Alfred Kihlman: Elämän kuvaus. 2 (of 2)

by Eliel Aspelin-Haapkylä

Kun seuraavassa teemme selkoa Kihlmanin esiintymisestä erinäisissä kysymyksissä, rajoitumme tietysti semmoiseen, jolla vieläkin on merkitystä taikka joka on hänelle erityisesti kuvaavaa. Kevätkaudelta on kuitenkin vähän mainittavana, sillä työ oli silloin pääasiallisesti keskittynyt valiokuntiin.

On sanottu, että Kihlman useimmiten esiintyi vasta keskustelujen loppupuolella, mutta kyllä joskus tapahtui niinkin, että hän aloitti keskustelun. Niin teki hän, kun (27/3) käsiteltävänä oli yleisen valitusvaliokunnan mietintö prof. O. Donnerin anomusehdotuksesta yliopiston vakinaisten opettajien lisäämisestä. Pitkässä puheessa, jossa hän pääasiassa kannatti anomuksen tarkoitusta, hän otti erikoisesti tarkastaakseen tieteen yleismaailmallisuuden periaatetta, jonka nojassa vastikään "eräs ulkomaalainen oli saanut viran yliopistossa, vaikka kotimainen mies oli hakenut samaa virkaa ja huomattu siihen päteväksi." [Tarkoittaa ruotsinmaalaisen toht. M. G. Mittag-Lefflerin nimittämistä matematiikan professoriksi; toinen pätevä hakija oli suomalainen toht. Ernst Bonsdorff.]. Koska tämä aikanaan merkillinen osa lausuntoa vieläkin pitää paikkansa, otamme sen tähän:

— "Sanotaan, että tiede on yleismaailmallinen, ja epäilemättä on siinä perää. Erittäin lienee se totta eräisiin tieteisiin nähden. Mutta miten yleismaailmallinen tiede liekään, tarvitsee se kuitenkin paikan maailmassa, missä se voi seisoa. Tieteen harjoittajat ovat ihmisiä ja semmoisina he tarvitsevat perustan, mille voivat asettua. Tämä perusta on isänmaa luontoineen, kansoineen. Totta on: tiedemies seisoo niin korkealla, että hänen katseensa ulottuu kaikkeuden yli ja siis kauas yli isänmaan ahtaiden rajojen. Mutta ei hän kumminkaan seiso niin korkealla, että isänmaallinen ja lähinnä oleva sen vuoksi tulisi mitättömäksi. Päinvastoin tulee näennäisesti vähäpätöinenkin tiedemiehelle merkitseväksi, ja se mikä toisista ihmisistä on pientä, tulee hänelle suureksi, koska se täyttää paikkansa suuressa kokonaisuudessa. Juuri sentähden on tiedemiehestä tärkeää luoda valoa isänmaahan, sen luontoon, kieleen, historiaan, tapoihin, lakeihin ja oloihin, ja kun tiedemies niin tekee ja yleismaailmallisen tieteen alttarille laskee isänmaallisten tieteellisten harrastustensa hedelmät, ei ole ollut tapana pitää tätä työtä epätieteellisenä, vaan on se päinvastoin tuottanut tiedemiehelle kunniaa. Usein on hänen nimensä ainoastaan sen kautta pelastunut unohduksesta. Sen vuoksi saattaa, ymmärtääkseni, sanoa, että tiede on kansallinen samalla kuin se on yleismaailmallinen, eikä näin ollen, kun on perustettu puhtaasti tieteellisiä laitoksia, niinkuin tiedeakatemioita, isänmaallista puolta ole katsottu vähäarvoiseksi. Sen vuoksi on tiedeakatemiat perustettu omaan maahan, ja ulkomaalaisia on kutsuttu niiden kunniajäseniksi, jotta siten kunnioitettaisiin heitä ja itseään, mutta akatemiain varsinaiset työntekijät ovat kuitenkin kotimaisia miehiä, kukin alallaan. Jos nyt Suomella olisi varaa toimeenpanna oma tiedeakatemia, ja jos Suomi paikkojen asettamisessa noudattaisi periaatetta, että yksistään tieteellinen ansio on silmällä pidettävä, niin valittaisiin luonnollisesti akatemian jäseniksi, ei kotimaisia miehiä, vaan kuuluisuuksia kaikista maailman kolkista. Jos isänmaallisuus on merkitystä vailla, voitaisiin siten kokoonpantu akatemia sijoittaa mihin tahansa Suomen ulkopuolelle, ja Suomella olisi vain kunnia lähettää tälle tiedeakatemialle palkkaneljännekset sekä kunnia siitä, että se ennen muita on perustanut aito kosmopoliittisen tiedeakatemian. Jos siis tästä näkyy, että on täysi syy epäillä, onko tieteelle eduksi puhtaasti tieteellisten virkojen asettamisessa huomioonottaa ainoastaan tieteellisiä ansioita, niin tulee syy vielä painavammaksi, kun muistetaan, että professorinvirat Suomen yliopistossa eivät ole vain tieteellisiä virkoja, vaan että professorien ollessaan tiedemiehiä myöskin tulee olla opettajia, pedagogeja. Opettajana tulee yliopistonopettajan suullisesti vaihtaa ajatuksia oppilaidensa kanssa, ja voidakseen menestyksellä sitä tehdä ja siten menestyksellisesti opettaa, on häneltä vähintään vaadittava, että hän osaa maamme äidinkieliä. Jollei hän osaa niitä eikä edes pidä velvollisuutenaan oppia niitä, on hänen suhteensa oppilaihin muodostuva erittäin vaikeaksi. Jos suomalainen nuorukainen jo voi vetäytyä antautumasta tieteelliselle uralle, kun hän huomaa sen olevan jotenkin toivottoman, niin lienee opettajalle, joka ei osaa molempia kieliämme, perin vaikeaa herättää nuorisossa tieteellistä harrastusta, ja samoinkuin hän siten vieraantuu oppilaistaan, vieraantuu hän myöskin ympäröivästä elämästä. Hän ei ymmärrä sitä, ja siitä on vain yksi askel väärinkäsitykseen, ja väärinkäsitys voi sittemmin kehittyä joksikin sitäkin pahemmaksi On olemassa olosuhteita, joihin nähden ei ajan pitkään voi pysyä välinpitämättömänä tai vieraana. Ne tunkeutuvat päälle, ja se, joka tahtoisi olla välinpitämätön ja vieras, tulee siten häirityksi, ja se synnyttää hänessä helposti välinpitämättömyyden sijasta vastenmielisyyttä. Jos semmoinen olosuhde syntyisi, että yliopiston opettajat tulisivat vieraiksi oppilailleen, vieraiksi kansakunnan elämälle, jopa tuntisivat vastenmielisyyttä sitä kohtaan, niin muuttuisi maan ja yliopiston väli toisenlaiseksi kuin ennen. Yliopisto on ollut kansakunnan helmalapsi, mutta niin ei olisi enää laita. Siitä syystä on mielestäni se menettely, että yliopisto hankkii itselleen opettajia ulkomailta, mitä vähimmin onnellinen, ja sentähden olen myöskin sitä mieltä, että jos anotaan jotakin yliopiston opettajavoimien lisäämiseksi, niin on anomuksessa julkilausuttava se toivomus, että kotimaisilla miehillä, milloin he ovat taitavia ja päteviä, aina tulisi olla etusija ulkomaalaisiin verraten, mutta että kuitenkin ulkomaalaiselle vast'edeskin niinkuin tähän asti on myönnettävä oikeus kilpailla, joskin sillä ehdolla, että hän osoittaa semmoista harrastusta ja rakkautta sitä maata kohtaan, johon hän tahtoo vaihtaa oman isänmaansa, että hän oppii maan molemmat kielet ja osoittamalla taitavansa nämä kielet todistaa kykenevänsä menestyksellisesti hoitamaan tulevaa opettajatehtäväänsä. En tiedä minkälaisen yliopistonopettajan ihanteen Suomen kansa on luonut itselleen, mutta kun muistamme, että Suomen kansa on pystyttänyt muistopatsaan yhdelle ainoalle yliopistonopettajalle, niin luulen kuitenkin ymmärtäväni, että tämä muistopatsas Auran rannalla ilmaisee, että yliopistonopettajan ihanne Suomen kansan mielen mukaan ei ole suuri yleismaailmallinen tiedemies, vaan isänmaallinen tiedemies (den patriotiske vetenskapsmannen)."

Yliopiston konsistorin menettely siinä nimitysasiassa, johon Kihlman viittaa, oli kansallisissa piireissä herättänyt melkoista tyytymättömyyttä ja katkeruutta. Tyytymättömyyden, mutta ei katkeruutta, tahtoi puhuja julkilausua ja hän teki sen tavalla, jota ei voi ajatella maltillisemmaksi, vaikka toiselta puolen ei mitään puuttunut niistä perusteista, joihin tyytymättömyyden oikeutus nojasi.

Valtiopäivien kulissien takana tapahtui nyt niinkuin ainakin paljon semmoista, josta painetut asiakirjat eivät tiedä mitään. Ainoastaan sattumalta on toisesta tai toisesta seikasta muisto säilynyt jossakin samanaikaisessa yksityisessä kirjeessä. Siten saamme seuraavasta kirjeotteesta (Ekströmille 3/4) tietoa eräästä ehdotuksesta, joka herätettyään hetkellisen hälinän raukesi tyhjiin, mutta joka silti aikaa kuvaavana ansainnee huomiota. Ekström oli ennen maininnut jotain asiasta, ja siihen Kihlman vastaa: "Toivoakseni ei se asia kuitenkaan enää kiinnitä edustajien mieltä. Se sukelsi odottamatta esiin ja aiheutti äkillisen, mutta pian ohi menevän levottomuuden. Tarkoitus, jos tarkoituksesta saa puhua, ei ollut niinkään huono. Tiedettiinhän, että perintöruhtinas kesäaikoina mielellään oli käynyt saaristossamme, jopa sanottiin hänen tiedustelleen erään Suomenlahden rannalla sijaitsevan maatilan hintaa. Nyt ajateltiin: jos tuleva Suuriruhtinaamme viettäisi muutamia viikkoja vuodesta Suomessa, niin oppisi hän tuntemaan ja rakastamaan maatamme ja kansaamme. Mitä parempaa voisimme toivoa kuin että Ruhtinaamme pitäisi meistä? Jotta hänellä olisi tilaisuutta oleskella keskellämme, voitaisiinhan tarjota hänelle pieni maatila. Niin esitettiin asia minulle. Sanoman mukaan oli aate (senaattori) Molanderin. Ainakin hän pani kysymyksen vireille. Kenties hän oli kuitenkin välikappale. Ken tietää? Mutta jos Molander oli aatteen keksijä, niin ei onnenonginta liene johtanut häntä, sillä hän on tunnettu kunnon mieheksi. Suunnitelma ei onnistunut, ja minun mielestäni oli hyvä, että niin tapahtui, vaikka olisi ollut onnellisempaa, jollei sitä olisi edes puheeksi otettu. Heti näyttäytyi, että asia oli vaikea toimeenpanna. Kuka saattoi sanoa, minkälainen tila olisi lahjansaajan mieleen? Jos tila olisi vähäpätöinen, saattaisi asia tulla naurettavaksi. Suurta maatilaa ei taas voitu ajatella. Miten käsittäisi Keisari sen, että jo alettiin kääntää katse nousevaa päivää kohti? Ja eikö olisi mahdollista, että lahja saattaisi vaivata (blifva generande) vastaanottajaa? Hän kenties ajattelisi: nyt annetaan, mutta luultavasti vaaditaan minulta jotain sopivalla hetkellä. Ja jos hän tekisi jotain Suomen hyväksi, eikö silloin voitaisi Venäjällä sanoa: kyllä sen ymmärtää, miksi hän muistaa Suomea j.n.e. j.n.e. Lyhyesti: heti ilmaantui vaikeuksia, joita ei voitu selvittää. Oltiin joutumassa uralle, jolle ei mikään velvollisuus käskenyt lähtemään. — Kun asia meni myttyyn, toivon sen menneen iäksi. En minä ainakaan ole pitkään aikaan kuullut kenenkään puhuvan koko asiasta." — —

Samassa kirjeessä Kihlman julkilausuu ensi kerran mielensä tämän säätykokouksen tärkeimmästä kysymyksestä, asevelvollisuudesta. Vielä hän ei ole päättänyt, mille kannalle hänen oli asettuminen, mutta me huomaamme, kuinka asia koski häneen, ja ymmärrämme, kuinka vakavasti hän sitä mietiskeli, kunnes hänen syyskaudella tuli lopullisesti määrätä asemansa. "Uudet asiat tunkevat lakkaamatta päälle", Kihlman kirjoittaa, "eikä ehditä ajatella mennyttä. Nyt ovat mielet täynnä asevelvollisuusasiaa. Näyttää siltä kuin tulisi tämä n.s. 'velvollisuus' synnyttämään paljon epäilyksiä. Eihän ole kiellettävissä, että kansa on velvollinen puolustamaan itseänsä vihollisten hyökkäyksiä vastaan. Mutta ei siitä seuraa, että kaikkien tulee sitä tehdä taikka että puolustajat ovat arvalla määrättävät, s.o. sotaväenotolla (konscription). Semmoinen järjestys aiheuttaa epäilemättä velvollisuuksien ristiriitaa. Minä kuulun, niinkuin näet, epäilijöihin. — Surullinen tosiasia on tämä asevelvollisuus, jonka kaikki Euroopan kansat nykyään hyväksyvät todellisena velvollisuutena. Ei koskaan, ei edes suuren Napoleonin aikana Euroopan kansat olleet niin varustettuja sotaan kuin ne nykyään ovat taikka ovat tulemassa. Kristinuskon periaatteen, että jokaisessa ihmisessä kansallisuudesta huolimatta tulee nähdä veljensä, työntää tositeossa toinen periaate syrjään, että näet jokaisessa vieraassa kansakunnassa on nähtävä vihollinen. Humaniteetin periaate, että kaikki riidat järkevien olentojen kesken ovat järkevällä tavalla ratkaistavat, s.o. siten että puolueettomuutta, tietoa ja oikeutta edustavat viranomaiset (auktoriteter) tutkivat asioita ja lausuvat niistä tuomionsa, tämä periaate syrjäytetään lapsellisena harhakuvana, ja sen sijaan esitetään ainoana käytännöllisenä keinona, että riita ratkaistaan voiman s.o. nyrkkioikeuden avulla. Tämä on siis ihmiskunnan kehityksen tulos: epätoivo totuudesta ja oikeudesta, epäluottamus kansojen kesken, yleinen varustautuminen, joka helposti vie sotaan ja joka, jollei sotaa synnykään, kumminkin maksaa hän äärettömästi, että ainoastaan vähän jää jäljelle humaniteetin kehitystä varten. Ja kaiken tämän kurjuuden yli heitetään sitten siveellinen leima (sken), velvollisuuden leima."

"Auta minua nyt, rakas veli, jälleen uskomaan ihmisyyteen, joka minun mielestäni tuntuu joutuneen pahan vallan omaksi (hemfallen åt en ond makt)!" — —

Vielä mainittakoon kevätkaudelta Kihlmanin esiintyminen naissivistysasiassa(20/4). Keskustelussa, jonka aiheutti yleisen valitusvaliokunnan hylkäävä mietintö ritaristossa ja aatelissa esitetystä anomusehdotuksesta, että komitea asetettaisiin laatimaan ehdotusta naissivistyksen kohottamiseksi, oli Kihlman niiden joukossa, jotka vastustivat mietintöä. Voimakkaammin kuin kukaan muu hän huomautti siitä ristiriidasta, joka ilmeni hallituksen menettelyssä, kun se näet koululaissa myönsi naisillekin oikeuden saada miesopettajille tarkoitettuja kolleganvirkoja tyttökouluissa, mutta samalla kielsi heiltä oppikoulujen ja yliopiston ovet. "Eikö tämä ole ilmeinen ja huutava vääryys, vääryys niin suuri, ettei sen poistamista ole lykättävä, vaan siihen mitä pikemmin sitä parempi käytävä käsiksi?"

* * * * *

Huhtikuulla syttyi sota Venäjän ja Turkin välillä. Se ei estänyt valtiopäivien työtä jatkumasta toukokuun viimeiseen päivään, josta kesäloma alkoi; mutta tietysti verinen temmellys järkytti Suomenkin elämää. Ennen on jo mainittu, että Tampereen yhtiön tulos v:lta 1876 oli huono. Sodan johdosta ruplan kurssi aleni alenemistaan, ja samassa määrässä kävi asema tukalammaksi. "Liike on ylläpidettävä kotimaisella myynnillä, joka siihen nähden on riittämätön", kirjoittaa (21/6) Kihlman Ekströmille. "Ei ole hauskaa olla johdossa tällaisten olojen vallitessa. Mutta eihän eletä nauttiakseen aina menestystä."