Syksy kului ilman onnettomuutta, mutta myöskin ilman mainittavaa parannusta. Vasta uusi vuosi toi odotetun iskun.

Tammikuun lopulla 1879 Kihlman oleskeli toista viikkoa Turussa. Hän oli näet Strömborgin ja Hallsténin kanssa valittu koulunopettajain edustajana suorittamaan leski- ja orpokassan jakoa. Aika tuntui hänestä virkavapaudelta liiketoimista. "Olen saanut aikaa valmistautua siihen, mikä tulossa on", hän kirjoittaa. "Olen muistanut Herran sanoja Pietarille: kun vanhenet, ojennat kätesi, ja sinut vyöttää toinen ja vie sinut, mihin et tahdo. Kuinka sattuva tämä onkaan minuun nähden! Ja mitä voin tehdä? Minun täytyy taipua siihen, että minut sidotaan ja viedään minne halutaan. Ainoastaan kärsiä ja kärsiä tietäin, etten ole parempaa ansainnut. Herra on vanhurskas!" —

Helmikuulla 1879 alkoivat olot kärjistyä. Schantz oli lähtenyt ulkomaille ja sitä ennen antanut Kihlmanille prokuravaltuuden, mutta ei mitään rahoja lankeavia vekseleitä varten. Kirjeessä Gaddille hän (20/2) ilmoittaa, että tämän asettama 600 mk:n vekseli oli mennyt protestiin, sillä (insinööri) Ullnerilla (Hämeenlinnan sahanhoitajalla) ei ollut rahaa, millä olisi sen lunastanut. "Niin pitkällä siis ollaan, että yhtiöllämme ei ole 600 mk:aa käytettävänään. Schantz otti kuitenkin joulukuulla 24,000 mk:n lainan, panttaamalla 300 standerttia yhtiön puutavaroita. Niillä rahoilla olisi yhtiö voinut maksaa koko kevään korot, mutta Schantz käytti ne omiin tarpeisiinsa ja lupasi lähettää rahaa ulkomailta. Jopa on hän sähköttänytkin toivovansa voivansa lähettää, mutta milloin? Minusta on yhtiö konkurssikypsä, ja oikeinta olisi siis myöskin tehdä konkurssi. Mutta mitä tehdä, kun päähenkilö on poissa ja on jättänyt kaikki tuuliajolle. Ullner on vihainen eikä näy olevan luotu asemaa varten. Olen kerrassaan masentunut ja voin ainoastaan äärimmäisellä ponnistuksella koota voimani hoitaakseni virkaani koulussa." —

Mutta vaikeampia koettelemuksia oli tulossa. Cronstedtin (Yhdyspankin) pyynnöstä Kihlman vaati Hämeenlinnasta tarkempia tietoja yhtiön tilasta. Saatuaan mitä oli pyytänyt kirjoittaa hän (11/3) Gaddille: "Tulos on kauhea." V. 1878 oli menetetty 270,000 mk. Varoja oli vain saha kalustoineen ja muutamia tuhansia tukkeja. Valmis tavara (14,000 tukkia + 300 standerttia) oli hypoteekkina Suomen pankin antamista lainoista. Mutta, sanottiin, todellisuudessa ei Sörnäisissä ollutkaan niin paljon, vaan puuttui pantista 350 st. Tämä sanoma vaikutti järkyttävästi Kihlmaniin. Hän ei ymmärrä, miten asia on selitettävä, eikä tyydy Ullnerin huomautukseen, että hypoteekkilainoja ottaessa on tapana arvioida puutavarat — likimäärin. Hän pyytää Gaddia viipymättä tulemaan Helsinkiin ottamaan selkoa asiasta. "Huomenna menen Suomen pankkiin saadakseni tietää, paljonko tositeossa on pantattuna. Meidän on saatava tietää totuus, puhdas totuus heti ilmoittaaksemme siitä, jos vilppiä on tehty. En tahdo kantaa tätä salaisuutta tuntiakaan kauemmin kuin välttämätöntä on. Muuten voisi minuunkin langeta se varjo, että olin muka tietoinen rikoksesta. Aioin jo tänään ilmoittaa siitä, mutta en voinut, kun minulla iltapäivällä oli koulussa tunti. Sitäpaitsi pidin oikeampana ensin tutkia asiaa, ennenkuin otan kohtalokkaan askeleen. Asia näyttää niin mahdottomalta, että minun vielä täytyy olettaa erehdyksen tapahtuneen. Ja jos niin on, olisi väärin nostaa ennenaikaista hälinää. Luullakseni täytyy minun kuitenkin yksityisesti puhua tästä jollekin, esim. Cronstedtille. Sillä en voi yksin kantaa tätä asiaa. Kun olen menettänyt kaiken omaisuuteni, pitääkö minun menettää kunnianikin, taikka onko minuun lankeava epäilyksen varjo, että olen ollut tietoinen rikoksesta ilmoittamatta sitä? Sentähden, Magnus veli, riennä tänne, niin että pääsemme totuuden perille: joka tunti on kallis." — Arvattavasti pulma selvisi tyydyttävästi; mutta olemme kuitenkin kertoneet seikan, jotta nähtäisiin, mitä kaikkea Kihlmanin oli kokeminen.

Samaan aikaan vaadittiin Kihlmania maksamaan 75,000 mk, josta hän kolmen muun kanssa oli takauksessa. Laina, Kalevayhtiön antama Lahden yhtiölle, oli jo joulukuulla langennut. Pitempään lykkäykseen ei tahdottu suostua, mutta Kihlman ei pitänyt oikeana suorittaa lainaa, sillä siten olisi vääryyttä tehty muille velkojille. Hädissään hän kirjoittaa toisille takaajille ja Schantzille, joka yhä viipyy ulkomailla koettaen saada rahoja Sunilan höyrysahan ostoon. Jopa hän oli Ullnerille ilmoittanut, että oli menestynytkin puuhissaan ja että Hämeenlinnan yhtiö oli pelastettavissa. Mutta mitä se merkitsi, kun rahoja ei näkynyt. Kihlman puolestaan mietti, oliko hänen heti paikalla luovuttaminen omaisuutensa velkojilleen.

Näin kului kevätkausi mitä tuskallisimmissa olosuhteissa ilman mitään ratkaisua sinne taikka tänne päin. Millainen Kihlmanin sisällinen elämä oli, ilmenee seuraavista kirjeotteista.

Essenille, jota vuoden alussa lievä halvaus oli kohdannut, mutta joka kuitenkin siitä vähitellen toipui, Kihlman kirjoittaa (3/4): "Monta ja pitkää päivää ja pitkiä öitä on kulunut siitä kun viimeksi tapasimme toisemme." Usein oli hänen ajatuksensa olleet appi-isän luona, mutta hän oli ollut kirjoittamatta säästääkseen häntä suruiltaan ja kärsimyksiltään. "Mielelläni sallisin Appi-isän katsella sisääni. Appi-isä saisi silloin nähdä itsesyytöksiä, surua, ahdistusta, pelkoa sekaisin, surua menneen, tehdyn ja laiminlyödyn johdosta, pelkoa Jumalan tuomioiden edessä tässä maailmassa ja tulevaisessa. Samalla saisi Appi-isä nähdä, miten minä huolimatta kaikista synneistä, huolimatta kaikesta nykyisestä ahdistuksesta, huolimatta kaikesta kasautuvasta työstä, huolimatta jokapäiväisistä vaivoista koetan pitää kiinni uskosta Jumalaan. — Daavidin psalmeja käytän paljon. — (Gustaf) Johansson käy toisinaan luonani ja tuottaa minulle mielihyvää." —

T. Reuterille (5/4): "Sydämellinen kiitos osoittamastasi myötätunnosta. — — Aline on ollut sangen hyvä minua kohtaan sekä Turussa että täällä ja Hildalle lähettämissään kirjeissä. — Turussa elin vielä toivossa, ja toivo teki hyvää. — Nyt en enää toivo, että minut säästetään peloittavasta kärsimyksestä, ja ennenkuin siihen tottuu, on olotila aivan tavallisuudesta poikkeava. Ennen kaikkea olisin hiljaisuuden tarpeessa, mutta miten pyytää hiljaisuutta keskellä myrskyä!" —

Essenille (6/4, palmusunnuntaina): "Kaksi seikkaa on ilahduttavaa: 1) että terveyteni viime aikoina on parantunut; ja 2) että olen saanut aikaa tutkiakseni olemustani niin kauan kuin vielä kykenen siihen. Kuolema tulee usein äkkiä. Tuntuu siltä kuin kävisin ilman kiirettä kuolemanhädän (dödsprocessen) läpi. Uskallan pitää näitä seikkoja Jumalan armahtavaisuuden todistuksina minua kohtaan."

Toukokuulla tuli Kihlmanin toinen poika, Lorenzo, ylioppilaaksi — vanhemmille sitä suuremmaksi iloksi, kun hän kevätpuolella oli ollut sairas. Hän kirjoittautui lakitieteelliseen tiedekuntaan. Sen johdosta isä kirjoitti Essenille: "Siis ei tämäkään poikani teologiksi. Olisin kumminkin toivonut, että edes joku pojistani olisi tullut siksi, miksi minun olisi pitänyt tulla, nimittäin teologian tohtoriksi, mutta ei näy käyvän toivoni mukaan."