Alfred Kihlman: Elämän kuvaus. 2 (of 2)

by Eliel Aspelin-Haapkylä

(Essenille 13/1 1879) — "Vanha vuosi, joka tuotti niin paljon surua, toi lopuksi myöskin surullisen tiedon Beckin kuolemasta Tübingenissä. Siis on hänkin poissa, kunnioitettavin ihminen, jonka tässä maailmassa olen oppinut tuntemaan. Hän oli vuosisadan mies (en sekular man), Jumalan mies, aikamme profeetta. Minä asetan hänet kristillisen kirkon etevimpien miesten, Augustinuksen, Lutherin, Spenerin rinnalle. Hän oli uskollinen Jeesuksen tunnustaja sanoissa ja toimessa, sisäisessä ja ulkonaisessa elämässä. Ah! kuinka minua tuskastuttaa, etten repinyt itseäni irti kodin siteistä, vielä kerran istuakseni hänen kanssaan ja kuullakseni hänen sanojaan ja nähdäkseni hänen katsettaan ja tunteakseni hänen uskollista kädenpuristustaan. Nyt on liian myöhäistä! — Kuitenkin — Jumala elää. Kun kaikki otetaan pois, on kuitenkin Hän, Iankaikkinen, jäljellä, ja Hän tahtoo olla meidän ikuinen osamme, tahtoo olla ei ainoastaan etsittävänä vaan myöskin löydettävänä. Oi, mikä sanomaton onni onkaan löytää Jumala! Antakoon Jumala suuresta armahtavaisuudestaan meille uusia välikappaleita niiden sijaan, jotka hän on kutsunut luotamme iankaikkiseen rauhaan."

"Beckin oman toivomuksen mukaan oli hänen ruumiinsa avattu. Silloin tavattiin hänen sisässään joukko kasvannaisia, ilmatorvessa, keuhkoissa y.m. Niiden johdosta hän oli epäilemättä kärsinyt paljon. Kuitenkin hän jatkoi luentojaan viidenteen päivään ennen joulua. Vuoteessa hän ei ollut ainoatakaan päivää. — Jumala olkoon sydämestä kiitetty armosta ja valosta, jonka Hän tämän palvelijansa kautta on antanut!" —

* * * * *

Vaikka Kihlman jo oli paljon kokenut, oli se aika, jolloin hän sai niin vakavan muistutuksen merkillisestä, käänteentekevästä Tübingenissä-olostaan, vaikeimpia ja tuskallisimpia hänen elämässään. Tämä johtui vastoinkäymisistä hänen liiketoiminnassaan. Oli nimittäin niin, ettei ainoastaan Tampereen yhtiö jälleen ollut joutunut suureen ahdinkoon, vaan oli hän itsekin menettämäisillään koko omaisuutensa. Tästä on nyt kerrottava — ensin hänen hoitamansa yhtiön, sitten hänen omista asioistaan.

On jo parissa kohden mainittu, että ajan valtiolliset tapahtumat järkyttävästi vaikuttivat liike-elämään. Ymmärtääksemme nyt esitettävää, on tässä erittäin painostettava, että se, mitä Suomessa saatiin kokea, oli pääasiassa vain välttämätöntä seurausta maailman markkinoiden muuttumisesta. Suotuisat olot, jotka 1870-luvun alkupuolella ja keskivaiheilla olivat niillä vallinneet, vaihtuivat 1877-78 päinvastaisiksi. Suomen vientitavaroiden hinnat laskivat laskemistaan, ja se koski etenkin puutavarain vientiä, joka oli ollut runsain rahalähde. Hintojen alenemiseen tuli lisäksi se, että kultakannan voimaan astuttua (9/8 1877) vientiliikkeen harjoittajat menettivät sen edun, joka heillä oli ollut siitä, että ulkomaille myydessään olivat saaneet lukea hyväkseen hopean arvon alentumisesta johtuneen Suomen ja ulkomaisen rahan välisen kurssieron. Nämä seikat aikaansaivat sen, että suurin osa niistä puutavaraliikkeistä, joiden perustamisen luottamus hyvien aikojen jatkumiseen oli aiheuttanut, joutui vararikkoon [Ks. Emil Schybergson, Suomen Pankki 1811-1911, siv. 242.]. Näin syntynyt pula, joka 1879 kohosi huippuunsa, oli niin yleinen ja niin turmiollinen yksityisille ja pankeille (Suomen pankin täytyi vuosina 1876-81 siirtää epävarmoihin saataviin tai kokonaan tileistä poistaa noin kolme miljoonaa markkaa), että ainoastaan lyhytnäköisyys voi selittää toisen tai toisen liikemiehen silloisen häviön syntyneen asianomaisen varomattomuudesta. Oikeammin on sanon siinä ilmenneen jotakin liike-elämän traagillisuudesta, joka taustalla väijyy kaikkia siihen antautuneita.

"Menneen vuoden tulos on masentava", kirjoittaa (9/10 1878) Kihlman Ekströmille. "Tampereen tehtaat antoivat tosin 67,085 mk. 14 p. nettovoittoa, mutta laivatelakan tappio nousi noin 67,800 mk:aan, joten lopputuloksena ei ole mitään voittoa, vaan vähäinen tappio. Pääsyynä siihen, että tehtaat tuottivat niin vähän, oli venäläinen kurssi ja vähentynyt menekki. Jos kurssi 1877 olisi ollut sama kuin 1876, olisi voitto ollut n. 367,000 mk. Yhtiömme on siis kurssin vuoksi menettänyt n. 300,000 mk. Melkoinen uhri tälle alttarille! Liian pitkäksi kävisi esittää syyt telakan huonoon tulokseen. Johtaja, insinööri Hult, ei pystynyt tehtäväänsä. Hän erosi v:n 1877 päättyessä. Valitettavasti ei samalla kertaa erotettu rahastonhoitajaakin, vaan vasta myöhemmin. Kassassa on huomattu melkoinen vaillinki, jonka hän oli peittänyt väärällä kirjanpidolla. Luullakseni nousee vaillinki ehkä 14,000 mk:aan. Nyt on uutta väkeä entisten sijalla, ja johtokunta koettaa saada järjestystä liikkeeseen." Työtä ei ollut telakalta puuttunut (vaikka ei toivon mukaan tuottavaa), päinvastoin; mutta ei myöskään vaikeuksia mainittujen ohella. M.m. eräs englantilainen laiva, jota oli korjattu 4 viikkoa, oli kieltäytynyt maksamasta laskua ja sen vuoksi hälyyttänyt taivaan ja maan, kunnes voitiin esittää niin sitovia asiakirjoja, että vastustus kävi mahdottomaksi. Myöskin Tampereella oli, kassöörin kuoleman jälkeen, huomattu 9,000 mk:n vaillinki rahastossa. —

"Kaikkialla vastoinkäymisiä ja vaikeuksia", jatkaa Kihlman sitten. "Ajat ovat olleet niin tukalia, että ovat muistuttaneet 1867 v:n oloja. Osakkaat odottavat osinkoa; mutta meidän, jotka olemme johdossa ja kernaasti jakaisimme suuria osinkoja, täytyy olla iloisia, että elämme. Nyt on se aika, jolloin on ostettava pellavia. Pankit eivät anna rahoja, niillä kun niitä ei ole. Olemme nyt niinkuin menneenä vuonna kääntyneet hallituksen puoleen. Eilen ja tänään olen lainan tähden käynyt senaattorien luona. Nordenstamkin oli ystävällinen ja lupasi suostua, jos rahoja on. Jollemme saa hallitukselta, syntyy uusi puuha saada Suomen pankkia myöntämään laina järkevillä ehdoilla. Oi, vaivalloista ja huolestuttavaa on tämä liike-elämä!" — Rahoja saatiin lainata valtiolta. Jos vuosi 1877 oli ollut telakalle onneton, oli vuosi 1878 sitäkin onnettomampi. M.m. oli se ottanut hankkiakseen Venäjälle 4 hinaaja-alusta. Työ tuli kalliimmaksi kuin laskettu oli, jota paitsi se myöhästyi, niin että sen johdosta oli sakkoja maksettava. Tilaus tuotti kaikkiaan 83,230 mk tappiota! Tällaiset tapaukset sekä se seikka, että telakan velka pääliikkeelle puheena olevana vuonna jo nousi 1,240,000 mk:aan, sai yhtiön vihdoin sille käsityskannalle, jolla Kihlman oli ollut jo 1866, että näet telakasta oli enemmän vahinkoa kuin hyötyä ja että siitä oli tappiollakin päästävä. Lähes kaksi vuotta kestivät kumminkin neuvottelut ja puuhat, ennenkuin myynti tapahtui. Tarkoitus oli perustaa osakeyhtiö, jolle laitos luovutettaisiin 700,000 mk:sta. Tuuma raukesi kuitenkin, kun valtio ei suostunut siirtämään telakkayhtiön vastattavaksi 300,000 mk:n velkaa, joka oli laitokseen kiinnitetty. Silloin ilmoitettiin ylimääräisessä kokouksessa huhtikuulla 1880 m.m. insinööri O. Eklundin ostotarjous, ja hänelle Vihdoin myytiin telakka konepajoineen. Hinta oli ainoastaan 425,000 mk, ja siitä oli 200,000 mk kiinnityslainana, josta vastuu joutui ostajalle. — "Laivatelakka myyty", kirjoittaa Kihlman (12/5 1880) parooni J. Cronstedtille Kissingeniin. "Paremmat ajat koittanevat nyt (Tampereen) yhtiölle." Eivätkä Kihlmanin toiveet pettäneet. Huolimatta siitä tilapäisestä tappiosta, jota telakan myynti tiesi, alkaa tästä lähtien pääliikkeen voittoisa nousu. V. 1878 oli jaettu 2 % ja 1879 3 %, kumpanakin vuonna reservirahaston avulla, mutta 1880 jo 5 l/2 % ja sen jälkeen yhä enemmän. Vielä 3 p:nä tammik. 1879 oli Kihlman puhuessaan yhtiön asioista kirjoittanut (hovioikeudenneuvos E. A. Montinille): "On oikein masentavaa, että siten vuosi vuodelta kaikki vaivat ja huolet näyttäytyvät hedelmättömiksi. Pitäisi kai menestyksen tulla niin monien huonojen vuosien jälkeen. Kuitenkin — mitä on tehtävä? Ei mitään muuta kuin uudestaan kyntää ja kylvää toivossa, että Jumalan siunaus kerrankin on tuleva. Antakoon Jumala voimia kestämään! Niitä on, jotka luulevat että tänä vuonna liike-elämässä käänne parempaan päin on ilmaantuva. Tapahtukoon niin!" Ja niin tapahtuikin. V:sta 1880 alkoi menestyksen aika, joka vihdoin palkitsi Kihlmanille hänen väsymättömyytensä ja sitkeän luottavaisuutensa. — Yhtiön johdossa tapahtui 1879 se muutos, että S. Calamniuksen ja L. Mechelinin sijalle, jotka molemmat pyysivät, ettei heitä enää valittaisi, tulivat kauppias A. F. Vasenius ja prof. O. Donner, joka jälkimmäinen kuolemaansa asti oli suurin osakas yhtiössä (180 osaketta).

Nyt tulemme Kihlmanin omiin asioihin, jotka niinkuin ylempänä mainittiin näinä aikoina olivat joutuneet mitä arveluttavimmalle kannalle. Tämä aiheutui hänen suhteestaan kapteeni Fabian von Schantziin, joka parilla sanalla esiteltäköön lukijalle. Fabian von Schantz, säveltäjä Filip von Schantzin nuorempi veli, oli erottuaan Haminan kadettikoulun ylimmältä luokalta tullut ylioppilaaksi ja sen jälkeen lähtenyt merille. Merimiehenä hän edistyi höyrylaivapäälliköksi, mutta antautui myöhemmin liikealalle, ensin Haminassa (harjoittaen viljanvientiä y.m.), sitten Helsingissä. Maanmittarin poikana hän ei voinut aloittaa suurella pääomalla, mutta, vanhan sotilassuvun jälkeläinen kun oli, häneltä ei puuttunut yritteliäisyyttä ja rohkeutta. Ollen ruumiiltaan kookas, ryhdiltään ja esiintymiseltään reipas ja miellyttävä, puheessaan älykäs ja sytyttävä kapteeni von Schantz pian sai huomatun aseman liikemiespiireissä, ja uusia yrityksiä suunniteltaessa oli hän ensimmäisenä mukana. Milloin ja miten Kihlman ensiksi tutustui 14 vuotta nuorempaan Schantziin (synt. 1839, k. 1910), sitä emme tiedä, mutta liikeyhteyteen he joutuivat samaan aikaan, jolloin, niinkuin ennen on kerrottu, Kihlman innokkaasti puuhaten oli saanut toimeen puuhiomon Tampereen Pellava- ja Rautateollisuusyhtiön alueelle. Arvatenkin sama innostus taivutti Kihlmanin yhtymään Schantziin, kun tämäkin kääntyi puutavaraliikkeen alalle, jonka ensimmäinen kiihoittava kultainen aika oli käsissä. Marraskuulla 1872 perustettiin Hämeenlinnaan Höyrysaha-OY 160,000 mk:n pääomalla, josta Kihlman omisti 80 etuoikeutettua ja 30 kantaosaketta sekä F. v. Schantz noin 40 ja Magnus Gadd 10 jälkimmäistä lajia. Helmikuulla 1874 lunasti yhtiö kaikki osakkeet Saarelan Höyrysaha-OY:ssä Hattulassa (50 os. à 5,000 mk — joista Kihlman otti osalleen 26 os.). Yhtiön voitto oli 1873: Smk 35,538:79 ja 1874: 126,449:29, eikä ole syytä epäillä erehdystä, koska Kihlman itse on tarkastanut tilinpäätöksen. V. 1875 oli voitto mitätön siitä syystä, että oli sattunut tulipaloja sahoissa ja sen vuoksi aikaa hukattu. V. 1874 lunasti yhtiö 10 etuoik. os. (10,000 mk) ja suoritti osinkona 20 % kanta- ja 10 % etuoik. osakkeista; v. 1876 päätettiin jakaa 100 % kanta- ja 10 % etuoik. osakkeista, mutta osinko samoin kuin etuoikeutettujen osakkeiden kuoletus tältä ja seuraavalta vuodelta jätettiin vararahastoon. — Schantz oli Hämeenlinnan Höyrysaha-OY:n toimitusjohtaja samoin kuin myöskin Lahden höyrysahayhtiön [Lahden höyrysaha-oy. oli alkuaan pankinjohtaja V. R. Frenckellin sekä Ruotsin alamaisten, tukkukauppias Aug. Muellerin ja kunink. sihteerin K. H. Casselin perustama (säännöt vahvistettu 1872 — pääoma 350,000 mk). Luultavasti Hämeenlinnan höyrysahayhtiön omistajat lunastivat Lahden sahan 1875. sillä tiedämme, että Kihlman syksyllä 1875 osti 5 kpl etuoik. Lahtis Ångsåg A.B.-nimisen yhtiön osaketta à 5000 mk. Sitä vastoin näyttää s. v. palanut Saarelan saha jääneen uudestaan rakentamatta.], jossa Kihlmanilla oli melkoista vähempi osuus; osinkoina oli hän 1875-77 kantanut yhteensä Smk 4,785:63. Hoitoon nähden yhtiöt olivat hyvin lähellä toisiaan, jollei yhdistetyt.

Jo kesällä 1878 oli Lahden yhtiö hädässä. "Rajuilma lähestyy lähestymistään", kirjoittaa Kihlman 31/7 Helsingistä vaimolleen. "Tänään on Lahden oleminen tai ei-oleminen ratkaistava. — — Ei kuitenkaan ole välttämätöntä, että yhtiön vararikko vie minut onnettomuuteen. On monta mahdollisuutta. Kumminkin koetan tutkia itseäni, saadakseni ainakin jotain etua kauheasta asemasta. Samoin pyydän päästä selville Jumalan tahdosta ja velvollisuudestani tässä tilassa. Jokainen tila tuo muassaan erinäisiä velvollisuuksia. Eihän voi olla väärin luottaa Jumalan apuun. Mutta ei myöskään voi olla oikein istua kädet ristissä sanattomana valitellen. Jokin (menettely) on varmaan oikea, ja siitä tahdon saada selkoa toimiakseni sen mukaan." — "Rajuilma on mennyt ohi", kirjoitti hän muutamia päiviä myöhemmin. "Aurinko paistaa jälleen. F(abian) v. S(chantz) on lähtenyt kalastamaan Hämeeseen. Olen kuin lapsensynnyttäjä, joka nauraa kyyneleet silmissä."

Se mikä teki sekä Lahden että Hämeenlinnan yhtiön "olemisen tai ei-olemisen" niin tärkeäksi Kihlmanille, ei suinkaan ollut pääoma, jonka hän oli pannut osakkeihin, vaan suuret takaussitoumukset, joihin hän oli mennyt yhtiöiden lainoista. Yhtiöiden vararikko merkitsi hänelle omaa taloudellista perikatoa — vähemmästä ei ollut kysymys! Mutta toiselta puolen kysyttänee, kuinka on selitettävissä, että Kihlman, jolla ennestään oli niin ikäviä kokemuksia takuusitoumuksista, taas oli pistänyt päänsä ansaan. Vastaukseksi huomautamme seuraavaa: Hämeenlinnan OY:n ylempänä mainittu voitto, josta päätettiin jakaa 100 % (vaikka osinko jätettiin maksamatta), oli kirjojen mukaan paljon suurempikin ja siitä johtui, että Kihlman taatesssaan lainoja piti yhtiöiden asemaa varmempana kuin se todellisuudessa oli. Ettei hän tarkemmin tutkinut ja seurannut asioita, johtui taas siitä, että hänellä muilta puuhiltaan ei ollut aikaa siihen (niin hän jälkeenpäin valitti). [Erittäin kuuluu Kihlman maininneen, että Schantzilla oli tapana tulla vekseliensä ja lainakirjojensa kanssa aamulla, jolloin hänellä koulun vuoksi oli kaikkein vähimmin aikaa käytettävänä.]. Kun siis Schantz pyysi hänen nimeänsä velkakirjoihin, ei hän näy aavistaneenkaan vaaraa. Hän piti kai lainanottoja tilapäisten puutteiden aiheuttamina toimenpiteinä, jommoisiin hän itse tavan takaa oli ryhtynyt Tampereen yhtiön puolesta. Mutta menettelikö sitten Schantz vilpillisesti? Ei suinkaan ole syytä epäillä hänen rehellisyyttään, sanovat asiantuntijat. Tuo 100 % tai suurempi voitto oli luultavasti aivan oikea hetkellään, mutta aika oli sellainen, että hopean arvonvaihteluiden vuoksi kurssitkin vaihtelivat tavattomassa määrässä, joten, kun puutavarain hinnat äkkiä alenivat, kaikki laskelmat saattoivat pettää ja todella pettivät. Vihdoin näyttää siltä, että Schantz, vaikka hän varovaisuuteen ja tunnollisuuteen nähden oli Kihlmanin suora vastakohta, oli avonaisella olennollaan, iloisella tarmokkuudellaan niin sanoaksemme hurmannut liiketoverinsa. Kihlman luotti Schantziin, luotti häneen ihmisenä, luotti häneen liikemiehenä, erehtyen kumpaiseenkin nähden. Kirjeissään hän aina syyttääkin itseään. Schantzista kerrotaan, että hän myöhemmin oli myöntänyt olleensa aivan kokematon, kun hän ryhtyi puutavaraliikkeeseen. — Oli kaiken tämän laita miten oli, niinkuin jo sanoimme, Kihlmanin taloudellinen perikato oli kyseessä, ja se tosiasia on pidettävä mielessä ymmärtääksemme Kihlmanin sielunelämää näinä aikoina. Kun vaara elokuulla 1878 näytti olevan ohi, matkusti Kihlman Tampereelle ja puuhatessaan pellavayhtiön asioissa hän tunsi huojennusta. "Työ on siunausta", hän kirjoittaa (11/8) Hildalleen. "Olla joutilaana ja sureksia (grubbla), se on pahinta. Mutta houkuttelu antautua siihen on sangen suuri ja uudistuu alati. Työ auttaa sitä vastaan. Paras apu olisi tietenkin luottaa Jumalaan, joka on isämme ja tahtoo, että häntä niin nimitetään. Mutta miten epäileekään sydän tehdä sitä! Voi sitä ihmissydäntä! Ken voi sitä tutkia! Miten neuvoton ja heikko (se onkaan)! Jumalaan luottaminen käy kyllä päinsä, kun sen ohella on muutakin, mihin luottaa. Mutta luottaa Jumalaan yksistään, se on jotain toista. Silloin ilmenee uskon laatu." Kolme päivää myöhemmin: "Minun on nyt parempi olla. Olen taistellut kuuman taistelun: on kuin olisin vaeltanut kuoleman pimeän laakson kautta, missä kaikki riisutaan, niin että seisoo yksin ja alastomana Jumalan edessä. Olen kokenut sydäntä lävistäviä tuskia enkä luullakseni kauan sitä kestäisi. Kuitenkin olen voittanut ja tullut rauhallisemmaksi. Kiitän Jumalaa kokemastani surusta: joskin suru alkuaan on ollut maallinen, on se sentään muuttanut luontoa ja tullut terveelliseksi suruksi. Sitä en epäile. Uskon samoin kuin Sinä, että on olemassa parempia tavaroita kuin maalliset ja että saamme osamme niistä, kun vakavasti etsimme niitä. Jumalan sana on ollut lohdutuksenani, muuten olisin hukkunut. Jumalan sana ja rukous: kas siinä vanhat parannuskeinot. Eivätkä ne keinot ole vanhentuneet." —