* * * * *

Kihlmanin perhe-elämästä on v:lta 1873 kerrottava, että Hannan ja Viktor Heikelin häät vietettiin 14 p:nä toukok. morsiamen kodissa. Kutsuttuina vieraina oli saapuvilla sukulaisia ja ystäviä, joihin jälkimmäisiin myöskin kuului osa isännän virkatovereja koulusta. Isä itse vihki nuoren parin pidettyään sitä ennen syvämietteisen puheen avioliiton merkityksestä ja onnen ehdoista, ja toimituksen jälkeen hän luki ääneen 103:nnen psalmin: Kiitä Herraa, minun sieluni. Vakavan puheen ja ylevän kiitosvirren sanotaan niin vaikuttaneen kuulijoihin, että "marsalkat" (sulhaspojat) pidättyivät sovinnaisista hääpuheistaan, jotta eivät häiritsisi isän virittämää tunnelmaa.

Heti häiden jälkeen lähtivät vastanaineet ulkomaanmatkalle, kulkien höyrylaivalla Räävelin kautta Lyypekkiin ja sieltä eteläänpäin Italiaan saakka. Paluumatka kävi Wienin kautta, missä tänä kesänä oli maailmannäyttely, ja oli se niin suunniteltu, että he elokuulla saapuivat Uuteenkaarlepyyhyn. Uusi seminaari, jossa Heikel oli lehtorina, oli näet siellä avattava syyskuun 1 p:nä. Tänä keväänä oli Kihlman perheineen pakotettu muuttamaan asuntoa. Uusi koti Etelä-Makasiininkadun N:o 4:ssä, nykyään jo hävinneessä puurakennuksessa, ei ollut yhtä mukava kuin edelliset, mutta sekin oli lähellä koulua, sekä normaalikoulun vuokrattua huoneistoa että myöskin sen omaa taloa (vastapäätä saksalaista kirkkoa), jonka talon rakentamista nyt juuri aloitettiin entistä tehokkaammin suunnitella. — Kesänsä oli perhe, niinkuin tiedämme, viettänyt milloin missäkin maalla tai saaristossa. Tänä vuonna oli Kihlman Espoosta ostanut maa-alueen ja rakennuttanut oman huvilan, joka sijaitsi meren rannalla Rulludd-nimisellä, ennen asumattomalla, metsäisellä niemellä. Rakennus valmistui kesäkuun lopulla, ja 1 p:stä heinäk. perhe asettui siihen asumaan. Paitsi ympäristön alkuperäistä luontoa teki tämän kesäasunnon viihtyisäksi se, että perheellä läheisinä naapureina oli sukulaisia ja ystäviä. Hilda Kihlmanin veli, kapteeni Alfred Forssell, perheineen, vanha äiti, hovineuvoksetar, ja sisar Julia asuivat Finnån kartanossa, jonka Forssell oli vuokrannut ja jonka omistajaksi hän myöhemmin tuli. Insinööri Edvin Bergrothilla taasen oli huvila läheisessä Granholman saaressa, ja hoiti hänen, leskimiehen, taloutta neiti Emma Candelin, tuttu Kruununkylän ja Pietarsaaren ajoilta. Vihdoin oleskeli usein itse Rulluddissa neiti Amelie Forssell, jota paitsi pojilla oli oma toverinsa Rainer Vuoriossa (silloin Forsberg), joka käyden normaalikoulun suomalaisella osastolla totutti heitä suomea puhumaan ja joka myöhemmin tuli kuuluisaksi ylioppilastenorina. Helsinkiin ja takaisin oli säännöllinen laivakulku, ja kun ei matka vienyt puoltatoista tuntia enempi, saattoi Kihlman mukavasti käydä omaistensa luona. Kaikenlaiset puuhat pitivät näet häntä nyt niinkuin ennenkin joka viikko päiväkausia peräkkäin kaupungissa [Rulludd ja Granholma kuuluivat yhdessä Lindelöfin ja Krogiuksen huvilain kanssa Granö saaressa vanhimpiin Helsingin koko läntisessä saaristossa. Sitä ennen sanotaan siellä olleen varsinaisia huviloita vain Geitlinin Tallholmassa. Muutoin asuivat helsinkiläiset talonpoikais-asunnoissa, jotka kesäkuukausiksi luovutettiin perin halvasta vuokrasta.].

Kihlmankin oli aikonut tänä kesänä tehdä ulkomaanmatkan, käydäkseen Wienin maailmannäyttelyssä "pedagogisessa tarkoituksessa" ja kenties myöskin teollisessa, sillä Tampereen yhtiökin oli lähettänyt sinne tuotteitaan, jotka palkittiin. Hän oli jo saanut virkavapauttakin, mutta sanomalehtien tiedot koleran ilmestymisestä Wienissä aiheuttivat matkan lykkäämisen, kunnes otollinen aika oli mennyt ohi.

Heinäk. 10 p:nä k:lo 11 illalla — jolloin hänellä oli "vapaa hetki, mikä oli sangen harvinaista" — Kihlman Helsingistä kirjoitti Viktor ja Hanna Heikelille. Siitä otamme muutamia piirteitä. — Toissa iltana oli Hannan kirje Napolista tullut Rulluddiin. Perhe oli ollut kutsuttuna Finnå'hon, kirje otettiin mukaan ja luettiin julki istuessa "saman meren rannalla, jolla se oli kirjoitettu". Suurella mielenkiinnolla oli matkustavia seurattu Italian halki Napoliin ja Vesuviolle. — Kaikki viihtyivät hyvin Rulluddilla. Lennart oli ruskettunut, Oswald ja Enzo kalastivat ja raivasivat "aarniometsää" huvilan ympäriltä. Paikka, sanoo kirjoittaja, voi aikaa myöten tulla sieväksi. Ei historialliset muistot, vaan puhdas luonto ympäröi meitä siellä: "olemme ensimmäiset ihmiset, jotka ovat tunkeutuneet tähän pyhäkköön."

Vihdoin oli, jatkuu kertomus, normaalikoulukin otettu armoihin. Kenraalikuvernööri oli ratkaissut, että sille oli talo rakennettava Tähtitornivuoren juurelle. "Olen siitä hyvin tyytyväinen." Sen jälkeen kirjoittaja ottaa puheeksi uuden normaalikoulu-asetuksen, mainiten entisestä eroavia kohtia — esim. että hän oli saanut 200 mk:n palkankoroituksen, mutta tuli hänen senvuoksi palvella 30 vuotta, sensijaan että ennen oli vaadittu ainoastaan 25 — ja jatkaa sitten: "Rehtorinpalkkio on koroitettu 800:sta 1200 mk:aan, mutta siitä tulen tuskin hyötymään, koska minut luultavasti syksyksi erotetaan. Olen näinä päivinä saanut tietää, että ylihallituksessa paraikaa laaditaan minua vastaan noin 2 arkin pituista kirjoitusta senaattiin. En tiedä, mitä olen rikkonut, enkä tiedä mitä tarkoitetaan: tahdotaanko syyttää minua majesteettirikoksesta vai aiotaanko tyytyä uuden rehtorin nimittämiseen. Tiedän vain, että jotain on tekeillä. Olen tietysti koettanut arvata, mitä on kyseessä: olen ajatellut vuosikertomusta, ja luultavasti käytetään sitä aseena minua vastaan. Valmistaudun siis lähtöön (reträtt) ja toivon voivani hyödyttää isänmaatani, vaikka minut pannaankin pois viralta — virasta, jota en ole hakenut. Elämäni tulee paljon rauhallisemmaksi, ja minä voin levollisesti nauttia rauhastani, koska en itse ole vetäytynyt työstä, vaan toiset ovat poistaneet minut. Että olisin menetellyt väärin ja että siten itse olisin aiheuttanut eroni, sitä en voi vielä ymmärtää. Olen pyytänyt noudattaa velvollisuuttani, ja levoton olen vain sen vuoksi, että olen saanut niin vähän aikaan. Olen käyttänyt totuuden kieltä oppilaita, tovereita, esimiehiä ja esivaltaa kohtaan. Enkä ole voinut tehdä toisin. Jos minut sentähden hylätään, niin ei se ole minun asiani. En minä siitä tule huonommaksi." — — Seuraavana päivänä on Kihlman lisännyt saaneensa kuulla, että ylihallituksen kirjelmä oli jäänyt sikseen, vaikka närkästys (indignation) häntä kohtaan oli suuri.

Mahdollista on, että ylihallitus luopui aikeestaan senvuoksi, että Kothen ei enää palannut, ja se selittäisi myöskin, että Kihlman vuoden lopulla (27/11) kirjoitti T. Reuterille: "Minun suhteeni ylihallitukseen näyttää parantuneen." Kumminkaan ei Kihlmanin ja ylihallituksen väli piankaan tullut hyväksi. Se on seuraavasta näkyvä, ja sangen luultavaa on, että tuota 2 arkin pituista kirjoitusta talletettiin vastaisuutta varten, jollei kokonaan uutta kirjoitettu. Ainakin on eräs entinen senaattori tämän kirjoittajalle kertonut, että valtioneuvos Lindelöf kouluylihallituksen päällikkönä oli hänelle lukenut ankaran kirjelmän Kihlmania vastaan. Se oli ollut osoitettu senaatille, mutta oli jäänyt lähettämättä. Huomautukseen, että olihan Kihlman oikeuden ja totuuden mies ollessaan tekemisissä ylihallituksenkin kanssa, vastasi vanha senaattori hymyillen: "Vaikka olikin, mutta ei sillä tavoin (kuin Kihlman) kirjoiteta esimiehille!" — Siinä "villakoiran ydin": Kihlmanilla ei ollut sitä lajia nöyryyttä, jota opitaan virkavallan portaita noustessa.

* * * * *

Tässä muistutettakoon lyhyesti, että suomalainen normaalikoulu tänä syksynä aloitti toimintansa Hämeenlinnassa. Sen rehtoriksi tuli toht. J. G. Geitlin, jossa Helsingin normaalilyseo menetti yhden parhaimpia opettajiaan. Kirjevaihto Kihlmanin ja hänen välillään todistaa, että he olivat tulleet läheisiksi ystäviksi, ja milloin Geitlin johtajatoimessaan kaipasi neuvoja, kääntyi hän aina täydellä luottamuksella ystävänsä puoleen. Tähän samaan aikaan oli yksityisen suomalaisen alkeisopistonkin asia kehittynyt sille kannalle, että senaatilta oli saatu lupa laitoksen laajentamiseen täydelliseksi opistoksi. Syksyllä 1872 alkanut uusi rahankeräys oli näet tuottanut niin paljon, ettei yritys enää epäilyttänyt sen perustajia. Lokakuulla 1873 valittiin koululle johtokunta, ja tuli silloin Kihlman varajäseneksi. Mutta — sanottakoon se jo tässä — myöhemmin s.o. syksystä 1881, jolloin prof. Cleve oli muuttanut Helsingistä, hän kutsuttiin johtokunnan varsinaiseksi jäseneksi, ja kun seuraavana vuonna prof. Yrjö Koskinen, joka Cleven jälkeen oli ollut puheenjohtajana, oli tullut senaattoriksi, valittiin Kihlman puheenjohtajaksi. Näin tuli Kihlman läheltä seuraamaan näiden suomalaisten opistojen kehitystä samalla kuin hän rehtorina hoiti niitä suomenkielisiä luokkia, jotka vielä toimivat ruotsalaisen normaalilyseon yhteydessä.

Koska normaalilyseon historian kirjoittaminen on ulkopuolella suunnitelmaamme, voimme olla kajoamatta niihin muutoksiin koulun toiminnassa, jotka jo mainitut ja muutkin näinä aikoina ilmestyneet asetukset aiheuttivat. [Ks. V. T. Rosenqvist m.p. siv. 51 ss.] Ymmärrettävää on, että rehtorilla varsinkin, lukuvuoden 1873-74 alussa, jolloin m.m. lukujärjestys ensi kerran oli laadittava uuden kouluasetuksen mukaan, oli, niinkuin on tapana sanoa, seitsemän päivää viikossa. Mutta tiedämmehän, että hän kykeni selvittämään mitä vaikeimpia pulmia. Työ ei masentanut häntä; se, joka ajoittain sai hänen mielensä masennuksiin, oli se, että niin monet muutokset olivat hänestä epäoikeutettuja, mielivaltaisia. Eri seikoista täytyi hänen myöskin vaihtaa kirjelmiä ylihallituksen kanssa, mutta nekin voimme sivuuttaa. Ainoastaan yksi tänä vuonna ilmennyt erimielisyyden aihe Kihlmanin ja ylihallituksen välillä ansaitsee erikoista huomiotamme, nimittäin kysymys rehtorin velvollisuudesta antaa takaus niistä rahoista, joita hänen tuli virkansa puolesta kantaa, hoitaa ja tilittää. Kihlmanin esiintyminen tässä asiassa on hänelle erityisesti kuvaava.