Alfred Kihlman: Elämän kuvaus. 2 (of 2)

by Eliel Aspelin-Haapkylä

Kiertokirjeessä kesäk. 19 p:ltä 1873 oli ylihallitus kehoittanut kaikkia oppilaitosten johtajia kouluasetuksen 114 §:n mukaan ennen syyskuun loppua lähettämään mainitunlaisen takauksen. Kihlman ei kuitenkaan noudattanut kehoitusta, ja senvuoksi hän sai erityisen (27/11 päivätyn) muistutuksen viimeistään ennen tammik. 15 p:ää 1874 toimittaa takauksen ylihallitukseen. Siihen vastasi Kihlman (31/12), että hän totta kyllä oli ollut lähettämättä takausta, mutta se ei ollut tapahtunut huolimattomuudesta eikä muistamattomuudesta, vaan erään esteen takia, josta hän pyysi saada antaa seuraavan selityksen. Hän ei ollut koskaan pyytänyt ketään takaukseen, osaksi senvuoksi ettei hän ollut sitä tarvinnut, osaksi sentähden että hänestä oli kohtuutonta, että C. ja D. takaavat asiaa, josta A:lla ja B:llä ehkä oli suurta hyötyä, mutta C:llä ja D:llä ei vähintäkään. Itse hän oli tosin sääliväisyydestä tai auttaakseen puutteenalaisia mennyt takaukseen, mutta myöskin katkerasti kokenut, mihin vaaraan siten joutuu. Senvuoksi hän oli päättänyt olla auttamatta lähimmäistään, milloin apua anottiin takauksen muodossa. Siitä johtui, ettei hän itsekään voinut pyytää ketään takaukseen. Eikä hän kyseessä olevassakaan tapauksessa ollut tuntenut halua luopua periaatteestaan, sitä vähemmin, kun oli kaksin verroin vastenmielistä pyytää ketään ominaistakaukseen määrästä, jonka suuruutta ei kukaan ihminen voinut tietää. "Minä en ainakaan voi alistua mielipahaan saada joko kieltävä vastaus taikka myöntävä, jossa jälkimmäisessä tilassa minä mielestäni olisin uhrannut jotakin, jota pidän ylen kalliina, nimittäin riippumattomuuteni." Tämä este oli aiheuttanut, ettei hän ollut eikä nytkään voinut noudattaa ylihallituksen käskyä.

Kun Kihlman näin kieltäytyi antamasta lain määräämää takausta, oli hän täysin selvillä siitä, että hänet voitaisiin senvuoksi erottaa rehtorin toimesta. Saatuaan kuulla, että rehtorit A. V. Sundel Hämeenlinnassa ja K. H. Kahelin Jyväskylässä eivät myöskään vielä olleet lähettäneet takausta, oli hän näet joulukuulla kirjoittanut kummallekin ilmoittaakseen, että hän oli päättänyt olla taipumatta, ja kehoittaakseen heitä yhtymään kieltoon — siten olisi ehkä ollut mahdollista, että kyseessä oleva lainkohta muutettaisiin, mutta toiselta puolen piti heidän olla valmiit vastaanottamaan sekin seuraus teostaan, että heidät erotettaisiin. Kumminkin on käsitettävä, että Kihlmanin tunteet olivat sekavia. Sen huomaa eräästä lausunnosta, jonka tapaamme kirjeessä (20/1 1874) hänen vaimolleen (Kihlman oleskeli syystä, josta puhumme alempana, koko tammikuun Turussa). Hilda Kihlman oli kuulemansa mukaan kirjoittanut, että kaikki muut rehtorit olivat antaneet takauksen (mikä kuitenkin oli erehdys, sillä Kahelin oli myöskin kieltäytynyt, joskin vähemmän jyrkässä muodossa) ja että ylihallitus aikoi lähettää Kihlmanin kirjelmän senaattiin, sekä kysynyt, oliko tämä iloinen todennäköisestä erostaan. — "Tunteeni ovat tässä tapauksessa", vastasi Kihlman, "niinkuin usein on laita, sekavia. Olen iloinen, että pääsen virasta, joka lukukausien aikana ryöstää minulta joka tunnin päivässä, joka estää minua harjoittamasta opintoja, joka estää minua elämästä perheeni kanssa, joka tekee minut hermostuneeksi ja kärtyiseksi, joka sanalla sanoen nielee minut ja siinä määrässä kysyy toimintakykyäni, etten saa aikaa enkä rauhaa täyttääkseni muita velvollisuuksiani, joista Jumala ei ole vapauttanut minua. Iloitsen siis siitä hetkestä, jolloin tämä olosuhde on päättyvä, ja sen johdosta jälleen olen tunteva suurempaa sopusointua sisässäni. — Mutta minä en voi iloita siitä, että semmoisia lakeja säädetään, joiden kautta tunnollinen virkamies pakotetaan luopumaan valtion palveluksesta. Minä suren myöskin sitä orjamieltä, joka alistuu mitä mielettömimpiin vaatimuksiin. Kaikki rehtorit, kirjoitat Sinä, ovat lähettäneet takauksen. Mitä sanotaankaan sen johdosta? Luonnollisesti sanotaan: ei yksikään ole huomannut mitään kohtuutonta lain vaatimuksessa. Ainoastaan minä olen niskoitellut. Minä se olen tuo härkäpää, tuo mahdoton, taipumaton rettelömies, joka asetun esivaltaa vastaan. Lopulta minä se olen, joka olen moitittava ja rangaistava ja hyljättävä; ja virkaveljeni ja ylihallitus ja koko maailma on vanhurskas. Minä yksin olen haiseva, ja kun minä semmoisena heitetään ulos, niin kaikki siunaavat itseään ja sanovat: Amen, hänelle tapahtui oikein, amen. — Mutta katsopas, tämä on minun silmissäni surullista, hyvin surullista. Kun oikea tehdään vääräksi ja väärä oikeaksi, silloin minua väsyttää elämä ja tämä maailma, diese verkehrte Welt (tämä takaperoinen maailma)." —

Emme tiedä mitä ylihallituksessa asiasta tuumittiin, mutta kauan sai Kihlman odottaa, ennenkuin hän virallista tietä siitä kuuli enemmän. Vasta kun hänelle kirjelmällä 15 p:ltä toukok. 1874 ilmoitettiin, että senaatti ylihallituksen esityksestä oli nimittänyt hänet edelleen hoitamaan rehtorinvirkaa, kysyttiin häneltä samassa, eikö hän voisi antaa edes laillista takausta taikka muuta vakuutta hoidettavistaan rahavaroista, ja saisi hän kummassakin tapauksessa itse merkitä sen määrän, mistä takaus tai vakuus oli annettu. — Näin oli kysymys muodoltaan melkoisesti muuttunut; mutta vaikka Kihlman myöntääkin sen, hän kuitenkin vastaa, että hänen on mahdotonta luopua periaatteistaan. Huomauttaen, että säätyjen ehdotus, että Suomen pankin virkamiehiltä ei enää vaadittaisi n.s. virkatakausta, oli saanut korkeimman vahvistuksen, hän sanoo, ettei hänkään tahtonut kannattaa järjestelmää, jota hän piti kohtuuttomana. Sitä paitsi hän ei voisi antaa laillistakaan takuuta pyytämättä toisia myöntymään siihen ja siten joutumatta semmoiseen asemaan, ettei hän voisi kieltäytyä, jos häneltä pyydettäisiin samanlaista palvelusta. Sitä vastoin tarjosi hän mielellään yksityisen omaisuutensa vakuudeksi. Mutta koska hän itse oli jäävi arvostelemaan tämän vakuuden arvoa, osoitti (refererade) hän "niinkuin tällaisissa tapauksissa on tapana" maan etevimpiin luottolaitoksiin, Suomen pankkiin, Yhdys- ja Pohjoismaiden osake-pankkeihin, sekä kauppahuoneisiin H. Borgström & Kumpp. ja F. Kiseleff. Jos näiden liikkeiden johtomiehiltä kysyttäisiin, voitiinko häntä pitää siveellisesti ja taloudellisesti pätevänä vastaamaan (viimeisen tilinteon mukaan) Smk:sta 9,199:30, ja vastaus olisi rauhoittava (lugnande), niin näyttää siltä, että valtiolla olisi semmoinen vakuus kuin oikeuden mukaan on pyydettävissä. Jättää joku osa omaisuuttansa ylihallituksille talletettavaksi, oli hänestä sekä tarpeetonta että periaatteisvastaista. Tarpeetonta senvuoksi, että kouluneuvosto milloin tahansa saattoi tarkastaa rehtorin hoidossa olevat varat, periaatteisvastaista sentähden, että valtio on pidättänyt itselleen yksinomaisen oikeuden oppilaitosten johtajien nimittämiseen. Rehtorinvirka oli nykyään luottamustoimi, johon hallitus määrää kenen tahtoo asianomaiselta edes kysymättä, tahtooko hän ottaa ylen vastuunalaisen ja voimia vaativan tehtävän, josta palkka ei ollenkaan vastannut työtä. Että sen lisäksi vaadittiin takausta, oli jotenkin kohtuutonta, sillä siten jäivät kaikki oikeudet toiselle puolelle ja kaikki velvollisuudet toiselle. "Erityisen vakuuden vaatimus vie siihen luuloon, että epäillään omaa luottamusta. Minä puolestani en pidä itseäni velvollisena antamaan muuta vakuutta kuin persoonani tarjoaman. Jollei se kelpaa vastaamaan 10,000 mk:sta, niin olen kai minä paljoa vähemmän kelpaava hoitamaan ja kasvattamaan neljättä sataa ihmislasta."

Kuinka varma Kihlman oli siitä tuloksesta, johon hänen "niskoittelemisensa" johtaisi, näkyy seuraavista sanoista, jotka hän kirjoitti C. J. Lindeqvistille (13/8 1874): "Odotan joka päivä, että minut erotetaan rehtorinvirasta. Olen nimittäin kieltäytynyt antamasta takausta, ja ylihallitus on sen johdosta ilmoittanut senaatille, että syytä ei ole minun persoonani tähden syrjäyttää lain määräystä. Mitä siitä seuraa, on ymmärrettävissä." — Kumminkin Kihlman erehtyi, sillä asia päättyi hänen täydeksi voitokseen. Seuraavan vuoden alkupuolella ilmestyi näet 25 p:nä helmik. 1875 päivätty arm. julistus, että kouluasetuksen 114 §:n viimeisessä momentissa luettava säännös koulunjohtajain velvollisuudesta antaa takaus hoidettavistaan rahavaroista oli kumottu. — Kihlman oli jo marraskuulla saanut tiedon senaatin kannasta, ja kun hän kirjeessä C. J. Arrheniukselle Turussa (10/11 1874) oli maininnut asian, vastasi tämä: "Onnittelen loistavaan voittoon rehtorintakaus-kysymyksessä! Korvaamattomuutesi on aiheuttanut menestyksen. Toinen olisi arvatenkin saanut ilman enempää viivytystä erota." Kun kysymys oli käsittelynalaisena, hoiti ensin V. von Haartman ja sitten C. J. Jägerhorn ylihallituksen päällikön virkaa, mutta kun se ratkaistiin, oli L. L. Lindelöf astunut tähän asemaan. Kenties oli tällä päällikköjen vaihdoksella joku merkitys asian päätökseen nähden. Kihlmanille tuotti voitto epäilemättä melkoista tyydytystä.

* * * * *

Ohimennen on jo sanottu, että Kihlman tammikuulla 1874 oleskeli Turussa. Matkan aihe oli seuraava. — Syksyllä 1871 oli Vaasan koulunopettajisto kiertokirjeellä ehdottanut maan pedagogeille, että nämä eroaisivat kirkollisviraston leski- ja orpokassasta ja perustaisivat kouluvirastolle oman eläkerahaston. Ajatus saavutti yleistä hyväksymistä, ja 1873 valittiin kaksi edustajaa, joiden tuli johtokunnan kanssa tutkia ja ehdottaa, millä perusteilla mainittu vanhempi rahasto olisi jaettava ja uusi järjestettävä. Useimmat äänet saaneina olisi rehtori Hallstenin (Vaasa) ja toht. Sucksdorffin (Hämeenlinna) pitänyt ryhtyä tehtävään, mutta kun edellinen kieltäytyi ja jälkimmäistä jostakin syystä pidettiin jäävinä, kutsuttiin ääniluvussa lähimmät, nimittäin lehtori Strömborg ja Kihlman, Turkuun, missä työ oli yhdessä jaettavan rahaston johtajan, rehtori Arrheniuksen kanssa suoritettava. Kihlman oli ennen vaalia, kuultuaan että häntä ajateltiin ehdokkaaksi, pyytänyt, ettei häntä valittaisi (ja sen vuoksi saanutkin vähemmän määrän ääniä), mutta nyt täytyi hänen kuitenkin noudattaa kutsumusta. Vapautusta hän ei ollut toivonut ainoastaan sentähden, että hänellä kotonakin oli yllin kyllin työtä, vaan senkin vuoksi, ettei hän ennen ollut lainkaan perehtynyt leski- ja orpokassan asioihin ja että hän oli aikonut loma-aikana käydä Pohjanmaalla.

Matkustaen yhdessä tulivat Kihlman ja Strömborg uudenvuodenpäivänä Turkuun. He asettuivat Seurahuoneelle asumaan, ja jo 2 p:nä tammik. oli ensimmäinen kokous (leski- ja orpokassan huoneustossa entisessä yliopistotalossa). Siinä sovittiin, että ensin oli laskettava, kuinka paljon koulunopettajain puolelta oli kassaan suoritettu perustamisvuodesta 1842 lukien. Vaikka apumiehiä palkattiin ja työtä tehtiin sekä kotona että yhdessä, meni tähän ja muihin esitöihin noin kolme viikkoa. Vasta sen jälkeen alkoivat neuvottelut jakosuunnitelmasta, uuden kouluviraston leski- ja orpokassan ohjesäännöstä y.m., johon meni pari viikkoa, niin että Kihlman vasta 6 p:nä helmik. pääsi lähtemään kotimatkalle.

Huolimatta ahkerasta työstä tämä viiden viikon ero koulusta ja muista jokapäiväisistä puuhista ei ollut virkistämättä Kihlmania. Turussa hänellä oli tilaisuutta seurustella vanhojen ystävien kanssa (m.m. hän säännöllisesti söi päivällistä Reuterin perheessä), mihin Helsingissä tuskin oli aikaa, ja kirjeissä vaimolleen hän tuli julkilausuneeksi tunteita, jotka kotioloissa harvoin saivat sananvuoroa. Todistaaksemme tämän otamme muutamia otteita näistä kirjeistä; ne sallivat näet luoda katseen Kihlmanin sielunelämään.

Tammikuun 8 p:nä oli Kihlman lähettänyt sydämellisen tervehdyssähkösanoman Hildalleen heidän hääpäivänsä muistoksi. Se tuotti rouvalle suurta iloa, niinkuin hän vastauskirjeessään tunnustaa. Sisällisessä yhteydessä tämän tunteiden vaihdon kanssa oli seuraava kohta Kihlmanin kirjeessä (24/1): "Viime lauantaina, Antonin päivänä, olimme kutsutut konsistorinnotaari Anton Dahlin luokse. Tämä käynti elvytti minussa rakkaita muistoja, muiston siitä ajasta, jolloin ensin lähestyin Sinua. Dahl asuu näet Marjalinin talossa, missä Äitisi ja Sinä asuitte, kun minä olin turkulainen. Salissa istuimme yhtenä perheenä; en muista mistä puhuimme, mutta senaikuiset tunteeni lienevät olleet tavattomia, koska minä astuessani huoneeseen vastustamattomasti palauduin 20 vuotta takaisin ajassa, eikä siinä kylliksi, vaan minä tunsin myöskin jälkikaiun sen ajan sopusoinnusta. Kuulin kaiun selvästi, ja se soi niin mieluisasti ja tuntui niin suloiselta. Ja rakkaus, miten sitä voidaankin pitää voimassa ja nuorentaa, jos vain jotakin tehdään sen hyväksi. Kun näen vanhanpuoleisen parin, miehen ja vaimon, jotka istuvat rinnakkain katsomatta toisiansa ja puhumatta toistensa kanssa, ikäänkuin olisivat väsyneet toisiinsa, niin surkuttelen heitä. He eivät osaa uudistaa rakkauttaan. Mutta me, Hilda, Sinä ja minä, me osaamme. Me olemme 16 vuoden avion jälkeen kuin vastanaineet. Me voimme tuntea niinkuin silloin, ja me voimme puhua toistemme kanssa niinkuin silloin, jopa katsella toisiamme niinkuin silloin. Se on ihanaa, Hilda. Hullua on, ettei aina ole onnellinen, kun saattaisi sitä olla. Mutta välttämätöntä on, että kiinnittää huomiota onneensa. Muuten voi käydä niin, ettei nauti siitä, vaikka se onkin olemassa, syystä ettei välitä siitä." —

(30/1) "Kirjeestäsi 26 p:ltä näen, että kirjeeni 24 p:ltä on tuottanut Sinulle sydämellistä iloa. Niin kummallisesti käy tässä maailmassa. Se, joka näytti aiheuttavan surua, muuttui ilon aiheeksi. Sinä surit Turunmatkaani, ja kuitenkin olet siitä saanut syvää iloa. Jos olisin pysynyt kotona, niin olisit tuskin elänyt semmoisia hetkiä, joita nyt näytät kokeneen. Jokapäiväisissä puuhissa jäävät julkilausumatta sydämen tunteet, jotka ero vetää esiin. Näyttää siltä kuin oltaisiin vähemmin alttiita ilmaisemaan tunteitaan toisilleen sen vuoksi, että tilaisuutta siihen on aina olemassa. Totuntatapa on vaarallinen vihollinen onnelle. Totuntatapa estää näkemästä lähimpää ympäristöään oikeassa valossa. Totuntatapa saa käsittämään tavallisen tavallisena. Ja kumminkin on se tavallinen hyvä, josta kodissa nautitaan, niinkuin esim. puolison uskollinen ja harras rakkaus, jotain tavatonta, sillä se voisi olla toisenlainen. Lämmin ja pysyvä rakkaus on jotakin ylimaallista (öfverjordiskt), jotakin, joka ansaitsee tulla huomioon otetuksi. Senvuoksi, armaani! Samoin kuin Jumalan armo joka aamu on uusi; toivoisin myöskin sydämestäni, että minun silmäni voisivat joka aamu avautua näkemään tätä uutta armoa. Ja mikä onnettomuus onkaan elää keskellä Jumalan aina uusia lahjoja ja kuitenkin tallustaa eteenpäin (lunsa fram) niinkuin sokea. Ei, Hilda, ei se kannata. Totisesti täytyy meidän nähdä ja elää ja olla onnellisia! Nyt tällä hetkellä näen Sinut kamarissasi, iloisena ja onnellisena, näen rakkautesi, tämän voimakkaan rakkauden, jota ihailin Sinussa, kun me täällä Turussa aloitimme avioelämämme. Das ist was zu sehen (se on jotakin nähtävää)! Minä näen lapsesi ympärilläsi, kukin tavallaan tuottaen Sinulle iloa lahjoillaan. Se on myöskin ihana näky! Jumala siunatkoon Sinua ja heitä!"