Kesäksi oli Kihlman vuokrannut omaisilleen asunnon Sääksmäen Hakalassa, ja perhe oli muuttanut sinne jo 12 p:nä kesäk. Itse hän pääsi lähtemään vasta juhannuksen aikana. Rulluddissa asuivat Viktor ja Hanna Heikel lapsineen, jotka nyt olivat muuttaneet Helsinkiin. Kesänvietosta Sääksmäellä ei ole erikoisempaa kerrottavana. Kihlman kävi säännöllisesti kerran viikossa Helsingissä (tai joskus Tampereella) kulkien soutuveneellä Sääksmäen selän yli Kuurilan asemalle. Seuraa saatiin Otto Donnerista ja hänen perheestään. Donner oli näet kesäksi asettunut Rapolaan, eikä C. G. von Essenkään ollut kaukana. Jälkimmäinen oli näet, tultuaan täysinpalvelleeksi 1875 ja sen jälkeen vielä hoidettuaan professorinvirkaa yhden vuoden, keväällä 1876 muuttanut ostamalleen Herniäisten maatilalle Hattulaan. Kummankin asunnon ohitse kulkevan höyrylaivan ansiota oli, että "appi-isä" ja "vävy" saattoivat mukavasti käydä toistensa luona. Vihdoin mainittakoon, että prof. C. G. Estlanderkin perheineen asui tänä kesänä Sääksmäellä (Ikkalassa). Joskus seurusteltiin näidenkin kanssa, vaikkei se Helsingissä tullut kysymykseen. Kesä oli kylmänlainen, ja se sai Kihlmanin pelkäämään, että kovat ajat olivat tulossa.
Elokuun lopulla palattiin Helsinkiin. Tuskin viikko sen jälkeen sattui kuolemantapaus, joka erittäin läheltä koski Kihlmania ja josta hän samana päivänä, syyskuun 5:nä, kirjoitti Essenille:
"En tiedä, onko Appi-isä jo toista tietä saanut ilmoituksen tänään sattuneesta surullisesta tapauksesta, ja riennän sentähden kertomaan siitä. Hyvä, rehellinen ystävämme Antero (Ingman) on päättänyt maallisen toimintansa. Se tapahtui tänään noin k:lo 1 p:llä. Antero, joka oli voinut pahoin kotimatkallaan Ruovedeltä, oli täällä toipunut ja oli täydessä toimessa. Varsinkin eilen hän oli tuntenut itsensä erittäin terveeksi, hänellä oli ollut oivallinen ruokahalu, ja illalla hän oli laskenut leikkiä omaistensa kanssa sekä yöllä nukkunut hyvin. Tänään hän teki työtä tavalliseen tapaan. Aamupäivällä oli (heille) ollut kutsuttuna vanha Wegeliuksen herrasväki, rovastinrouva Ottilia (Stenbäck) ja Lydia Wegelius (s. Bergroth). Antero seurusteli vieraiden kanssa, luki julki tekstin (kymmenestä pitalisesta miehestä) ja alkoi puhua siitä. Äkkiä hän keskeyttää sanoen: 'koskee niin kipeästi sydämeeni', nostaa ylös kätensä, vaalenee ja — kuolee. Heti lähetetään hakemaan lääkärejä, jotka tulevatkin neljänneksen kuluessa. Mutta tutkittuaan hänen tilaansa, avattuaan suonta y.m. selittävät he, että kaikki oli lopussa. N.s. sydämenhalvaus oli silmänräpäyksessä tehnyt lopun hänen elämästään. — Kas siinä ulkonainen puoli tapahtumaa, josta Lydia iltapäivällä kertoi minulle. — Olen Hildan kanssa käynyt vainajan kodissa ja nähnyt Anteron kalpeat kasvot. Hän makaa sohvallaan työhuoneessaan. Yliopiston avajaissaarnan oli Antero jo kirjoittanut valmiiksi: Uskosta ja hyvästä omastatunnosta. — Antero jättää jälkeensä tiedekuntaan tyhjän paikan, joka ei ole helposti täytettävissä. Niin hurskas teologi on harvinainen! Ja semmoinen suomalainen ja semmoinen ystävä! — Niin harvenee harvenemistaan pieni ystäväpiirimme!" —
Ingmanin kuolema merkitsi paljon Kihlmanille. Vaikk'emme ole voineet mitään kertoa heidän seurustelustaan Helsingin aikana, tiedämme kuitenkin, että heitä yhdisti mitä lämpimin, mitä vilpittömin ystävyys. Se juontui nuoruuden ajoilta, oli vakaantunut samanlaatuisten kokemusten koulussa ja lopulta saanut järkkymättömän perustan uskonnollisen vakaumuksen yksimielisyydessä. Sinä päivänä, jona Kihlman täytti 50 vuotta, sanotaan hänen pitäneen tavattoman sydämellisen puheen Ingmanille.
Hautajaiset olivat syyskuun 9 p:nä. Gustaf Johansson toimitti ruumiinsiunauksen, ja Kihlman piti haudalla puheen. Hän huomautti, että vainaja köyhyyden ankarassa koulussa varhain oli kokenut elämän koko vakavuutta ja siitä saanut sen vakavuuden piirteen, joka oli hänelle ominainen. Ylioppilaana ensin antauduttuaan filologisiin (erittäin myöskin suomenkielen) ja filosofisiin tutkimuksiin hän lopulta kuitenkin sydämen rauhaa saadakseen kääntyi uskonnon alalle ja tuli papiksi. Kirkon palvelijana hän sai aikaa palata kieliopintoihinsa ja hänelle uskottiin suomalaisen raamatunkäännöksen korjaustyö. Tämä "korjaustyö tuli hänelle hänen oman uskonsa korjaukseksi. Välttämättömyys tyystin tarkata alkutekstiä palautti hänet siihen aikaan, jolloin Jumala puhui pyhien miestensä kautta. Tutkiessaan tekstiä oli kuin hän jälleen olisi kuullut Jumalan välittömästi puhuvan. Järkytettynä Jumalan läheisyyden tunnosta hän kuunteli tätä puhetta ja paljon todellisen ennakkoluulon kuonaa putosi hänen sielustaan. Hänen puhtaimmaksi ilokseen tuli nyt suomenkielestä tavata jumalallisten ajatusten oikeat ilmaisumuodot". Sittemmin tultuansa eksegetiikan professoriksi hän eli yksinomaisesti kutsumustaan varten työllään ja rakkaudellaan vaikuttaen oppilaisiinsa, joiden kautta hän kuolemansakin jälkeen "puhuu Jumalan sanaa Suomen kansalle". Vainajan uskollisuuden palkka oli, että hän sanaa selittäessään tauditta ja tuskitta muutettiin siihen parempaan maailmaan, johon hän nuoruudestaan asti oli ikävöinyt ja toivonut. "Semmoinen usko kuin vainajan näyttäytyy välttämättömästi kaikissa elämänsuhteissa. Vainajan lämmin isänmaanrakkaus, hänen hellyytensä perheenisänä, hänen uskollinen ystävyytensä, hänen ihmisystävällinen mielenlaatunsa ja avuliaisuutensa, joka tuskin tiesi rajoja, kaikki oli yhteydessä hänen vilpittömän lapsenuskonsa kanssa. Mutta se usko, jolla hän on kuunnellut Jumalan puhetta ja jolla hän sitten on puhunut Jumalan sanaa Suomen kansalle, tämä usko se on, joka tekee hänet, A. W. Ingmanin, yhdeksi Suomen muistettavia miehiä." [Tidskrift för Teologi och kyrka 1877, s. 411.]. —
Käytännöllisenä miehenä Kihlman myöskin osoitti ystävyyttään auttamalla vainajan omaisia pesän valmistamisessa selvitystä varten. Aluksi pelättiin, että tulos näyttäytyisi hyvinkin huonoksi, Ingman kun rajattomassa hyväntahtoisuudessaan oli ollut liian valmis menemään takaukseen teologian ylioppilaiden y.m. nuorten tuttavien lainoista. Mutta vähitellen huomattiin, ettei ollutkaan hätää. Tappio nousee "korkeintaan noin 5,000 mk:aan", kirjoittaa Kihlman (23/9) Essenille. "Kun kaikki otetaan lukuun, on Ingman ollut oikea malliekonoomi(!) Ainakin täytyy minun tunnustaa, että olisin iloinen, jos voisin selvittää asiani 5,000 mk:n tappiolla. Se seikka, että Anteron liiketoiminta tavallisesti rajoittui kolmenumeroisiin lukuihin, Vaikuttaa suuresti kokonaisuuteen. Jos montakin tappiota ilmaantuisi, ei loppusumma kuitenkaan tule melkoiseksi." — Saman kirjeen lopussa Kihlman lausuu omasta puolestaan: "Olen pannut paljon aikaa omienkin asioiden selvittämiseen ja taloni järjestämiseen ollakseni valmis, kun hetki tulee. Mutta valitettavasti tehtävä ei ole äkkiä suoritettu. Siihen menee aikaa. Samoin myös kun on selvitettävä suhde velkojaan tuolla ylhäällä. Kunpa se tili kerran tulisi selväksi! Se on se suuri voitto- ja tappiotili, johon kaikki tilit yhtyvät! — Minä olen kituillut rinnastani." —
Muutkin kirjeet tältä ajalta todistavat, että Kihlman oli sekä ruumiillisesti että sielullisesti masennuksissa. Pohjois-Suomessa oli kato melkein yleinen, eikä vuodentulo etelämpänäkään ollut kiitettävä. Sen johdosta olivat pankit jo alkaneet vähentää luottoaan. Toiselta puolen sodan pitkittyminen sai odottamaan pahaa ja pahempaa. Valtiopäivien tähden hän oli rajoittanut virkatoimensa mahdollisimman vähäiseen: hän opetti uskontoa ainoastaan VII:nnen luokan molemmilla osastoilla sekä hoiti, mikäli aika myönsi, yliopettajan erikoistehtäviä. Rintaansa varten hän joi Emsin-vettä. Kun säätykokous jälleen oli ryhtynyt työhönsä, hän kirjoittaa (5/10) Essenille: "Aika on kaikin tavoin ankara. Olen paljon kärsinyt näinä päivinä, jopa niin että ruumiini ei ole jaksanut pysyä pystyssä. Eilen ja tänään olen kuitenkin ollut reippaampi. Ei ole vielä onnettomuutta tapahtunut, mutta en voi olla olematta levoton tulevaisuuteen nähden. Venäläinen voima on osoittautunut voimattomuudeksi. Järjestelmä kantaa hedelmänsä. Korkeammille paikoille on asetettu henkilöitä, jotka eivät ole arvoasteita suorittaneita, vaan sukulaisten y.m. suosittelemia. Korkeammalta virkamieheltä ei ole ensi kädessä vaadittu tietoja ja taitoa, vaan guvernementale Gesinnung s.o. ennen kaikkea vallitsevan järjestelmän hyväksymistä. Jonkun ajan se käy päinsä, mutta esim. sodassa se ei kauan kelpaa. Niillä vastoinkäymisillä, jotka Venäjä tänä kesänä on kärsinyt, täytyy olla syynsä, eikä se voi olla mikään muu, kuin sotaväkeä koskevien asiain huono johto sodan aikana ja sitä ennen. 'Ei pidä kuulla pedogogeja pedagogisissa kysymyksissä' — on periaate, joka välttämättömästä vie perikatoon niin Venäjällä kuin Suomessa ja kaikkialla. — Kuinka kauan Venäjä jaksaa jatkaa sotaa, on mahdotonta ennustaa. Luultavasti jaksaa se kauankin, koska Turkkikin jaksaa. Mutta paholainen mahtaa riemuita katsellessaan tätä sotanäyttämöä. Ihmisten tapa kohdella toisiaan on varmaan hänen mieleensä. Jumala armahtakoon maapalloraukkaamme ja valistakoon meitä! Mutta emmehän me tahdo tulla valistetuiksi!" — —
* * * * *
Valtiopäivien loppukausi vaati nyt niinkuin ainakin voimia ja kestävyyttä. Onneksi Kihlman toipui niin, että hän yhtä mittaa jaksoi olla mukana ja ottaa osaa loppumattomiin keskusteluihin.
Erinäisistä asioista huomattakoon ensiksi kysymys suomenkielisistä kouluista, jonka polttavuutta se tosiasia todistaa, että kolmattakymmentä anomusehdotusta sellaisista kouluista oli tehty. Anomusehdotukset lähetettiin Yleiseen valitusvaliokuntaan, ja varamiehenä tuli Kihlmankin osalliseksi niiden käsittelyyn. Valiokunnan enemmistö oli kyllä myöntyväinen puoltamaan suomalaisten koulujen perustamista, mutta vaati samalla, että kouluissa vast'edes oli toista kotimaista kieltä niin "täydellisesti" opetettava, että oppilaat voisivat "esteettömästi" käyttää sitä sekä puheessa että kirjallisesti, ja oli päämäärän saavuttamiseksi m.m. lyseoiden viidenneltä luokalta alkaen yhdessä tai useammassa aineessa pakollisesti opetusta annettava toisella kotimaisella kielellä. Kasvatusopilliselta kannalta Kihlman ehdottomasti vastusti näitä vaatimuksia sekä valiokunnan keskusteluissa ja mietintöön liittämässään perusteellisessa vastalauseessa, johon A. Meurman ja muut valiokunnan suomenkieliset jäsenet yhtyivät, että oman säätynsä pitkässä keskustelussa samasta kysymyksestä. Näin menetellen hän ei suinkaan vastustanut toisen kotimaisen kielen opetuksen parantamista, hän tahtoi vain, ettei koululta vaadittaisi liikaa. 'Täydellisen' tiedon ja taidon antaminen jossakin kielessä tai aineessa hänestä oli enemmän kuin koululta oli oikeutta pyytää; mutta silti oli kyllä tarpeen, että toiselle kotimaiselle kielelle määrättäisiin enemmän tunteja, ja sopisi niitä parhaiten ottaa venäjän kieleltä, jolla oli liian suuri tuntimäärä verrattuna kotimaisiin kieliin ja jonka opetus voitaisiin aloittaa vasta 5:nneltä luokalta. Säätyjen anomuksen ponsista näkyy, että Kihlman sikäli sai mielipiteensä läpi, että vaatimukset täydellisestä toisen kotimaisen kielen taidosta ja myöskin kaksikielisestä opetuksesta jätettiin pois, jota vastoin hänen ehdotustaan venäjän kielen tuntimäärän vähentämisestä ei katsottu sopivan mainittavaksi tässä yhteydessä. — Kun pappissäädyssä keskusteltiin siitä, mihin kaupunkeihin suomenkielisiä kouluja oli perustettava, tahtoi Kihlman, että samalla mainittaisiin, mitkä ruotsalaiset koulut ehkä voitaisiin lakkauttaa. Tapansa mukaan katsellen asioita käytännöllisesti hän näet piti mahdottomana, että kaikki kyseessä olevat koulut voitaisiin perustaa, jolleivät ruotsalaisten koulujen kustannukset vähentyisi. Sitä paitsi ei ollut kelvollisia opettajiakaan tarpeeksi, ja "yksi hyvä oppilaitos, missä oli kelpo opettajia, oli parempi kuin kaksi, joissa oli ala-arvoisia opettajia". Virkamiehille y.m. yksityisille hän ei myöntänyt oikeutta vaatia lapsilleen kouluopetusta toisella kielellä kuin paikkakunnan yleisellä. Anomuksen ponsissa ei kuitenkaan sanottu mitään ruotsalaisista kouluista.