Edelleen ansaitsee huomiotamme Kihlmanin esiintyminen eriuskolaislaki-kysymyksessä, joka hallituksen esityksen johdosta tuli käsittelyn alaiseksi. Lakivaliokunta oli erinäisillä muutoksilla hyväksynyt esityksen, mutta pappissäädyssä se kohtasi vastustusta. Kun noin kahdestatoista puhujasta useimmat olivat puhuneet esitystä vastaan, pyysi Kihlman sananvuoroa puolustaakseen sitä. Hänestä oli uskonnonvapaus kaikkialla tarpeen, ja kun se oli meilläkin tunnustettu kirkkolain 6 §:ssä, oli eriuskolaislain säätäminen välttämätön seuraus siitä. Oli sanottu, että laki oli tarpeeton, koska ainoastaan joku kymmenkunta tai satakunta ihmistä kaipasi sitä. "Mutta ovatko muutaman sadan ihmisen omantunnonasiat", lausuu Kihlman, "taikka ovatko muutaman kymmenen ihmisen omantunnonasiat taikka edes yhden ainoan ihmisen omantunnonasiat jotakin, jonka saamme laiminlyödä, me jotka korkeimpana opettajanamme pidämme häntä, joka opetti meille, että yksi ainoa ihmissielu on koko maailman aarteita kalliimpi. Jos pidämme ihmisen arvoa niin juurena, silloin emme suinkaan saa katsoa muutamien kymmenien tai satojen ihmisten uskonnollisia asioita niin vähäpätöisiksi, ettei meidän tarvitse välittää niistä. Vaikuttavatko ainoastaan suuret joukot pappissäätyynkin, tähän säätyyn, joka edustaa näkymätöntä, jonka tulee puhua näkymättömien etujen puolesta, jonka tehtävänä on osoittaa niitä näkymättömiä aarteita, jotka ovat olemassa, vaikka ne meiltä maailman hyörinässä niin helposti unohtuvat? On sanottu, että tämä laki olisi sekä tarpeeton että myöskin riittämätön, koska meillä on liian vähän kokemusta säätääksemme semmoista lakia. Mutta niin kai lienee kaiken lainsäätämisemme laita. Se on niinkuin kaikki ihmistyö epätäydellistä, ja jollei meidän tulisi säätää muita lakeja kuin sellaisia, joita ei enää tarvitsisi parantaa, silloinhan vaadittaisiin meiltä enemmän kuin ihmiselle on mahdollista. Ajattelen, että kaikki lakimme ovat vast'edes muutettavat, ja niin tämä eriuskolaislakikin, mutta onhan yksikin askel uralla jo jotain. Mutta muutamista puhujista ei tämä laki ole ainoastaan tarpeeton ja riittämätön, vaan myöskin vahingollinen, koska se muka houkuttelisi ihmisiä eroamaan evankelis-luterilaisesta kirkosta. Iloitaan siitä yhteydestä, joka tähän asti on maassamme vallinnut uskonnollisessa suhteessa, ja pelätään, että yhteys on häviävä eriuskolaislain vaikutuksesta, mutta tässäkin tulee huomata, mikä ero on olemassa näkyvän ja näkymättömän välillä. Näyttää kyllä siltä kuin yhteys olisi olemassa, mutta jos tunkee syvemmälle ihmisiin, niin huomaa, että maamme ei ole mikään poikkeusmaa, vaan että näennäisen yhteyden alla todellisesti on sangen suurta eroavaisuutta käsityksissä, ja missä niin ei ole laita, on yhteyttä sen vuoksi, ettei mitään ajatella asiasta. Uskotaan mitä kirkko uskoo, olematta kuitenkaan selvillä siitä, mitä kirkko uskoo. Jopa on eräs puhuja mennyt niin pitkälle, että hän arvelee eriuskolaislain sallivan ihmisten elää kurittomasti. Se on katsella asiaa liian pimeästi. Määräähän laki itse, että eriuskolaisten, ennenkuin saavat perustaa oman seurakunnan, tulee tehdä selkoa järjestyksestään, ja että hallitus ei saa hyväksyä mitään seurakuntaa, jolla ei ole järjestyssääntöjä ja toimihenkilöä, joka valvoo sen noudattamista. Ne syyt, jotka täällä tänä päivänä on esitetty eriuskolaislakia vastaan, ovat minusta semmoisia, joita aina voidaan esittää milloin vain kysymys siitä herätetään. Kumminkin pitäisi luterilaisessa kirkossa lain, joka on uskonnonvapauden ilmaisu, voida saada kannatusta, koska todellisesti luterilainen kirkko itsekin on separatistikirkko, kirkko, joka on eronnut yleisesti vallitsevasta katolisesta kirkosta, ilman muuta oikeutusta kuin raamatun sanaan nojaava vakaumus. Niin, kristinusko itse — onhan sekin uskonto, joka syntyi aikaan, jolloin vallitseva uskonto s.o. juutalainen uskonto saattoi uutta uskontoa vastaan väittää, että sen tunnustajat olivat niin harvalukuiset ja niin vähäarvoiset maassa, ettei voinut eikä tullut heistä välittää." — —

Kun sittemmin yksityiskohtaisesti tarkastettaessa tultiin säädökseen, että avioliitto evankelis-luterilaisen kirkon jäsenen ja eriuskolaisseurakuntaan kuuluvan välillä oli vahvistettava kirkollisella vihkimisellä, oli Kihlman sitä mieltä, että sellaisissa tapauksissa avion solmiminen yhteiskunnallistenkin viranomaisten edessä olisi sallittava, joten ei eriuskolaista pakotettaisi alistumaan hänelle vieraan kirkon menoihin. Tähän vapaamieliseen käsitykseen ei kuitenkaan kukaan yhtynyt. — Tarkastuksen jälkeen äänestettiin lakiehdotuksesta kokonaisenaan, ja hylättiin se 16 äänellä 15:ttä vastaan.

Vasta 10 p:nä jouluk. alkoi asevelvollisuuskysymyksen käsittely pappissäädyssä, ja oli ensi päivän keskustelu pääasiassa periaatteellista laatua. Päinvastoin kuin olisi voinut odottaa Kihlman ei ottanut osaa siihen. Ainoa, joka kristilliseltä kannalta periaatteellisesti vastusti asevelvollisuutta, oli Kihlmanin entinen asuintoveri Turussa, pastori K. F. Öller. Mihin käsitykseen Kihlman oli tullut, se saatiin kuulla, kun oli alettu yksityiskohtaisesti tarkastaa lakiehdotusta. Tärkeimmät lausuntonsa esitti hän 4 §:n johdosta, jossa säädettiin, että arvalla oli määrättävä, kuka oli tuleva vakinaiseen sotaväkeen, kuka reserviin. Jo ensimmäisestä lausunnosta näkee, miksi hän ei periaatteellisesti vastustanut asevelvollisuutta. "Minä myönnän hätäpuolustuksen (nödvärn) oikeudeksi ja velvollisuudeksi. Minä katson olevani sekä oikeutettu että velvollinen jopa tappamaan henkilön, joka hyökkää minun ja omaisteni kimppuun, tunkee huoneeseeni tehdäkseen väkivaltaa minulle ja omaisteni pyhimmille oikeuksille, jos nimittäin tämä ei tapahdu kristillisen vakaumukseni tähden — sillä semmoisissa tapauksissa kristinuskon perustaja käskee kärsimään ja kestämään, jos näet joku tekee väkivaltaa jollekin ihmiselle Kristuksen tähden ja syystä että hän tunnustaa kristityn nimeä. Mutta samoin kuin yksityinen on sekä oikeutettu että velvollinen jopa käyttämään väkivaltaa ja tappamaankin puolustaakseen itseään ja omaistensa henkeä, kunniaa ja hyvettä (dygd), samoin on valtiokin sekä oikeutettu että velvollinen puolustamaan ja varjelemaan itseään väkivaltaa vastaan, kun se tulee toisen valtion puolelta, ja jos kerran myönnetään, että valtio on sekä oikeutettu että velvollinen panemaan väkivallan väkivaltaa vastaan, niin ei pitäisi kenelläkään olla syytä — omantunnon nimessä vastustaa asevelvollisuutta. Ainoastaan väärä käsitys velvollisuudesta johtaa omantunnon nimessä kieltäytymään täyttämästä tätä velvollisuutta, ja tämä väärä käsitys on oikaistavissa valistuksen kautta." Mutta, arvelee puhuja, saattaa niinkin käydä, että oikaisu osoittautuu mahdottomaksi. Silloin on muistettava, että Jumala opettaa meitä olemaan kärsivällisiä heikkoja kohtaan. Ja tästä hän johtuu asettamaan valiokunnalle kysymyksiä, joiden vastauksista selviäisi, mikä merkitys ja oikeus myönnetään yksityisen omalletunnolle: Voiko vielä niinkuin ennen vääriä (orättrådiga) sotia syntyä. ("Vääränä sotana pidän sitä, missä hyökätään viattoman päälle.") Voiko tavallinen ihminen arvostella, onko sota oikeutettu vai eikö? ja jos sota yksityisen asevelvollisen vakaumuksesta on väärä, tuleeko hänen osanottonsa siihen luvalliseksi, kun hallitus käskee häntä? "Minä puolestani uskon, että se mikä on väärää pysyy vääränä, vaikka hallituskin käskee, ja minä luulen, että valiokuntakin on samaa mieltä. Mutta minä tahdon kysyä, mitä tämän henkilön sellaisessa tapauksessa tulee tehdä, ja onko valiokunta ottanut huomioon semmoisen henkilön aseman. Omantuntonsa tähden täytyy hänen kieltäytyä ottamasta osaa väärään sotaan, mutta jos hän niin tekee, niin en ymmärrä muuta kuin että häntä pidetään semmoisena, joka rikkoo sotaväen ensimmäistä lakia, kuuliaisuutta, vastaan, ja hän yksinkertaisesti ammutaan. Mutta miksi hän todella ammutaan? Siksi että hän toimii, niinkuin Jumala tahtoo, ja siksi, että hän ei noudata ihmisten tahtoa. Hän ammutaan sen vuoksi, ettei hän tahdo tehdä väärin, vaan noudattaa Jumalan tahtoa. — Voin kyllä ajatella, että tähän vastataan, että valtio ei voi huomioon ottaa yksityisen omantunnonepäilyksiä. Mutta juuri siinä ollaan luullakseni väärässä, kun vastataan niin. Jos nimittäin tahdotaan lainsäädännössä noudattaa kristillisiä periaatteita, on niin meneteltävä, ettei kristillinen omatunto joudu semmoiseen ristiriitaan." Milloin kyseessä oli oman maan puolustus, ei tällaista tapausta voisi olettaa, mutta kun kysymykseen tuli lähteä sotaan maan rajojen ulkopuolelle, oli asema toinen, ja silloin pitäisi omantunnon turvaamiseksi laissa oleman jotakin sanottuna. "Enkä tiedä muuta turvaa kuin että asevelvolliselta sotaväeltä kysytään, tahtooko se vai eikö lähteä sotaan Suomen rajojen ulkopuolelle?" Mitä nimenomaan 4 §:ään tulee, katsoi puhuja suotavaksi, että ainakin pitäisi oleman sallittua, että kaksi, joista arpa on määrännyt toisen vakinaiseen väkeen, toisen reserviin, saisivat vaihtaa asemaa, jos he nimittäin sitä haluavat.

Niistä puhujista, jotka nousivat Kihlmania vastaan, mainitsemme vain prof. Forsmanin (Yrjö Koskisen), joka m.m. lausui: "Ylipäänsä ei voitane, niinkauankuin vakioyhteys on olemassa, myöntää yksityiselle henkilölle, että hänen pieni yksilöllisyytensä niin tärkeällä hetkellä kuin se on, jolloin valtio maailmanhistoriallisena yksilönä esiintyy historian näyttämöllä, vaatii mielipiteelleen merkitystä kokonaisuutta vastaan. Ei ole kysymys hänen omastatunnostaan, eikä hänelle saa olla omantunnon asia, että hän uhraa henkensä asian edestä, jonka se yhteiskunta, johon hän kuuluu ja josta hänen olemassaolonsa on riippuvainen, julistaa ja katsoo oikeaksi." — Kihlmanin vastalausunnosta otamme jälleen seuraavan kohdan: "Kun täällä on puhuttu omastatunnosta, on se tapahtunut — ainakin olen minä saanut sen vaikutelman — jonkinlaisella ylenkatseella taikka niinkuin se olisi jotakin, josta ei olisi välitettävä. Muistan esim. semmoisia lausetapoja, että niille, joilla on niin kokoonpantu (konstrueradt) omatunto… Olisin toivonut, ettei semmoista säveltä olisi kosketettu. Myönnän, että siinäkin on jotain oikeutettua. Omatunto kaikilla ihmisillä on kokoonpantu — jos käytän sitä sanaa — ihan samalla tavalla. Se on voima (mahti) ihmisessä, joka vaatii, että hänen tulee toimia vakaumuksensa mukaan. Omatunto ei sano, mikä todellisissa (konkreta) tapauksissa on oikein, vaan se sanoo ainoastaan tällä äärettömästi muita voimia ylemmällä voimalla 'sinun tulee tehdä oikein'. Mutta kun toisen omatunto sanoo yhtä ja toisen omatunto toista, niin todistaa se, että omatunnon sanonta ei ole todistus siitä, että jokin on ulkonaisesti (objektivt) oikein, vaan ainoastaan että se on omakohtaisesti (subjektivt) oikein. Se, että joku vetoaa omaantuntoonsa, ei siis todista, että hän on asiallisesti oikeassa. Mutta se todistaa, että hän kunnioittaa sitä sisäistä voimaa, joka käskee aina toimimaan oman eikä muiden vakaumuksen mukaan. Se on siis yksilöllisyys eli omakohtaisuus, jolla omassatunnossa on todellinen ja voimakkaasti oikeutettu tuki, ja juuri tälle omakohtaisuudelle eli yksilöllisyydelle, tälle, niinkuin prof. Forsman sanoi 'pienelle yksilöllisyydelle', kristinuskon perustaja myönsi oikeutusta, oikeutusta kaikkia maallisia voimia vastaan, olkoon kuinka suuria tahansa. Meille kaikille on tiettynä, että kunkin meistä tulee, niinkuin sanat kuuluvat, tehdä tiliä itsestään, ja jos minun on tehtävä tili itsestäni, omista teoistani, niin täytyy minun myöskin olla vapaa teoissani, ja sen vuoksi täytyy kristillisen valtion taikka kristillisen lainsäädännän antaa tilaa yksilöllisyydelle. Jollei se niin tee, on kristillinen lainsäätäjä menetellyt niinkuin se, jolla on kristinusko toisessa lokerossa ja lainsäädäntä toisessa, hän on toiminut niinkuin se, jolla ei kristinusko ole sydämessä, vaan jossakin muualla; sillä jos kristinusko on sydämessä, s.o. ihmisen subjektissa, hänen 'minuudessaan', täytyy tämän hänen 'minuutensa' tulla vaikuttavaksi myöskin hänen säätäessään lakia. Kysymys, onko siis omalletunnolle annettava tilaa, onko omantunnonepäilyksiä otettava huomioon vai eikö, on siis todellisesti kysymys siitä, tunnustammeko Kristusta mestarinamme ja opettajanamme lainsäädännän alalla, vai tuleeko meidän jouduttuamme lainsäädännän alalle kääntää hänelle selkämme ja lausua: 'Hän ei sovi enää meille.' Jollei sovi ottaa huomioon kristillistä omaatuntoa, niin olisi se samaa, kuin jos sanoisimme: 'Kristus ei sovi meille, kristinusko ei sovi yhteiskuntalaitoksellemme' s.o. me kiellämme Kristuksen. Jos siis tahdomme olla kristityitä lakia säätäessämme, niin on meidän noudattaminen mestarimme esimerkkiä ja antaminen pienelle yksilöllisyydelle tilaa, oikeutusta. Kuinka suuri tämä tila on oleva taikka kuinka se on tapahtuva, siitä saattaa, nähdäkseni, olla eri mieliä. Mutta siitä ei voi olla eri mieltä, onko tehtävä totta kristinuskosta (göra allvar af kristendomen). — Tulin aamupäivällä asettaneeksi valiokunnalle muutamia kysymyksiä todelliseen tapaukseen nähden, en senvuoksi, että se mielestäni erittäin kuului tähän pykälään, vaan osoittaakseni, miten täytyy asettua varmalle kannalle siihen katsoen, tahtooko välittää omastatunnosta vai eikö. Prof. Forsman otti vastataksensa kysymyksiini ja esitti m.m., että sotaa usein käydään oikeuskysymysten ratkaisemiseksi ja että siten on vaikeaa, jopa mahdotonta edeltäkäsin sanoa, mikä on oikein. Sillä prof. Forsman ei ole vastustanut minua. Minä myönnän sen, ja sanoinkin nimenomaan, että monessa ja kenties useimmissa tapauksissa on yksilön vaikea ratkaista, onko sota oikea vai eikö. Mutta minä kysyin, eikö koskaan tapahdu, että ihminen, joka ei istu kuningasten neuvoshuoneessa, voi sanoa: 'tämä sota on väärä', ja jos niin tapahtuisi, silloin kysyin: 'menetteleekö asevelvollinen, joka on vakuutettu siitä, että sota on väärä, väärin, kun hän päällystölleen ilmoittaa, ettei hän voi ottaa osaa sotaan?' Siihen kysymykseen en ole saanut vastausta. Minua osoitettiin historiaan ja minua muistutettiin Anjalan liitosta. Minulle sanottiin, että sotilaan ei tule ajatella, vaan totella. Niin, minä myönnän, että on vaikea sallia sotilaan ajatella. Mutta minun täytyy sitten ensi kädessä pitää kiinni siitä, että on vielä vaikeampi sanoa sotilaalle, ettei hän saa ajatella, koska hän kumminkin on ihminen. Kieltää sotilasta ajattelemasta on sekin taas räikeässä ristiriidassa kristinuskon koko suunnan kanssa, joka kehoittaa ihmistä ajattelemaan. Ja nykyiset valtiotkin, jopa semmoisetkin, jotka ennen ovat kannattaneet periaatetta, että hallitsija ajattelee alamaistensa puolesta, että alamaisten ei tule eikä ole lupa ajatella, vaan ainoastaan totella, semmoisetkin valtiot, sanon minä, ovat huomanneet, että se periaate todellakin on periaate, joka vie valtion turmioon. Että siis asia yksinkertaisesti, lyhyesti ratkaistaan sanomalla: 'sotilas ei saa ajatella, sotilaalla ei ole oikeutta päättää, onko sota väärä vai eikö', sillä ei päästä vaikeasta pulmasta. Siten on se näet vain ratkaistu vanhalta valtio-oikeudelliselta kannalta, joka ei kunnioita yksilöllisyyttä kristillisten vaatimusten mukaan. Jos asetutaan semmoiselle kannalle, silloin, väitän minä, on käännytty selin Kristukseen. Mutta kun sanon tämän, myönnän toiselta puolen, miten vaikeaa on tässä selvittää ne vaikeudet, jotka johtuvat siitä, että täytyy kristilliselle yksilölle myöntää oikeus, jonka Jumala on hänelle myöntänyt ja jota ei kukaan ihminen voi häneltä ottaa, ja sovittaa se semmoisiin laitoksiin kuin sotalaitos, joka vaatii ehdotonta kuuliaisuutta. Olen puolestani ajatellut, että lain pitäisi antaa sen verran tilaa kristilliselle yksilöllisyydelle, että esim. sotilas, kun on kyseessä sota, josta voi olla eri mieliä ja joka vaatii, että mennään isänmaan rajojen ulkopuolelle, eikä ole vain tämän puolustamista, olisi oikeutettu ilmoittamaan päällystölle, että hän ei voi ottaa osaa sotaan, koska pitää sitä vääränä, ja että häntä ei siis saataisi rangaista niinkuin lainrikkojaa. Sillä hän ei ole rikkonut jumalallista lakia vastaan eikä siis ihmisellistäkään vastaan, joka jälkimmäinen ei saa olla muuta kuin jumalallisen lain ilmaisu." — —

Keskustelua jatkettiin vielä, vaikka ilman mitään tulosta. Sitä vastoin lisättiin 23 §:ään, missä lueteltiin ne syyt, joista vapautus sotapalveluksesta voitaisiin myöntää, Kihlmanin ehdotuksesta, että asevelvollista, joka uskonnollisten epäilysten takia vaati vapautusta, oli käytettävä semmoisiin sotilaallisiin tehtäviin, jotka eivät loukkaisi hänen omaatuntoansa. Kun valiokunta ei kumminkaan pitänyt lisäystä tarpeellisena, ei säädyn enemmistö vaatinut sen säilyttämistä. — Siten Kihlmanin ei onnistunut saada lakiin ainoatakaan kohtaa, missä yksilön omalletunnolle olisi myönnetty sitä sananvuoron oikeutta, jota hän oli sille vaatinut. Ja arvattavasti olikin hänen vaatimuksensa sotilaalliselta kannalta arvostellen, lievintä sanaa käyttääksemme, epäkäytännöllinen. Mutta jos niinkin, oli se erinomaisesti kuvaava hänelle itselleen. Niille, jotka kenties ovat olettaneet, että Kihlman väsymättömästi puuhaten käytännöllisissä toimissa vähitellen luisui alas siltä ihanteelliselta kristillisen totuuden kannalta, jolle hän nuorempana oli pyrkinyt, osoittaa hänen esiintymisensä asevelvollisuusasiassa, että niin ei ollut laita. Ei hän lainkaan ollut oppinut mitään tinkimään siitä, minkä hän oli käsittänyt oikeaksi ja totuudenmukaiseksi. Puolustaessaan omantunnon merkitystä ja yksilöllisyyden oikeutusta Kihlman puhuikin erityisellä lämmöllä, ja kun prof. Forsman vastatessaan oli nimittänyt tätä lämpöä "närkästyksen lämmöksi", pyysi hän vastustajansa olemaan vakuutettu siitä, että hän ei ollut puhunut närkästyksen, vaan "vakaumuksen lämmöllä". — Ettei Kihlmanin vakaumus myöhemminkään muuttunut, näkyy siitä mitä hän (22/10 1878) kirjoitti tuomiorovasti Renvallille: "Käsityksemme asevelvollisuudesta oli erilainen. En ole voinut tulla vakuutetuksi siitä, että olin väärässä. Mutta minä kunnioitan toisten vakaumusta, kun sillä, niinkuin tässä tapauksessa, on tärkeitä syitä puolellaan."

* * * * *

Kihlman aloitti vuoden 1878 sangen apealla mielellä. Saattoihan sota kestää kauan ja levitä Balkanin seutuja laajemmallekin, kotimaassa oli sateinen syksy vähentänyt toiveita vuoden satoon nähden, ja asevelvollisuuslaitoskin tuotti huolia. Kumminkin hän suuresti nautti oudosta, suloisesta vapaudesta, joka seurasi valtiopäiviä. Toimitus- ja tarkastusvaliokunnan jäsenenä hän näet vielä pysyi erillään rehtorintoimestaan. "Minulla on vain muutamia tunteja viikossa normaalilyseossa, missä ei kukaan pyydä sananvuoroa koettaakseen osoittaa, miten päin mäntyyn olen ajatellut ja puhunut. Muutoin saan istua kotona ja lukea, mikä aina on enimmin huvittanut minua. Seurustelu kirjailijain kanssa tyydyttää enemmän sielua kuin pääkaupungin tavallinen seurustelu" (rovasti J. V. Johnssonille 22/2). Mutta ennen pitkää tapaukset häiritsivät hänen lepoansa. San Stefanon rauhansopimus lopetti kyllä sodan Venäjän ja Turkin välillä, mutta sitten alkoi sodan uhka Englannin puolelta, ja se oli kahta pahempi. Että niin oli laita, todistavat seuraavat rivit (Essenille 28/4): "Menneet viikot ovat olleet minulle vaikeita. Kaksi kertaa eläessäni olen kokenut semmoista ahdistusta (ångest): Ensi kerran kun Gela kuoli ja toisen kerran 1868, kun Tampereen yhtiö oli sekaantumaisillaan Wasastjernan häviöön. Nyt uhkaa sota, ja sen vaikutukset ovat nyt jo näkyvissä siinä, että kaikki liiketoiminta on pysähtynyt. Maa menee jo päivä päivältä taapäin, sillä joka päivä syödään pääomaa. Ja kuitenkin ollaan vasta alussa. Jollei Herra armahtavaisuudessaan lyhennä tätä aikaa, niin tulevat onnettomuudet arvaamattomiksi. Olen edeltäkäsin maistanut vaivaa, joka voi tulla. Olen maistanut sitä ainoastaan mielikuvittelussa, mutta sekin on mielestäni ollut enemmän kuin riittävää. Mutta kaikki on kestettävissä ja voitettavissa, jos vain ei tarvitse olla yksin, jos vain saa nähdä vilahduksenkaan Hänestä, joka elää tänäänkin ja toimii ja hallitsee niinkuin vuosituhansia sitten. Jokapäiväinen rukoukseni on: Herra, jos mahdollista on, ota pois tämä kalkki, kuitenkin tapahtukoon Sinun tahtosi eikä minun! Jumala johtaakin kaikki parhaimpaan päin, vaikka tiet ovat ihmeelliset!" — "Olen tullut Appi-isälle julkilausuneeksi sydämeni salaisuudet. Ne ovat semmoisina säilytettävät." — Onneksi sodan uhka pian haihtui. "Taivaanranta kirkastuu kirkastumistaan", hän kirjoittaa syntymäpäivänään. "Tänään täytän 53 vuotta. Olkoon jäljellä oleva aikani rauhallisempi kuin entinen!" Silloin kuin odotettiin sotaa, oli Kihlman aikonut perheineen muuttaa sisämaahan kesäksi, ja oli Essen tarjonnut sukulaisilleen asunnon Hattulassa. Tuuma raukesi kuitenkin, kun ei enää ollut syytä pelätä, että englantilaiset häiritsisivät saaristojemme rauhaa. Kesä vietettiin siis jälleen Rulluddissa, mutta vähän Kihlman nautti kesälomastaan. Sen voimme päättää siitä, mitä alempana on kerrottava hänen liikeasioistaan, sittenkuin ensin olemme maininneet erinäisiä seikkoja 1878 vuoden loppupuolelta.

Syksyllä Kihlman mielellään palasi tavalliseen koulutyöhönsä. "Voin paremmin päästyäni täyteen toimeen", hän kirjoittaa Essenille (24/9). "Ja onhan kallisarvoista olla virassa, missä tietää palvelevansa Jumalaa. Totta kyllä koulutoimeni ei näytä suoranaisesti paljon edistävän Jumalan valtakuntaa, mutta jos on niin kuin Luther sanoo, että piikakin palvelee Jumalaa, kun hän lakaisee lattiaa, niin luulisihan voivan pitää minunkin tointani koulussa Jumalan palveluksena. Pidän kiinni siitä käsityksestä ja tunnen itseni onnelliseksi siinä uskossa, että minäkin saan palvella Jumalaa."

Normaalilyseo ei enää toiminut talossa N:o 48 Kasarminkadun varrella, jossa se oli asunut v:sta 1867, vaan oli muuttanut Suomalaisen alkeiskoulun taloon Ratakadun varrella, taloon, joka oli rakennettu kansan keräämillä varoilla, sen jälkeen kuin korkeat viranomaiset olivat karkoittaneet suomalaisen normaalikoulun Hämeenlinnaan, koska muka Helsingissä ei tarvittu suomenkielistä oppikoulua. "Mikä kohtalon iva!" huudahtaa Kihlman kirjoittaessaan tästä muutosta (K. H. Kahelinille 6/9 1878). Ja hän todistaa myöhemmin, että oppilaat ja opettajat viihtyivät erittäin hyvin uudessa kodissaan, sekä että sopu erikielisten, saman katon alla työskentelevien koulujen oppilaiden välillä oli täysin tyydyttävä. Rehtorintoimikin tuntui helpommalta uudessa mukavassa huoneustossa, varsinkin kun suomalaisen osaston viimeinenkin luokka keväällä oli kadonnut — osaston, joka yksistään tuntiopettajain hoitamana oli tuottanut paljon puuhaa.

Samoin kuin 1877 sattui myös 1878 kuolemantapaus, joka mitä lähimmin koski Kihlmania. Kotoisen ystävän Ingmanin jälkeen Kihlman menetti ulkomaalaisen ystävänsä ja opettajansa J. T. Beckin. Miten kuolinsanoma häneen vaikutti, on hän julkilausunut kahdessa kirjeessä: (neiti Lovise Alceniukselle, vanhalle ystävälle Vaasassa 1/1 1879) — "Eilen, vuoden viimeisenä päivänä, saimme surullisen sanoman, että prof. Beck Tübingenissä kuoli 28 p:nä ja haudattiin jo 30 p:nä. Olen syvästi murheellinen. Olin toivonut kerran vielä pääseväni ulos tapaamaan häntä tässä elämässä. Nyt on liian myöhäistä! Ah! mitä olemmekaan menettäneet tässä miehessä! Hän oli Jumalan mies, totuuden todistaja, armoitettu ja runsaslahjainen kuin harvat muut. Hän oli ensiarvoinen tähti ja on suurella uskollisuudella ja väsymättömällä kärsivällisyydellä levittänyt jumalallista valoa. Onnellista hänelle, että hän niin suuren työn ja vaivan jälkeen on saanut astua Herransa rauhaan ja lepoon. Autuas hän, joka on päättänyt päivänsä ja saavuttanut sataman, johon hän järkkymättä ohjasi purttansa! Hän oli vieras maan päällä ja hän etsi parempaa isänmaata ja on löytänyt sen. Mutta me! Ah, tuntuu niin tyhjältä ja autiolta! Parhaimmat menevät! Kuka on rakentava sulun pahaa vastaan? Jumala armahtakoon meitä ja antakoon meille uskollisia paimenia! — Kristus elää ja on alati sama. Hän olkoon turvamme, ohjaajamme, auttajamme joka päivä tänä uutena vuonna."