kihlmanilla todellakin lokakuun alusta vielä olisi aikaa. Alempana nähdään, ettei asiasta sittenkään tullut mitään.

Tämän äidille lähettämänsä kirjeen jälkeen Kihlman kuuden viikon aikana kirjoitti vain kaksi kirjettä kotimaahan, toisen Favorinille (4/7), toisen Essenille (19/7), ja ovat molemmat valitettavasti hävinneet. Myöhemmistä kirjeistä saamme tietää, että hän sydänkesällä ahkerasti teki työtä ja että päivät sentähden kuluivat nopeasti. Eikä se oudostuta meitä, kun ajattelemme, että Tübingenissä-olo läheni loppuansa. Samalta ajalta on almanakkaan merkittynä kolme pientä virkistysretkeä: kesäkuun 17 p:nä "matkustin Weiliin", 29 p:nä "kävelin Reutlingeniin", heinäkuun 11 p:nä "edestakaisin Balingenissa."

Elokuun 1 p:nä Kihlman kirjoitti viimeisen kirjeen Antero Ingmanille, vastauksen saamaansa kolmeen kirjeeseen. Vaikka nämä kirjeet ovat kadonneet, huomaa vastauksesta, että nekin olivat sisältäneet muistutuksia ja varoituksia. Kaikesta huomaa, että Kihlmanin lähimmätkin ystävät — Essen kenties toisia vähemmän — epäluuloisesti katselivat ja pelkäsivät sitä vaikutusta, jonka alaiseksi hän Saksassa oli tullut. Varsinkin näyttää heidän mielestään Beck olleen vaarallinen mies, omansa johtamaan heidän nuorta ystäväänsä harhateille. Syytä epäluuloon saivat he milloin mistäkin väärinkäsitetystä lauseesta Kihlmanin kirjeissä, jota paitsi merkille on pantava, että Beckin teokset vielä olivat heille tuntemattomia, vaikka Kihlman kyllä oli lähettänyt luettelon niistä (milloin? on mahdoton sanoa, sillä se on kirjoitettu irtonaiselle lehdelle, jossa ei ole päivämäärää; kumminkin verraten myöhään, siitä päättäen, että muutamat muistutukset osoittavat hänen itse jo lukeneen tärkeimmät). Tätä sekä Kihlmanin kantaa yleensä valaisee kirje Ingmanille.

"Sinäkin, Brutukseni, olet peloissasi minun suhteeni. En tahdo tuhlata monta sanaa itsepuolustukseeni. Mutta minä kysyn Sinulta: voitko todella uskoa, että minä useita vuosia kärsittyäni ihmisorjuuden ikeen alla haluaisin nyt kohta kumartua sen alle? taikka pakottaa muita sen alle? Voitko uskoa sitä?" — — Edelleen: missä ovat 'ne mahtavat nuhteet ja muistutukset', jotka olen antanut? — "En tahdo, että minua säästetään, en pyydä suopeutta, vaan ainoastaan oikeutta. Lue kirjeeni Teille; en koskaan kirjoita alustelmaa, enkä tarkoin tiedä mitä olen kirjoittanut, mutta tiedän, etteivät kirjeeni voi ilmaista muuta kuin mitä minulla on sisässäni. Katso mikä henki niistä puhuu, esiintyykö niissä maallisiin takertunut sielu vai tarkoitetaanko ijäisyyttä?" — — Ja "mistä syystä luulet Sinä, että minä vapaaehtoisesti luovun virasta, johon minulla on mitä suurin taipumus? [Arvattavasti oli häntä moitittu siitä, että hän ei innokkaammin pyrkinyt lehtoriksi.] Ja niin, vaikka toiveet näyttävät lupaavilta? Mikä antaa minulle voimaa uhrata rakkaintakin? Tekisinkö niin, jos katseeni kohdistuisi näihin maallisiin, saadakseni täällä merkitystä, asettuakseni täällä puoluemiehenä toisia puoluemiehiä vastaan?"

Mitä Beckiin tulee, oli hän vaarallinen sen vuoksi, että hän muka oli antiluterilainen, antipietisti ja epäkirkollinen. Kihlman ottaa nyt selittääkseen, missä mielessä näitä mainesanoja voitiin hänestä käyttää. Beck ei suinkaan ollut Luteruksen vastustaja, vaan päin vastoin kunnioitti häntä suuresti. Itsekin hän rakennuksekseen luki Luteruksen postillaa ja oli kehottanut Kihlmania tekemään samoin. Kotihartaushetkinä hän käytti Pfaffin (oikea vanha luterilainen), Bengelin ja Roosin kirjoja. "Roosin kotihartaus- ja rukouskirjaa on hän usein käyttänyt kodissaan minun läsnäollessani, ja juuri se herätti minussa heti alussa rakkautta ja luottamusta häneen, sillä joku aika ennenkuin lähdin Suomesta olin itsekin kodissani käyttänyt samoja kirjoja." — Beckin "antiluterilaisuus" tarkoitti vallalla olevaa valheluterilaisuutta. "Tämä valheluterilaisuus eroaa alkuperäisestä luterilaisuudesta oleellisesti siinä, että kun jälkimäinen teki pyhän raamatun elämänperiaatteekseen, ei valheluterilaisuuden mielestä vielä ole mitään sanottu, jos sanoo tahtovansa pitää kiinni Jumalan sanasta; tulee näet myöskin nojata Concordiakirjaan ja edelleen luterilaisen teologian skolastiseen muodostukseen, semmoisena, miksi se on kehittynyt 17:nnellä vuosisadalla. Tämä valheluterilaisuus on aiheutunut katolilaisuuden uudesta virkoamisesta sekä luultavasti myöskin unionistisista vainoista Preussissa." — Valheluterilaiset eivät kärsineet Beckiä alkuperäisenä luterilaisena, ja samoin oli hän vastenmielinen uudenaikaisille pietisteille, syystä että oli oikea speneriläinen pietisti. Uudenaikainen pietismi Saksassa oli näet niinkuin suomalainen herännäisyys speneriläisen vastakohta. "Beck rakastaa Speneriä ja pitää häntä suuressa arvossa." — Niin myös mitä kirkollisuuteen tulee. "Jos kirkkoa pidetään samana asiana kuin valtiokristinuskoa eli valtiokirkkoa, silloin on Beck kyllä epäkirkollinen. Mutta jos sillä ymmärretään samaa kuin tunnustuskirjat tarkoittavat nimityksellä congregatio sanctorum (pyhien seurakunta), silloin tahdon nähdä, ken on enemmän kirkollinen kuin hän. — Beck ei puhu paljon kirkosta, mutta missä hän vain tapaa vakavaa mieltä ja harrastusta, totuuden rakkautta, siinä hän käyttäytyy kirkon oikeana poikana. Niinkuin isä ja ystävä on hän huolehtinut minusta, kutsunut minut jokapäiväiseksi vieraakseen kotiinsa, ja jos minä jonakin päivänä olen poissa, tulee hän luokseni. Ei hän kuitenkaan tarvitse minua. Hän voisi kyllä saada parempaa seuraa. Mutta miksi hän ei halveksi minua? Olen vakuutettu siitä, että ainoa syy on se, että hän on huomannut minussa vilpitöntä totuuden harrastusta. Mutta miten on Beckillä aikaa minuakin varten? Sitä ei stuttgartilaisilla ollut, ja Beckillä on sentään enemmän työtä. Se johtuu siitä, että hän ei ole ottanut hoitaakseen mitään ylimääräisiä toimia. Hän täyttää vain velvollisuutensa. Valmistautuu tunnollisesti luentoihinsa ja saarnoihinsa; muun ajan hän käyttää terveytensä, kotinsa ja niiden hyväksi, jotka kysyvät häneltä neuvoa ja opetusta. Nyt, kun muuan lakitieteen professori, hänen uskottu ystävänsä, on jättänyt Tübingenin, hän seurustelee ainoastaan erään köyhäinhuoneen tarkastajan ja erään värjärin kanssa. Repetentit, jotka tahtovat säilyttää itsenäisyytensä eivätkä arvele voivansa olla Beckiin muussa suhteessa kuin oppilassuhteessa, käyvät vain silloin tällöin hänen luonaan. Virkatoveriensa kanssa hän seurustelee ainoastaan milloin virka vaatii. Tätä en mainitse todistaakseni hänen puhdasoppisuuttaan, vaan ainoastaan hänen kirkollisuuttaan. Missä hän tapaa henkilön, jota hän Jumalan sanan mukaan voi pitää Kristuksen jäsenenä taikka mieluummin jonkun, joka on totuudesta, hänen kanssaan hän seurustelee, huolimatta siitä, miten halpana ja ylenkatsottuna hän onkaan maailmassa." — — — Mutta Ingman näytti pitävän kirkkoa samana kuin luterilaisuus. Sitä ei Kihlman myöntänyt oikeaksi, sillä todellisuudessa ja Jumalan kannalta katsoen saattoi korkeintaan sanoa, että luterilaisissa seurakunnissamme ainoastaan sangen pieni vähemmistö kuului Kristuksen kirkkoon; mutta semmoinen vähemmistö oli myöskin olemassa muissa kirkoissa, katolilaisessa ja reformeeratussa. —

"Mutta kenties et tahdokaan puhua kirkosta semmoisena kuin se todellisuudessa on olemassa, vaan ainoastaan sen tunnustuksesta. Siitä sanot, että se pysyy ijäti. Jos siitä luovutaan, niin olemme aavalla merellä ilman peräsintä ja ilman purjeita, irtimurrettuina Herran pyhien todistajien ihanasta veljesseppeleestä." — "Onko tämä vakava mielipiteesi?" kysyy Kihlman. Hänen mielestään oli se liioittelua, sillä ainoastaan Jumalan sanalla on se lupaus, että se pysyy ijankaikkisesti. — "Älä ymmärrä minua väärin: en minä tahdo poistaa tunnustuskirjoja, eivät ne ole minun tielläni. Mutta minusta ei ole ollenkaan tarpeen ensin tutkia niitä ymmärtääkseen raamattua. Jos arvelee olevansa ilman peräsintä tullessaan raamattuun ilman tunnustuskirjoja, niin tietää se, että Jumalan sanan on mukautuminen valmiiden dogmien mukaan. Jos Luterus olisi ajatellut niin, ei hän koskaan olisi astunut luostarikammiostaan."

"Minä olen myöskin ollut tunnustuskirjojen innokas puolustaja, mutta viime aikoina en ole enää voinut olla oikein tyytyväinen yhteen ja toiseen kohtaan taikka yleensä luterilaiseen teologiaan. Varsinkin oli sakramenttioppi minulle salaperäinen ('ett mysterium'). Kun Hedberg esiintyi julistamalla käsityksensä kasteesta, olin minä neuvoton. Jos ihminen todella kasteessa syntyy uudestaan, niin mitä hyötyä on vaatia uudestasyntymistä, niinkuin me olemme tehneet. Ja kuitenkin osoittaa kokemus, että meidän, vaikka olemmekin kastetuita, täytyy tulla uusiksi ihmisiksi. Tämä kysymys on paljon vaivannut minua. Samoin ehtoollisoppi. Se on niin välittämätön. En ole koskaan voinut päästä selville siitä, miksi olen mennyt Herran ehtoolliselle. Ei ole muuta syytä kuin Kristuksen käsky, mutta täytyy kuitenkin olla joku syy, jonka vuoksi Kristus on niin käskenyt. Sitä en löytänyt luterilaisuudessa. Toinen seikka, joka varsinkin vaimoni kuoleman jälkeen alkoi ahdistaa minua, oli parannusta, uskoa, kääntymystä, uudestasyntymistä koskevien määritysten epävarmuus. Toinen opettaa niin, toinen näin. Mutta mikä on totuus? Miten moni ihminen joutuukaan tappiolle juuri puuttuvan tiedon vuoksi. Ja kuinka tietää, onko kääntynyt, onko uudestasyntynyt, jollei tiedä mitä sillä ymmärretään taikka oikeammin mitä Jumala sillä ymmärtää. Tunnustuskirjat sekottavat kaikki yhteen katumukseen ja uskoon. — Stuttgartissa minua loukkasi oppi perisynnistä, joka luterilaisen opin mukaan on tuomittava. Siis ovat vastasyntyneet lapset perisyntinsä tähden tuomittavat. Eiväthän he kuitenkaan itse ole syypäät siihen, että heissä on perisynti; kuinka on sopusoinnussa Jumalan oikeuden kanssa tuomita joku, joka ei omasta puolestaan ole mitenkään ansainnut rangaistusta? Nämä ynnä muut vaikeudet ovat estäneet minua ihailemasta tunnustuskirjoja. Ja minä olen iloinen, että olen pysynyt suorana itseäni kohtaan pyytämättä vapautua vaikeuksista harhaluulon (illusion) kautta. Sen vuoksi toivon nyt tulevani oikeaan ratkaisuun. — Ethän Sinäkään voi, jos tahdot olla rehellinen itseäsi kohtaan, kieltää, että semmoisia pulmia on olemassa. Ja jos kerran myönnät sen, niin ajattelen, että Sinä kuitenkin vastaiseksi käännyt Jumalan ja Jumalan sanan sekä tunnollisten eksegeettien (niinkuin Bengel ja Roos) puoleen saadaksesi vastausta siihen, johon eivät tunnustuskirjat vastaa. Mutta jos Sinä kerran tunkeudut Jumalan sanaan, niin sen aarteet hämmästyttävät sinua. Eikä Sinun ylistyksesi enää tarkoita tunnustuskirjoja (joita et silti hylkää taikka ylenkatso), vaan Jumalan sanaa, sillä sydämesi on täynnä sen ihanuutta. Ja silloin ajattelen minä, että ollaan oikeita luterilaisia, vai miten? Semmoiseksi luterilaiseksi koetan minä tulla, ja minä tyydyn siihen niin hyvin, että toivoisin Sinulle samaa. En epäile, että olet tuleva yksimieliseksi minun kanssani, mutta niin kauan kuin pidät tunnustuskirjoja korkeimpana totuutena, täytyy Sinun olla epäluuloinen sitä kohtaan, joka luulottelee tietävänsä vielä parempaa." — Vaikkei Kihlman kirjeessään sitä lausukaan, todistaa se kuitenkin, että hän oli saavuttanut matkansa päämäärän. Ei niin, että hän olisi saanut ratkaisevan vastauksen kaikkiin niihin kysymyksiin, jotka hänen lähtiessään häiritsivät hänen rauhaansa, ja luonut valmiiksi teologisen järjestelmänsä, mutta kumminkin oli hän löytänyt vakavan pohjan, millä seisoa, selvän suunnan, mihin pyrkiä. Onhan hänen äänensä kerrassaan muuttunut, verrattuna siihen vaikeroivaan, joka leimasi hänen kirjeensä Tukholmasta ja Stuttgartista. Järkyttävät kokemukset, jotka häntä ennen tuskastuttivat, ovat vetäytyneet taustalle, hänen mielensä on tyyntynyt, ja vaatimatta mitään erikoista hyvää maalliselta elämältä elää hän vakaumuksensa turvissa ja tietoisena siitä, mistä hän on aina saava raitista vettä hengellisen elämänsä ylläpitämiseksi ja kehittämiseksi, valmis palaamaan kotimaahansa ja vastaanottamaan mitä Jumala siellä on hänelle tarjoava.

* * * * *

Etelä-Saksassa Kihlman oli toivonut saavansa nauttia lämmintä, ja hän näyttää saaneenkin sitä tarpeeksi heinä- ja elokuulla. Äidilleen hän kertoo, että lämpömittari osotti +29° R., ja oli hän sentähden luopunut papinpuvustaan ja pukeutunut "mylläriksi", joka kai merkitsee, että hän oli hankkinut itselleen valkoisen puvun mustan sijaan.

Mitä kauemmin Kihlman viipyi Tübingenissä, sitä enemmän supistui häneltä mahdollisuus nähdä etelämpiä maita, jota hän talvella oli ajatellut. Kumminkin hän pikimmittäin pistäytyi Sveitsiin. Elokuun 19 p:nä hän näet rautateitse matkusti Friedrichshafeniin Bodenjärven rannalla, 20 p:nä laivalla yli järven Rorschachiin ja sieltä jalan St. Gallenin kautta Teuffeniin. Käytyään 21 p:nä koulunopettaja Lutzin luona hän i.p:llä käveli Appenzelliin, missä 22 p:nä, joka oli sunnuntai, kuuli kapusinilaismunkin saarnaavan, nousi sitte 5520 jalkaa korkealle Hohenkastenin vuorelle ja jäi sinne yöksi. Seuraavana päivänä hän vielä käveli Gaisiin, josta kääntyi paluumatkalle, ajaen St. Galleniin ja Rorschachiin; 24 p:nä hän jälleen oli Tübingenissä. Koko matka kesti siis vain 6 päivää. Sitä paitsi oli se siinä kohden onneton, että ilma oli huono: vettä satoi kaiket päivät, ja Hohenkasten oli paksun sumun peitossa; ainoastaan palatessaan hän Bodenjärvellä näki ihanan päivänlaskun. "En kuitenkaan kadu tätä retkeä", Kihlman kirjoittaa äidilleen, "sillä sain sittenkin nähdä osan ihanaa maata. Reppu seljässä ja keppi kädessä kävelin minä aivan yksin paikasta paikkaan niinkuin vaeltava kisälli meillä. Siten oppii paremmin tuntemaan seutuja, ja jos vain ilma on kaunis, mieli reipas eikä rahoja puutu, niin ei helposti voi kuvitella mitään nautintorikkaampaa kuin semmoinen vaellus Jumalan vapaassa, ihanassa luonnossa." —