Saman kuun 26 p:nä tuli Kihlmanille toinen sähkösanoma Pohjanmaalta, mutta oli sen sisällys odottamaton ja surullinen. Siinä ilmoitettiin näet, että hänen ainoa sisarensa, Hilma, oli kuollut. Hän oli kuusi vuorokautta ollut sairaana, ja vaikka lääkäri Kokkolasta oli käynyt hänen luonaan, ei apua saatu. Tauti oli isorokko. Kihlman tunnustaa, että suruun ja kaipaukseen liittyi hänessä tunnonvaivoja sen johdosta, ettei hän varsinkaan viime aikoina ollut osoittanut enemmän veljellistä rakkautta tälle sisarelle, joka niin hyvin olisi tarvinnut veljen alituista hoitoa. "Mutta, minä poloinen olen niin puuhieni rasittama, etten paraimmalla tahdollakaan ehdi kaikkeen käsiksi." — Pahoinvointi, korkeimman luokan oppilaiden erotutkinnot y.m. estivät Kihlmania lähtemästä hautajaisiin, joiden toimeenpanemisen hän uskoi serkuilleen Emelie Grönvallille ja rouva Forsgårdille. Heidän tuli kutsua kaikki, joista vainaja oli pitänyt. "Se oli viimeinen kunnianosoitus Hilmalle, joka oli saanut seisoa varjossa tässä maailmassa."

Heinäkuulla teki Kihlman vaimonsa ja poikiensa Oswaldin, Lorenzon ja Henrikin seurassa matkan Kruununkylään, viimeisen kerran nähdäkseen Sofielundin, muinoisen äidinkotinsa. "Minä tapasin vanhan kodin tyhjänä ja autiona", hän kirjoitti myöhemmin Lindeqvistille (13/8). "Vanha palvelusväki, vanhat huonekalut ja vanhat muistot olivat minua vastaanottamassa; mutta kaikki puhui minulle niin suruisesti ja synkästi. Kaikkialta soi huuto katoavaista, katoavaista, epävakaista, muuttuvaista. Minun olisi pitänyt hajoittaa koti ja myydä kaikki, mutta en voinut ryhtyä siihen. En ainakaan tahtonut olla surullisen näyn todistajana." — Oltuaan noin viikon päivät Kruununkylässä lähti Kihlman perheineen 17 p:nä paluumatkalle, ja 26 p:nä oltiin jälleen Rulluddissa. Vasta syksyllä hajoitettiin Sofielundin koti. Osa irtaimistoa lähetettiin Helsinkiin, osa myytiin huutokaupalla, ja sitten myytiin asuinrakennuskin, joka muutettiin aivan toiseen paikkaan.

Loppukesältä on tässä mainittava höyrylaiva Österbottenin palo 20 p:nä elok. Reposaaren ulkopuolella. Tämä onnettomuus, jonka vertaista Suomen vesillä on harvoin sattunut ja joka herätti kauhua ja sääliä ympäri maan, koski Kihlmaniin ja hänen vaimoonsa erittäin läheltä sen vuoksi, että matkustajain joukossa oli useita heidän sukulaisiaan ja ystäviään, nimittäin rehtori August Höckert, kauppaneuvos Otto Malmin rouva Maria ja hänen sisarensa, pastori A. A. Favorin ja hänen tyttärensä Hanna y.m. Helsingissä Kihlman tapasi erään saksalaisen Lappe-nimisen kauppiaan, joka oli ollut mukana ja kertoi hänelle seuraavaa: Peräsalongin matkustajat istuivat päivällispöydässä, kun ilmoitettiin, että valkea oli irti. Riennettyään kannelle näkivät he tulen riehuvan keskilaivalla, mutta musta savu esti huomaamasta, mitä tapahtui etukannella. Matkustajat syöksyivät veneisiin, jotka riippuivat koukuissaan. Niin muiden muassa August eno, rouva Malm sisarineen ja myöskin Lappe. Mutta kun viimemainittu huomasi veneen olevan täynnä, arveli hän itsekseen viisaammaksi jäädä laivaan ja hyppäsi takaisin peräkannelle. Itse asiassa vene menikin kumoon, kun sitä yritettiin laskea alas, ja useimmat, jotka olivat koettaneet sitä tietä pelastua, hukkuivat — niiden joukossa mainitut pietarsaarelaiset. Sitävastoin pelastuivat laivalle jääneet. Suuri oli heidänkin hätänsä ollut. Tuli lähestyi lähestymistään, ja kokonainen tunti meni, ennenkuin apu saapui. Favorin ja hänen tyttärensä olivat pelastuneiden joukossa.

* * * * *

Se menestys, jota kuvaamiemme vaikeiden aikojen jälkeen varsinkin v:sta 1871 alkaen oli huomattu Tampereen Pellava- ja Rautateollisuusyhtiön toiminnassa, jatkui jatkumistaan seuraavinakin vuosina. Että Kihlmanilla siitä huolimatta oli edelleenkin paljon huolia ja työtä suuren liikkeen johtamisessa, on ymmärrettävää, mutta hänen kirjeensä todistavat, että hänen ei enää tarvinnut elää semmoisessa tuskallisessa ahdistuksessa kuin ennen. Edellä kaikkea hän nyt piti silmällä liikkeen vahvistumista siten, että jaettiin mahdollisimman pieniä osinkoja ja sen sijaan käytettiin rahoja velkojen maksamiseen, tehdaslaitosten parantamiseen ja vararahaston kartuttamiseen. Vuoden 1872 nettovoitto oli 442,578:88, ja 1873 nousi se jo yli puolen miljoonan, mutta 1873 jaettiin vain 3 1/2 % eikä 1874-kään enemmän kuin 5 %. Sitävastoin ansaitsee huomioon ottaa, että viimemainittuna vuonna velat vähenivät melkein puolella miljoonalla, että vararahasto nousi yli yhden miljoonan, että telakalle oli rakennettu uusi konetehdas ja uusia koneita hankittu Tampereen tehtaisiin, puhumatta muista parannuksista.

Mutta sama vuosi, 1874, tuotti myöskin useita vastoinkäymisiä, sekä Helsingissä että Tampereella. Maalisk. 11 p:nä hävitti tulipalo telakan valimon katon, ja ainoastaan neljä päivää myöhemmin, sunnuntaina 15 p:nä, tapahtui telakan pumppuhuoneessa höyrypannun räjähdys. Jälkimmäisestä onnettomuudesta Kihlman kirjoittaa Hanna Heikelille: "Neljä ihmishenkeä on tuhoutunut ja vielä on kaksi vaarassa. Mikäli on voitu selvittää asiaa, aiheutui onnettomuus jostakin koneenkäyttäjän huolimattomuudesta. Miten lieneekään, tämä tapaturma on vaikuttanut minuun järkyttävästi ja tuskallisesti, ja paljon vaivaa on minulla ollut mahdollisuuden mukaan palauttaakseni kaikki järjestykseen." Tulipalo tuotti 25,000 mk:n vahingon ja kahden viikon työn seisauttamisen telakan kiireisimmällä ajalla. Tampereella taasen sattui 18 p:nä toukok. tulipalo puuhiomo-tehtaassa, ja 6 p:nä kesäk. paloi kolme työväen asuntoa. Molemmat tulipalot uhkasivat toisia kalliimpia yhtiön rakennuksia, mutta saatiin onneksi ajoissa rajoitetuiksi ja sammutetuiksi.

Nämä onnettomuudet olivat jonkinlaisia tulossa olevien huonompien aikojen enteitä. V:sta 1875 alkaen näet nettovoitto jälleen suuresti alenee. Silloin se oli 362,640:85 ja 1876 ainoastaan 200,000 mk. Syyt tähän olivat useaa laatua. Työväen kasvavat vaatimukset vaikuttivat, että palkat, jotka 1872 olivat olleet 350,134 mk, 1875 nousivat 394,000 mk:aan. Edelleen oli pellavavuosi sekä Suomessa että Venäjällä huono, niin että pellavien ostoon meni 150,000 mk enemmän kuin edellisenä vuonna. Vihdoin ilmestyi vedenpuute koskessa, vaatien tilapäisiä laitoksia, jotta saataisiin tarpeeksi vettä tehtaisiin. Kun kaiken lisäksi tuli yleinen ahdinko ulkomaisessakin liikemaailmassa ja sota syttyi Venäjän ja Turkin välillä 1877, niin ei mikään voinut pelastaa yhtiötä ja sen johtokuntaa uudelleen kokemasta samanlaisia vaikeuksia kuin 1860-luvun loppuvuosina. Että kumminkin yhtiön tehtaiden tuotteet edelleen pysyivät sillä etevyyden kannalla, jolle ne tämän vuosikymmenen alussa olivat kohonneet, sen todisti 1876 v:n teollisuusnäyttely Helsingissä. Siinä oli näet yhtiö monipuolisesti edustettuna tehtaidensa tuotteilla ja saavutti loistavan tunnustuksen, nimittäin kolme ensimmäistä, yhden toisen, kolme kolmatta palkintoa sekä yhden niistä kuudesta kultamitalista, jotka erityinen kunnialautakunta jakoi kaikkein etevimmille näytteillepanijoille.

* * * * *

Ohimennen on jo mainittu, että normaalikoulun talon paikka 1873 lopullisesti määrättiin. Rakennuskysymys oli jo v:sta 1864 ollut vireillä, ja samalla kun eri paikkoja oli ehdotettu, oli myöskin uusia rakennussuunnitelmia laadittu. Niin nytkin. Kun päätetty oli että koulu oli rakennettava Unioninkadun varrelle vastapäätä saksalaista kirkkoa, saivat normaalikoulun opettajat tehtäväkseen laatia seikkaperäisen ehdotuksen, jonka mukaan piirustukset valmistettaisiin. Syyslukukaudella 1873 ehdotus syntyikin, ja kesällä 1874 tulivat rakennusylihallituksen päällikön A. H. Dahlströmin tekemät piirustukset normaalikoulun rehtorille, jonka oli niistä annettava lausuntonsa. "Ne on laadittu ehdotuksemme mukaan", kirjoittaa Kihlman (13/8) Lindeqvistille. "Niistä puuttuu ainoastaan huone yliopettaja-kollegiota varten; ja rehtorinkanslia käsittää vain yhden huoneen. Myöskin on rehtorin Amtswohnung (virka-asunto) jäänyt pois. Mutta suurimman osan tonttia täyttää - maneesirakennus. Se on totta, eikä Kurressa ['Kurre' sen aikuinen ruotsinkielinen pilalehti.] kerrottua(!)" Kenen keksintö se lieneekään ollut, että normaalikoulun pihalle rakennettaisiin maneesi sotilaiden harjoituksia varten, varmaa on, ettei Kihlman pitänyt mitään tärkeämpänä kuin saada tuo nerokas tuuma raukeamaan. Ydinkohdaksi hänen lausunnossaan tulikin sentähden maneesirakennus taikka oikeammin sen sopimattomuuden osoittaminen, ja hänen esityksensä päättyy seuraavin sanoin: "Sanotun perustuksella ja kun minä vakavasti olen harkinnut, miten hiljaisuus lähimmässä ympäristössä sekä riittävän laaja leikkipaikka oman tontin alueella ovat koululle oleellisia elinehtoja, en minä katso voivani eikä minun tulekaan olla, kasvavien ja tulevien sukupolvien puolesta ja silmälläpitäen niiden sekä henkistä että ruumiillista kehitystä, nöyrimmästi alistamatta tutkittavaksi, eikö puheenaoleva tontti saisi jakamattomana kuulua normaalikoululle, ja eikö aiottua maneesirakennusta voitaisi muuttaa toiseen paikkaan, varsinkin kun sitä varten sopiva alue, suomalaisen kaartin kasarmin takapihan ja suunnitellun kirurgisen sairaalan välillä, lienee saatavissa."

Kihlmanin vastalause otettiin huomioon, ja niinkuin tiedetään on ruotsalaisella normaalilyseolla nyt avara leikkikenttä tontillaan, ja maneesi sijaitsee sille ehdotetulla paikalla. Piirustukset koulurakennusta varten tulivat kuitenkin vielä useiden muutosten alaisiksi, ennenkuin senaatti antoi niille lopullisen vahvistuksensa. Itse rakennustyöhön ryhdyttiin 1877, ja kesäkuulla 1880 koulu sai talon haltuunsa. Silloin oli tämä maamme etevin oppilaitos 16 vuotta asunut vuokratuissa huoneistoissa, muuttanut paikasta paikkaan ja kärsinyt kaikista niistä epämukavuuksista, jotka tavallisesti ovat vuokralla-asujain osana.