Ennestään tiedämme, että normaalikoulu kärsi toisestakin puutteesta, joka ei ollut vähemmän huolestuttava kuin oman kodin puute. Tarkoitamme vakinaisten opettajain puutetta, jota aina vain korvattiin tuntiopettajilla. Tämä kysymys tuli vuosi vuodelta polttavammaksi, ja yhä innokkaammin muistutti Kihlman asianomaisia, miten välttämätöntä oli parantaa oloja. Se näkyy varsinkin 1875 ja 1876 vv:ien vuosikertomuksista, joissa kummassakin asian käsittely vie siihen päätelmään, että asetus normaalilyseoita varten oli mitä pikimmin tarkastettava ja vuosirahasääntö uudistettava, sillä juuri siitä riippui opettajakysymys.

Edellisessä mainituista kertomuksista on Kihlmanin lähtökohtana se järkkymätön tosiasia, että jokaisen koulun kelpoisuus riippuu opettajiston kelpoisuudesta, ja hän tutkii sitten, mitä nykyaikaiselta opettajalta vaaditaan. Ennen riitti että opettajalla oli tarpeellinen määrä fakkitietoja, sillä hänen tehtävänsä oli vain kuulustella läksyjä, s.o. tarkastaa, olivatko oppilaat suorittaneet kotityönsä, nyt tulee opettajan ennen kaikkea osata opettaa sekä tarkastaa, onko opetettu tietomäärä todella tullut oppilaan henkiseksi omaisuudeksi. Sitä paitsi oli opettajalla ennen aikaan patukassa yleiskeino kaikkea oppilaissa ilmaantuvaa pahaa vastaan. Nyt on tuo yleislääke poistettu, vaikka ihmisluonnon heikkoudet ovat entisellään. Mistä on nyt apua saatava? Vastaukseksi antaa Kihlman seuraavan kuvauksen nykyaikaisesta opettajasta, jonka otamme tähän sanasta sanaan, sillä emme suurestikaan erehtyne, jos väitämme, että hän siinä enemmän tai vähemmän kuvaa itseänsä. "Opettaja on jotenkin aseeton pahaa vastaan, jollei hänellä ole muita apukeinoja kuin kouluasetuksen sallimat rangaistustavat. Mutta mistä johtuu, että kelpo opettajan ainoastaan poikkeukselta tarvitsee käyttää rangaistusta taikka muuta oikaisukeinoa kuin muistuttavaa sanaa tai varoittavaa katsetta? Miksi on muutoin huolimaton ja tarkkaamaton oppilas tarkkaavaisempi kelpo opettajan tunnilla? Sen vuoksi että kelpo opettaja opettaa niin selvästi ja mielenkiintoa herättävästi, että hän jännittää haluttomankin tarkkaavaisuuden. Miksi valmistautuvat oppilaat paremmin kelpo opettajan tunnille? Sen vuoksi että hän on opettanut heitä valmistautumaan oikealla tavalla ja että he kunnioituksesta häntä kohtaan eivät voi eivätkä tahdo alistua velvollisuuden laiminlyönnin tuottamaan häpeään. Miksi täytetään muutamien opettajien toivomukset, vaikka toivomukset sisältävätkin jotain enemmän kuin oppilaat ovat velvolliset tekemään, samalla kuin toisten opettajien lainmukaisia käskyjä uhmataan? Sen vuoksi, että kelpo opettaja asemansa tietoisuudessa ei koskaan osoita ylimielisyyden merkkiäkään, vaan on koko olennoltaan yhdellä kertaa puolueettoman vakavuuden sekä nuoriin ja heidän kehitykseensä kohdistetun lämpimän rakkauden ilmaisu. Kelpo opettaja ei ole epäluuloinen; hänen päähänsä ei pälkähdäkään pitää tapahtunutta lainrikkomusta hänen opettaja-arvonsa tahallisena loukkauksena. Kelpo opettaja ei ole tyytymätön eikä kärtyinen, vaan ystävällinen ja iloinen, aina huomaavainen ansioon nähden ja halukas tunnustamaan sitä, silloinkin kun se näyttäytyy taholla, jolta ei sitä ole odotettu. Kelpo opettajalla täytyy olla ihmistuntemusta, voidakseen oikein arvostella ja oikein kohdella erilaisia luonteita, joita hän koulussa tapaa. Tässä kohden ei ole olemassa valmiita sääntöjä. Kaikki riippuu olosuhteista ja opettajan arvostelukyvystä. Sanalla sanoen: nykyään ei opettajalta vaadita ainoastaan, että hän on taitava aineessaan, vaan myöskin että hän on pedagogisesti kokenut mies, joka luonnonlahjoillaan, arvostelukyvyllään, humaniteetillaan, velvollisuudentunnollaan ja ennen kaikkea rakkaudellaan nuorisoon ja siitä johtuvalla väsymättömällä kärsivällisyydellä herättää nuorisossa kunnioituksen ja hartauden, jotka vaikuttavat, että lainrikkomukset tulevat koulussa poikkeustapauksiksi."

"Toden totta eivät ole vähäiset ne vaatimukset, jotka nykyään kohdistetaan opettajiin: yleistä lahjakkaisuutta, erikoista taipumusta opettajatoimeen, tieteellistä ja pedagogista sivistystä, ylevää mielenlaatua, mielenmalttia, itsensähillitsemistä, lämmintä sydäntä ja kristillistä kärsivällisyyttä. Mutta ken tahtoo tinkiä näistä vaatimuksista? Ei suinkaan tiede eikä myöskään vanhemmat, joiden suurin ilo on ja tuleekin olla, että ovat lapsilleen löytäneet opettajia, jotka todellisuudessa vastaavat tätä kuvaamme." [Tässä pieni piirre, joka näyttää kuinka Kihlman todellisuudessa tutki tulevan opettajan kelpoisuutta. — August Ramsay (senaattori, pankinpäällikkö) tuli 1876 normaalikoulusta 17-vuotiaana ylioppilaaksi. Saman vuoden syksyllä sattui matematiikan lehtorinvirka Viipurissa tulemaan avonaiseksi, ja sijainen oli heti hankittava hoitamaan sitä. Kun ei ollut sopivaa opettajakokelasta tiedossa, tarjosi yliopettaja A. Streng tehtävän entiselle oppilaalleen Ramsaylle arvellen, että tämä hyvin pystyisi täyttämään paikan. Ehdotus oli imarteleva vastatulleelle ylioppilaalle, mutta kokematon kun oli hän epäili kykyään. Streng antoi hänelle miettimisaikaa seuraavaan päivään, ja Ramsay meni kysymään neuvoa vanhalta rehtoriltaan, Kihlmanilta. Tämä istuu otsa nojattuna kättä vasten ja miettii. Sitten hän äkkiä nostaa päänsä, katsoo Ramsayta silmiin ja kysyy: "Pelkäätkö (är du rädd)?" — "Pelkään (ja)", vastaa Ramsay. — "Ota sitten vastaan tarjoumus!" päättää Kihlman. "Koska näen, ettet ole olevinasi, vaan ymmärrät asemasi, niin toivon että menestyt." — Ramsay noudatti neuvoa, oli puolitoista vuotta Viipurissa ja kaikki meni hyvin.]

Tämän on Kihlman esittänyt osoittaakseen, että nykyaikaisilta opettajilta vaaditaan yhtä paljon henkistä kykyä ja tietoja kuin miltä muilta valtion virkamiehiltä tahansa, ja huomauttaakseen, ettei ole muuta kuin oikeuden ja kohtuuden mukaista, että heidän palkkansa uuden kouluasetuksen kautta 1872 korotettiin. Sitten hän kääntyy normaalilyseoihin ja sanoo, että näiden oppilaitosten nimikin sisältää sen vaatimuksen, että opettajien, jotka niissä toimivat, tulee olla ei ainoastaan tavallisessa merkityksessä kykeneviä, vaan kerrassaan mallikelpoisia. Normaalikoulun opettajan velvollisuus ei rajoitu oppilaiden opettamiseen, vaan tulee hänen myöskin ohjata ja kehittää opettajakokelaita heidän tulevaan elämäntehtäväänsä. Huomautettuaan sitten, mitä erityisiä vaikeuksia opettajalla tässä kohden on voitettavana, hän panee merkille, että menestyksen takeena on yksistään se, että normaalikouluun keskitetään maan etevimmät opettajakyvyt. Tämän päämäärän saavuttamiseksi ei hänestä kuitenkaan ole olemassa välttämättömiä edellytyksiä. Lehtorien ja kollegain palkka [Vanhimman lehtorin palkka oli 4,000 ja vuokrarahaa 800, vanhimman kollegan 3,000 ja vuokrarahaa 600 mk; yliopettajan palkat 4,000-4,600 ja vuokrarahaa 1,400 mk.] on sama Helsingissä kuin maaseuduilla, ja ainoa erotus on se, että pääkaupungissa toimivilla on 200 mk enemmän vuokrarahoja. Tämän lisärahan vuoksi ei kukaan mielellään muuta maaseudulta kalliimpaan Helsinkiin. Yliopettajain palkat ovat kyllä lehtorin palkkoja paremmat, mutta niitä ei myöskään korotettu 1872, vaikka 1864 v:n jälkeen, jolloin ne ensin määrättiin, sekä elantokustannukset että heidän työnsä on melkoisesti enentynyt. Näin Kihlman on perustellut jo ylempänä mainitun vaatimuksensa, että asetus normaalikouluista oli uudistettava.

Lukuvuoden alussa 1874-75 oli normaalikoulussa vakinaisia opettajia: neljä yliopettajaa, kaksi lehtoria, kaksi kollegaa ja kaksi opettajaa; samana lukuvuotena saatiin yksi lehtori lisää ja 1875-76 kolme kollegaa ja (jollemme erehdy) kolme opettajaa. Tämä ei kuitenkaan ollut seurauksena Kihlmanin kirjoituksista, vaan siitä että tuntiopettajat, joiden palkka oli ollut 2,50-3,50 tunnilta, keväällä 1875 kääntyivät rehtorin puoleen pyynnöllä, että heidän palkkansa korotettaisiin 4-5 mk:aan. Kun anomus ylihallituksen kautta oli saapunut senaattiin, ratkaistiin kysymys niin, että tuntiopettajain oli tyytyminen entiseen palkkaansa, mutta olivat kaikki vielä avoinna olevat normaalikoulun opettajanvirat julistettavat haettaviksi. Syynä tähän oli ilmeisesti ollut se, että tuntiopettajain palkkaaminen uhkasi tulla kalliimmaksi kuin vakinaisten opettajain asettaminen! Muuten on merkittävä, että senaatti tällä päätöksellään teki mitättömäksi sen tärkeän periaatteen, jota normaalikouluun nähden ennen oli noudatettu, että näet ei mitään virkaa julistettaisi haettavaksi, jollei tiedossa ollut edes yksi täysin otollinen hakija. Siitä huomaa, ettei senaatissa välitetty Kihlmanin todisteluista, että normaalikoululla tulisi olla mallikelpoisia opettajia. Epäilemättä näkivät korkeat viranomaiset hartaan rehtorin vaatimuksissa turhaa ihanteellisuutta, joka ei sopinut käytännölliseen elämään. — Ylempänä on sanottu, että säädökset koulunopettajain käytännöllisten kokeiden suorittamisesta 1873 uudistettiin yliopettajakollegion mieltä kysymättä. Kumminkin tarjoutui kollegiolle tilaisuus esittää mielipiteensä asiasta, kun senaatti (29/1 1875) oli kouluylihallitukselta tiedustellut, eikö olisi mahdollista lyhentää kokeiden suorittajain ilmoitusaikaa (ylihallituksen määräyksen mukaan se oli kaksi viikkoa). Tästä seikasta ylihallitus näet kuulusteli yliopettajakollegion ajatusta. Kihlmanin 30 p:nä huhtik. päiväämä vastaus, joka painettuna olisi käsittänyt 1 l/2-2 arkkia, muodostui mitä seikkaperäisimmäksi tutkielmaksi koko kokeidensuoritus-järjestelmästä. Koska tarkempi selostus veisi liiaksi tilaa, mainittakoon tässä vain kirjoituksessa esitetyt päätoivomukset tai -ehdotukset. Ne olivat lyhyesti sanoen, että kokeiden toimeenpano kokonaan uskottaisiin yliopettajakollegiolle, jonka puheenjohtajana silloin oli kasvatustieteen professori, ja että ylihallituksen tehtävä rajoitettaisiin tarpeellisten määräysten antamiseen ja valvontaan, että näitä määräyksiä ja asetuksia noudatettiin. Siten voitaisiin ilmoitusaika lyhentää, samalla kuin muutoksista olisi hyötyä kaikille viranomaisille ja itse asialle, Pedagogian professorin läsnäolo takaisi, että ei ainoastaan molemmissa normaalikouluissa, vaan myöskin erilaatuisten kokeiden arvostelemisessa noudatettaisiin samaa mittakaavaa — johon nähden milloin toisen milloin toisen ylitarkastajan saapuvilletulo ei antanut mitään varmuutta. — Ei liene syytä oudoksua, että ylihallitus ei ottanut ajaakseen näitä muutosehdotuksia. Olisihan se edellyttänyt suurempaa vaatimattomuutta kuin joltakin ylihallitukselta voi pyytää. Ainoastaan eräissä sivukohdissa otettiin Kihlmanin huomautuksia varteen. Ilmoitusaika lyhennettiin 10:ksi päiväksi, ja ylihallitus luopui oikeudestaan muuttaa ohjelmaa, jonka yliopettajakollegio kulloinkin oli laatinut kyseessä olevia kokeita varten [V. T. Rosenqvist m. p. s. 71.].

Paitsi mainitunlaisissa laajakantoisemmissa kysymyksissä saattoi erimielisyys normaalilyseon rehtorin ja kouluylihallituksen välillä sekä lisäksi tämän ja senaatinkin välillä tulla tuntuviin toisenlaatuisiakin, vuotuisesti uusiutuvia asioita järjesteltäessä. Mitä vaivaa ja kiusaa Kihlmanilla siitä oli, nähtiin esim. kesällä 1876, jolloin hänen täytyi laatia kuusi (!) eri tuntijako-suunnitelman ehdotusta, ennenkuin syyskuun lopulla (!) viranomainen vahvistus saatiin. Pääsyy oli tällä kertaa senaatin, jota Kihlman ankarasti arvostelee kirjeessä O. Ranckenille (28/7). Hänestä johtui sen menettely tietämättömyydestä ja omahyväisyydestä (inbilskhet). Asioita on liiaksi, päätökset tehdään sympatiian ja antipatiaan mukaan, tarkoin lukematta asiapapereita, ja kun yksityisesti senaattoreita puhuttelee, he tunnustavat etteivät olleet asiaa käsittäneet ja kehoittavat naiivisti uudistamaan saman esityksen!

Vihdoin mainittakoon tässä, että syyslukukauden 1876 cause célebre teatterimaailmassa, "yölepakko-juttu", tuotti Kihlmanillekin kiusaa. Helsingfors Dagblad oli näet kertoessaan, miten joukko ylioppilaita 17, 18 ja 19 p. marrask. yhä kiivaammilla mielenosoituksilla olivat aikaansaaneet, että yliopiston viranomaiset kielsivät Joh. Straussin kevytmielisen operetin näyttelemisen ruotsalaisessa teatterissa, maininnut koulunuorisonkin avustaneen ylioppilaita. Tutkittuaan asiaa oli Kihlman kuitenkin tullut siihen vakaumukseen, että ei ainakaan normaalilyseon oppilaita ollut ottamassa osaa mielenosoituksiin ja tuskin muitakaan. Kirjoituksessa, joka oli osoitettu Dagbladin päätoimittajalle, hän selitti, millä syillä hän katsoi voivansa pitää oman koulunsa oppilaat syyttöminä, ja kehoitti toimitusta julkilausumaan, mitkä ne oppilaitokset olivat, joita syytös tarkoitti. Vastaus oli silloiseen tapaan kiertelevä: myönnettiin, ettei normaalilyseolaisista mitään tietty; mutta rehtorille ei suinkaan luettu kunniaksi, että hän oli ryhtynyt puolustamaan oppilaitaan.

* * * * *

Vuoden lopulla 1874 valittiin Kihlman kaupungin valtuuston jäseneksi. "Jumala armahtakoon!" kirjoittaa hän Hannalle. "Mielestäni on minulla ennestäänkin kylläksi puuhaa ja enemmänkin, ja nyt annetaan lisää. Eikä ole luvallista kieltäytyä luottamuksesta." Mitä Kihlman tässä uudessa toimessa vaikutti, siitä ei ole tietoa. Kumminkin jaksoi hän olla tunnollinen siinäkin. Sen näkee siitä, että hän jo ensi kesänä valittaa, että valtuusto oli kolme kertaa turhaan kutsuttu kokoon. Monet "isät" loistivat poissaolollaan, mutta Kihlman ei ollut niitä.

Että Kihlmanilla sittenkin oli aikaa kaikenlaiseen muuhunkin, siitä ei puutu todistuksia. Siten on sanottava, että hän ei suinkaan ainoastaan valtiopäivillä taikka nimeksi kuulunut suomalaiseen puolueeseen, joka juuri 1870-luvulla taisteli kuumimmat taistelunsa. Päinvastoin hän hartaasti otti osaa erinäisiin suomalaisiin yrityksiin.