Paitsi näitä yhtä harvinaisia kuin merkillisiä tunteenilmauksia, jotka todistavat kuinka onnelliseksi Kihlmanin toinen avio oli muodostunut, otamme jälkimmäisestä kirjeestä vielä joitakuita kohtia. — "Keskiviikkona olimme kutsutut (kuvernööri) kreivi Creutzille. Siellä oli koko kaupungin hienosto. Joukko nuoria esiintyi (eri kansojen ja aikojen) puvuissa. Nuoriso tanssi; vanhat pelasivat korttia, ja sitä jatkettiin illallisiin asti, se on k:lo 1:een. Ei ole puolustettavissa, että niin monta tuntia käytetään tavalla, joka ei virkistä, vaan väsyttää. Tämän illan paras muisto on emäntä, ystävällinen, komea rouva, jota oli oikein miellyttävä katsella."

"Eilen k:lo 5 i.p:llä piti Wilhelm Johansson ruotsalaisen raamatunselityksen kirkossa. Halusin kuunnella tätä vanhaa oppilasta. Teksti oli tuo ihana Efes. 1: 15-23. Harvoin saa Suomessa kuulla jotain niin täysikelpoista. Oli ylentävää! Vahinko että esitys muodollisessa suhteessa antoi syytä muistutuksiin! Mutta muoto ei ole pääasia." — — "Tänään k:lo 1/2 12 hautajaiset (tuomiorovasti) Renvallilla (jonka vanhin poika oli kuollut). Iltapäivällä piti Josua Johansson suomalaisen raamatunselityksen. Tässä oli muotokin nuhteeton. Onnellista että maassamme on semmoisia pappeja." Sen jälkeen meni kirjoittaja tuomiokapituliin, tehdäkseen arkistotutkimuksia. Hän luettelee muinaisia, sittemmin kuolleita tuttavia, joiden nimet hän tapasi asiapapereissa, ja sanoo heidän jättäneen työnsä jälkeläisten jatkettavaksi. "Niin, työ on meidän osamme ja velvollisuutemme", lausuu hän sitten, "niin kauan kuin elämme, ja ainoastaan se mitä olemme tehneet ja vaikuttaneet on jäljellä, kun me itse olemme poissa. Ja jos joku nykyisistä pojista taikka vielä syntymättömästä sukupolvesta joskus tilapäisesti jonakin iltahetkenä muistaisi meitä tai meidän nimeämme, niin tapahtuu se sen työn vuoksi, jonka me kerran aikanamme olemme suorittaneet. Mutta toimeton ei jätä mitään jälkeensä. Sentähden, ystäväni, meidän ei pidä napista, vaikka työ joskus näyttää käyvän liialliseksi."

"Täällä Turussa on minulla myöskin ollut kylläksi työtä. Mutta kun minä vertaan sitä kotityöhön, niin täytyy minun tunnustaa, että minun on täällä paljon parempi olla. Täällä tekee työtä niin paljon kuin jaksaa, täällä saa myöskin tavallisesti istua rauhassa. Täällä eivät alituiset harmit häiritse. Rauhallinen elämä on vaikuttanut niin, että olen luullakseni lihonnutkin. Olisi kauheaa saada suuri vatsa kannettavakseen minne vain kävelee! Olen aina säälinyt lihavia. Mutta toivoakseni on kotielämä parantava minut lihavuudesta." —

Mitä itse jakokysymykseen tulee, ei sen selostaminen kuulune Kihlmanin elämäkertaan. Kuitenkin mainittakoon, että se vuosikausia edelleenkin tuotti hänelle puuhaa. Turussa oli työ sikäli jäänyt keskeneräiseksi, että asian kirjallinen esitys suoritettiin keväämmällä kotona, kunkin kirjoittaessa osaansa, jonka jälkeen se painettiin. Sittemmin tapahtui että papisto ainoastaan osaksi hyväksyi koulunopettajain ehdottamat jakoperusteet ja vaati itselleen enimmän osan siitä pääomasta (200,000 ruplaa), joka aikoinaan oli kassaan tullut yleisistä varoista myönnettynä lahjana. Kihlmanista oli, vaatimus aivan kohtuuton, ja hän syytti siitä, niinkuin kirjeistä näkyy, A. J. Hornborgia ja F. W. Hjeltiä, joiden sanoihin papit muka luottivat itse perehtymättä kysymykseen. Uudelleen valittuna saattamaan jakoasian ja erimielisyydet jakoperustuksista senaatin ratkaistavaksi Kihlman oli se, joka laati senaattiin jätettävän kirjelmän (alustelma on näet vielä olemassa). Senaatin päätös (v:lta 1878) oli, että kassa oli jaettava koulunopettajain ehdottamilla perusteilla. Kun Kihlman vihdoin oli mukana itse jakoa toimeenpantaessakin, ei liene liiaksi sanoa, että hänellä oli melkoinen ansio tärkeän asian aikaansaamisesta.

* * * * *

Keväällä 1874 täytti normaalikoulu kymmenen vuotta, ja sen johdosta Kihlman vuosikertomuksessa luo katsauksen menneeseen aikaan. Hän kuvaa ensin koulun synnyn ja ihanteellisen päämäärän tavalla, jonka jo tunnemme (ks. ylempänä), ja todistaa, että mitä laitokselta puuttuikaan, ei siltä ainakaan puuttunut intoa toteuttaa aatettaan. Osoittaakseen, mitä oli aikaansaatu, hän mainitsee, että oppilaiden koko luvusta 661 oli 113 erittäin hyvillä arvolauseilla (51 laudaturia, 38 cum laudea, 24 approbaturia) tullut ylioppilaaksi, sekä luettelee 24 opettajien julkaisemaa oppikirjaa. Mutta maassamme on ollut ja on vieläkin olemassa, sanoo hän sitten, toinenkin käsitys koulusta, kokonaan vastakkainen sille, joka on saanut normaalikoulun syntymään. Ja nyt hän purevalla ivalla karakterisoi niitä, jotka perinpohjaisesti halveksien kasvatusoppia ja koulunopettajia ovat sitä mieltä, että koulu on loppumattomasti uudestaan muodostettava sen mukaan kuin ajat ja henkilöt mielipiteineen vaihtelevat, että pedagogit muodostavat ihmisluokan, joka kaikista vähimmin pystyy arvostelemaan koulukysymyksiä, että heidän on vain oltava hallinnollisen vallan välikappaleita ja että heidän tulee tietää, että hyvien oppikirjojen toimittaminen ei ole mikään ansio. Samassa määrässä kuin tämä jälkimmäinen katsantotapa voittaa alaa, muuttuu koulu elottomaksi koneistoksi, jossa opettajat työskentelevät käsityöntapaisesti ja lasten sielut kutistuvat hengen puutteesta.

"Normaalikoulu, joka olennoltaan on vastalause mielivaltaista kokeilua vastaan koulun alalla", Kihlman päättää katsauksensa, "on samalla yhtä oleellisesti vastalause koulumiehen muodollista ja käsityöntapaista menettelyä vastaan. Normaalikoulun opettajisto on huolimatta kaikista vastoinkäymisistä pysynyt uskossa ihanteeseen, ja tässä uskossa harrastanut kehitystään. — Normaalikoulu päättää kymmenennen vuotensa kiittäen Jumalaa, joka on antanut voimia toimintaan ja ylläpitänyt rohkeutta ja työintoa." — —

Sen jälkeen seuraa seikkaperäinen esitys uusien asetusten sisällyksestä ja monesti vaikeasta sovelluttamisesta. Viimeiseksi mainitaan asetus 10 p:ltä heinäk. 1873, jonka kautta muutettiin entinen määräys, että tulevien koulunopettajain käytännölliset kokeet olivat arvosteltavat pedagogian professorin johtaessa, ja hänen sijaansa asetettiin asianomainen yli-inspehtori kouluylihallituksesta. Tästä ja muista muutoksista käytännöllisiin kokeihin nähden huomauttaa Kihlman lyhyesti, että ne oli toimeenpantu yliopettajakollegion mieltä kysymättä.

* * * * *

Lauantaina huhtik. 4 p:nä 1874 sai Kihlman sähkösanoman, että hänen tyttärensä, Hanna Heikel, oli onnellisesti synnyttänyt esikoisensa, pojan, joten hän oli saavuttanut isoisän arvon. Jo vähän tätä ennen oli Hanna, tuleva tapahtuma mielessä, kysynyt isältään, mitä tämä ajatteli kasteesta ja kävikö sen jättäminen siksi, kunnes lapsi saattaisi itse päättää siitä. Samassa kirjeessä (6/4), jossa Kihlman ilmoittaa saaneensa ilosanoman, hän kirjoittaa: "Pyydät, että lausun mieleni kasteesta. Yleensä on vaikea ryhtyä kysymykseen. Niin tärkeää asiaa ei voida suorittaa muutamilla riveillä, ja pinnallinen käsittely on taas huonompi kuin ei mikään. Ja nykyoloissa, kun olet sairas ja rauhan tarpeessa, lienee vielä sopimattomampi kajota siihen. Minun menettelytavastani tiedät, etten pidä lapsenkastetta syntisenä toimituksena. En olisi kastattanut lapsiani, jos olisin uskonut, että siinä toimin Jumalan tahtoa vastaan. Mutta minä en tuomitse ankarasti niitä, jotka eivät anna kastaa lapsiansa. Enkä myöskään usko, että tuomari korkeudessa ankarasti tuomitsee tätä laiminlyöntiä. Että tullaan osalliseksi Jumalan armosta ja siunauksesta sekä lapsuudessa kastettuna että kasteen saaneena kypsyneemmällä iällä, sen todistaa kirkon historia. Ulkonainen valeleminen (tvagningen) ei ole pääasia, mutta melkein pääasiaksi tekevät sen ne, joilla on äärimmäisyyksiin meneviä mielipiteitä tässä kysymyksessä." —