Ensinnäkin on merkille pantava, että Helsingin suomalaisen alkeiskoulun asia oli Kihlmanille kallis. Se oli hänestä Suomen kansan voimakas ja loistava vastalause sitä mielivaltaisuutta vastaan, joka karkoittamalla suomalaisen normaalikoulun Hämeenlinnaan oli tuhonnut kaksiosastoisen normaalikoulun ihanteen, missä ruotsin- ja suomenkielinen nuoriso olisi saanut keskinäisessä hyvässä sovussa rinnakkain kilpailla tiedoissa ja kaikenpuolisessa edistyksessä. Miten hänkin tunsi sitä katkeruutta, joka tämän asian vuoksi oli yleinen suomenkielisessä ja -mielisessä osassa kansaamme, sen huomaa seuraavista sanoista, jotka tavataan viimeksi mainitussa kirjeessä: "Luonnollisesti on tämä oppilaitos aivan tarpeeton sen mielestä, joka ajattelee, että sivistys on ainoastaan ruotsalaisia varten ja että suomalainen kansa ei ole kypsynyt vastaanottamaan muuta sivistystä kuin realikoulun tarjoaman. Niin, se on oikein paikallaan. Realikoulu, se sopii suomalaisille. Se tiedetään niin hyvin kuin oltaisiin Jumala!" — Ylempänä on jo mainittu, että Kihlman toimi alkeiskoulun johtokunnan jäsenenä.

Toinen yritys suomenmielisten taholla, jonka syntyä Kihlman oli tyytymyksellä tervehtinyt, oli Morgonbladet, 1872 alkanut ruotsinkielinen, mutta hengeltään suomalaiskansallinen lehti. Se perustettiin syystä että Helsingfors Dagblad ja sen yleisö joko ei ollenkaan lukenut taikka ei välittänyt siitä, mitä suomeksi kirjoitettiin. Kihlman oli itse mukana raha-avustuksilla kannattamassa lehteä ja kehoitti muitakin siihen. M.m. hän kirjoittaa: "Jos siis tahdotaan toista lehteä kuin Dagbladet, täytyy olla valmis maksamaan kunnolliset palkat toimittajille. Mutta ei ole odotettavissa, että hyväkään toimitus heti valloittaa yleisön; (aluksi) riittää että lehti pysyy pystyssä. Siihen on tultava (että se tulee toimeen avutta). Mutta ei heti paikalla, ainakaan kun on kyseessä työ suomalaisuuden hyväksi. Totuntatapa vaikuttaa, että pidetään lehteä, johon on totuttu, ja jos tämä lehti on ansiokkaasti toimitettu, niinkuin Dagbladin on laita, niin tarvitaan todella tavallista parempaa asianymmärrystä luopuakseen siitä. Täytyy käsittää, ettei Dagbladin kaikki ansiot korvaa sen puutteita, jotka ovat: epärehellisyys polemiikissa, paatumus (obotfärdighet) eli kieltäytyminen tunnustamasta erehdyksiä, viha suomalaisia pyrintöjä kohtaan, kätkettynä kaikenlaisten kauniiden sanojen alle, huonosti peitetty vastenmielisyys koulumiehiä kohtaan, jotka Dagbladin mielestä ovat valepukuisia fennomaaneja j.n.e. Maassamme on ihmisiä, jotka näkevät ja osaavat arvostella Dagbladin puutteita ansion mukaan. He ovat väsyneet lehden vastenmieliseen tapaan panetella kaikkea, joka on joutunut sen epäsuosioon, ja sen inhoittavaan itsekylläisyyteen, ja he ovat toivoneet, että uusi lehti syntyisi, joka etupäässä olisi rehellinen ja toiseksi osoittaisi lämpöä ja mielenkiintoa sitä harrastusta kohtaan, joka tahtoo kohottaa suuremman osan maan väestöä s.o. suomalaisen väestön ruotsalaisen väestön vertaiseksi, ja vihdoin koettaa tehdä omakseen ne ansiot, jotka Dagbladet aikojen kuluessa on saanut, päivän kysymysten käsittelyyn nähden." — Nämäkin sanat todistavat, että Kihlman täydellisesti oli samalla kannalla kuin Morgonbladetin perustajat ja lukijat, niinhyvin mitä tulee vastapuolueen lehden arvostelemiseen kuin uuden lehden tarkoitukseen.

Kolmas yritys, jota suomalainen puolue näinä aikoina harrasti mitä suurimmalla innolla ja uhraavaisuudella, oli 1872 perustettu suomenkielinen teatteri. Tämä "tyhjästä luotu" taidelaitos oli suomenmielisten oikea helmalapsi, jonka edistyksestä iloittiin ja jonka vastoinkäymisiä surtiin, koskaan kuitenkaan epäilemättä sen tulevaisuutta. Että Kihlmankin otti osaa näihin iloihin ja suruihin, hämmästyttänee ehkä monta lukijaa, mutta muistettava on, että tässä ei ollut kyseessä tavallinen huvituslaitos, vaan suomalaisuuden edustaminen erikoisella sivistyselämän alalla. Niin Kihlmankin käsitti asian, ja kun hän avusti suomalaista teatteria, tapahtui se siis samasta syystä, mistä hän harrasti suomenkielistä koulua, nimittäin halusta edistää Suomen kansan sivistystä. Siten hän (19/6 1875) kirjoittaa entiselle virkatoverilleen, rovasti A. Liliukselle, joka oli samalla kertaa lähettänyt roponsa sekä suomalaiselle koululle että teatterille, pyytäen että Kihlman toimittaisi rahat perille: "Hyvä on, että maassamme on miehiä, jotka eivät epäile tehdä rahallisia uhrauksia, jotta suomea puhuva kansamme tulisi osalliseksi inhimillisestä sivistyksestä. Sekä koulu että teatteri tarvitsee edelleen isänmaanrakkauden tukea." Ja samoin Kihlman ajatteli vielä 20 vuotta myöhemminkin. Kun näet 1890-luvulla perustettiin osakeyhtiö Kansallisteatterin talon rakentamista varten ja eräs puuhan alkuunpanijoista kävi hänen luonaan kysymässä, tahtoiko hän ottaa osaa yritykseen, vastasi hän: "Mitä minuun itseeni tulee, en minä ole teatterin tarpeessa, mutta minä ymmärrän, että niitä on olemassa, joille se on tarpeellinen ja jotka sen puutteessa kenties antautuisivat huonompiin huvituksiin" — ja hän merkitsi 5000 mk asian hyväksi.

Näin mitä tulee varsinaiseen teatteriin, mutta läheisempi oli Kihlmanin suhde suomalaiseen oopperaan, jonka lyhyt loistokausi Emmy Strömer-Achtén, Ida Basilierin ja Alma Fohströmin merkeissä 1870-luvulla jätti unohtumattoman muiston sen ajan kansallismielisiin. Hän oli luonnostaan perin musikaalinen, ja Helsinkiin tultuaan hän mielellään, milloin työ suinkin salli, kävi konserteissa tai muissa soitannollisissa tilaisuuksissa, "säveleiden taivaassa unohtaakseen vilinän ja puuhan täällä alhaalla" (rouva Forsgårdille 17/10 1875). Että Kihlman näin ollen mieltyi oopperaan, jonka musiikki oli yhtä viehättävää kuin helposti tajuttavaa, ei ole ihme. Olihan silloin vuorovaikutus näyttämöllä esiintyjäin ja naiivisti innokkaan katsomon välillä suorastaan ihanteellinen, ja taiteellisen esityksen herättämä tunnelma yleensä niin valtava, ettei meillä sen jälkeen ole samanvertaista koettu. Oopperan tarjoamaan musikaaliseen nautintoon antautui siis Kihlmankin — mutta omalla tavallaan. Samoin kuin säännöllisesti konserteissakin valitsi hän itselleen jonkun huomaamattoman paikan, esim. yhden ta'immista istuimista jossakin ensi rivin aitiossa, ja siinä hän istui eteenpäin kumarassa, otsa nojattuna oikeaa kättä vasten, niin että silmät ja kasvot olivat melkein peitossa. Siten hän nautti vain korvillaan, hyvin vähän välittämättä siitä, mitä näyttämöllä tapahtui. Todistuksena että niin oli laita mainitaan, että hän kerran kuultuaan Verdin Traviatan oli kysynyt, mitä merkitsi se "samettiliuska", joka heitettiin kolmannessa näytöksessä, tarkoittaen silkkikukkaroa, jonka Alfred korkeimman halveksumisensa merkkinä heittää Violettalle. Kuinka harras oopperassa kävijä Kihlman oli, näkyy seuraavista sanoista Oswaldille (3/4 1876), joka silloin oleskeli Keuruulla: "Miten olen ollut työssäni kiinni, käsität siitä, että (Rossinin) Sevillan parturi, jossa Ida Basilier, hra Navrátil ja hra Otto esiintyvät, on jo annettu neljä kertaa ilman että olen ainoanakaan iltana saanut kuulla tätä oopperaa. (Gounod'n) Faustin, joka annettiin en muista kuinka monta kertaa, sain niin monesti kuulla, että (täysin) tunnen ja ymmärrän sen musiikin, ja erinäiset sävelmät soivat (alati) sisässäni. Nautintorikkaita olivat nämä Faust-illat, ne olivat ylentäviä ja tavallaan elettiin oikein musikaalista elämää. Parturia annetaan nyt suurella menestyksellä ja täysille huoneille. Ruotsalainen teatteri on luonnollisesti myöskin alkanut esittää laulukappaleita. Nykyään annetaan (Bellinin) Unissakävijä, ja tarkoitus kuuluu olevan aikaansaada ruotsalainen lyyrillinen näyttämö kilpailemaan suomalaisen kanssa ja, jos mahdollista, tappamaan sen."

Mutta sitten tuli aika, jolloin tätä hiljaista, vaatimatonta musiikinihailijaa ei enää nähty Arkadiateatterissa. Kantavieraat, jotka olivat tottuneet hänen läsnäoloonsa, kysyivät silloin toinen toisiltaan: mikä on tullut Kihlmanille, kun hän ei enää käy oopperassa? Arvoitus selvisi, kun joku kertoi eräiden vakavien ihmisten loukkaantuneen siitä, että hän kävi teatterissa. Tavalla tai toisella oli asia tullut hänen tietoonsa, ja siitä lähtien hän oli lakannut käymästä siellä. Oswald muistaa isän, kun asia oli tullut puheeksi, huomauttaneen Paavalin neuvosta uskossa heikkojen suhteen (Room. 14: 15); hän ei tahtonut herättää pahennusta. Lisättävä lienee, että Kihlman koulun rehtorina oli ylen arka maineestaan; hän katsoi velvollisuudekseen olla antamatta syytä muistutuksiin. Jos kyseessä olisi ollut yksistään laulun ja soiton nautinto — vaikkapa teatterissakin —, hän tuskin olisi välittänyt ihmisten puheista, sillä hänen käsityksensä oikeasta ja luvallisesta ei riippunut toisten arvosteluista. Ohimennen mainitsemme, että Essen ja Ingman eivät koskaan käyneet teatterissa; sitä vastoin prof. Granfelt joskus kävi siellä.

Toukok. 13 p:nä 1875 täytti Kihlman 50 vuotta. Menneellä vuosisadalla ei vielä ollut tapana tällaisista merkkipäivistä tehdä niin suurta melua kuin nykyään. Sanomalehdet vaikenivat asiasta, ja ainoastaan sukulaiset, ystävät ja muut läheiset tuttavat käyttivät tilaisuutta esittääkseen asianomaiselle onnentoivotuksensa ja hartaudentunteensa. Mitä Kihlmaniin tulee, sai hän tavallista runsaammassa määrässä vastaanottaa rakkauden ja kiitollisuuden osoituksia sekä vilpittömiä onnentoivotuksia, ei ainoastaan omaisilta ja ystäviltä, vaan myöskin niiden laitosten puolelta, joiden parasta hän oli harrastanut. Eikä ihme. Kaikki, joiden kanssa hän oli ollut tekemisissä, ja joiden etua hänen virkansa puolesta oli tullut valvoa, tiesivät kuinka väsymätön hän oli ollut, kuinka harras velvollisuuksiensa täyttämisessä. Eikä siinä kyllä, he näkivät, tunsivat ja nauttivat itsekin siitä menestyksestä, jonka hän ponnistuksillaan oli aikaansaanut. Normaalilyseo oli yleisesti tunnustettu erittäin eteväksi oppilaitokseksi. Sen oppilaat olivat etevimpiä ylioppilaskokelaiden joukossa, ja itse koulussa vallitsi mitä parhain henki sekä opettajien että oppilaiden kesken. Ja samoin oli, niinkuin tiedämme, Kihlman menestynyt myöskin suurimmassa liikemiestehtävässään, Tampereen Pellava- ja Rautateollisuusyhtiön johdossa. Oltuaan perikadon partaalla oli yhtiö saanut osakseen entiseen verraten onnellisia vuosia. Tämän kaiken johdosta hänelle 50-vuotispäivänä lausuttiin kiitollisuuden ja kunnioituksen tunnustuksia.

Miten nämä tunnustukset, ja rakkaudenosoitukset Kihlmania ilahduttivat ja liikuttivat, on hän kirjeessä tyttärelleen julkilausumat melkein hämmästyttävin sanoin — niin ne eroavat jokapäiväisestä sovinnaisuudesta, joka tavan mukaan leimaa tällaisten merkkipäivienkin vieton. "Toukokuu on antanut minulle runsaasti ilonaiheita. Kaikkialla olen saanut korjata rikkaita, verrattomia hyvityksen ja kiitollisuuden satoja. En ole hävennyt vastaanottaa, mitä minulle on annettu, sillä minä tiedän, että olen yrittänyt toimittaa jotain maailmassa. Olen vastaanottanut sen kainostelematta (utan pryderi), mutta mitä sisäisimmällä kiitollisuudella. On juhlahetkiä elämässä, jotka ovat unohtumattomia, autuaita hetkiä, jotka saavat aavistamaan, mitä taivaallinen autuus on. — Lisäksi on minulla ollut onnea ja iloa, jonka eroavat oppilaat ovat tuottaneet, kun ovat kunnialla suorittaneet (ylioppilas)tutkintonsa. Ja että Oswald oli niiden joukossa, se oli kaiken huippu."

* * * * *

Edellisessä olemme jo maininneet eri seikkoja, jotka eivät kuulu ainoastaan 1875, vaan myöskin 1876 v:n historiaan, johon tämä luku päättyy. Täydennykseksi kerrottakoon tässä vielä muutamia yksityisiä tapahtumia.

Elokuun 30 p:nä 1875 kauppaneuvos A. A. Levón Vaasassa kuoli lyhyen ajan sairastettuaan. Samoin kuin Viktor Schauman oli Levónkin Kihlmanin nuoruudenystäviä, vaikka 5 vuotta vanhempi. Varhemmin heitä yhdisti herännäisyys, johon Levónkin oli liittynyt; uuden Vaasan perustamisajoilta heillä taas oli ollut paljon yhteisiä liikeharrastuksia. Heidän kirjeenvaihtonsa oli sangen taaja ja osoittaa ystävällistä, luottamuksellista väliä, vaikkei sentään Levónille lähetetyissä kirjeissä tapaa yhtä sydämellisiä tunteenpurkauksia kuin Schaumanille osoitetuissa. Kumminkin oli tämänkin ystävän poismeno tuntuva surunaihe Kihlmanille, ja hartaasti hän otti osaa Levónin perheen ja suurten liikeyritysten kohtaloon. Pitkissä kirjeissä, joita hän lähetti muille tuttavilleen Vaasaan, hän esittää mietteitä ja neuvoja niiden hoidosta. Eräs hovioikeudenneuvos Jonas Sandmanille osoitettu kirje (11/10 1875) päättyy: "Mitä olen sanonut, on lähtenyt sydämestä, joka vuosikymmeniä on ollut kiintynyt poismenneeseen ystäväämme, ja nyt mielellään tahtoisi edistää hänen tarkoituksiaan ja jälkeenjääneiden lastensa parasta." —