Vasta heinäkuun alussa palasi Schantz ulkomailta. Hän sanoi tarjonneensa 1,700,000 mk Sunilasta, ja jos kaupasta tulisi tosi, pelastuisivat Lahden ja Hämeenlinnankin yhtiöt. Mutta Kihlman oli menettänyt luottamuksensa häneen. Sen sijaan että Schantz olisi lohduttanut häntä, näyttää levottomuus kiihtyneen. T. Reuterille Kihlman kirjoittaa (7/7): "Kiitos viimeisestä yhdessäolosta. Minulla on tarve puhua siitä, mikä lähinnä painaa sydäntäni. Sydämeni on niin täynnä, niin täynnä kuin tahtoisi se räjähtää palasiin. Helpottaa hetkeksi, kun saa ystävälle purkaa surunsa; mutta hetkeksi vain. Tuskat palaavat pian kuni raivottaret. En tiedä, miten voin kestää, jollei muutosta tule. Jumala iäisessä hyvyydessään auttakoon minua ja Sinua ja kaikkia, jotka välittävät hänen tahdostaan!"
Näin kuluivat päivät, viikot, kuukaudet. Elokuun lopulla oli Kihlman taas Turussa, missä eläkekassan jako lopullisesti tapahtui. Siellä oli kesän aikana tavallista yksinäisempää, ja sen vuoksi Kihlman miltei joka päivä kirjoitti Hildalleen, jolta hän ei salannut mitään liikeasemaansa eikä myöskään sisälliseen elämäänsä nähden. Jopa näemme, että hän pojilleenkin, ainakin vanhemmille, oli kertonut mitä odotettavissa oli. Sen todistaa Oswaldin kirje, jossa tämä levollisesti puhuu siitä, ettei kuitenkaan voitu menettää enemmän, kuin jo oli totuttu ajattelemaan menetetyksi. Avonainen rakkaussuhde omaisiin ja heiltä saatu lohdutus vaikuttivat arvatenkin enemmän kuin Kihlman aavistikaan siihen, että hänen sieluntilansa vain poikkeukselta oli niin tuskallinen kuin viimeinen kirjeote ilmaisee. Hän oli liian rehellinen luonne antautuakseen semmoiseen salakähmäisyyteen, mistä monelle uhkan alaiselle suurimmat tuskat koituvat — kun näet rakkaimmiltaan peittää sielunsa ahdistuksen ja sen syyt. — Huolestuttavinta lapsista oli se, että isän voimat ilmeisesti heikkenivät. Eikä ihme, kun hän ei enää saanut nukkua, hän joka ennen oli vaipunut uneen niinpiankuin oli laskeutunut vuoteelleen. Niin häntä ahdistivat omantunnon vaivat, että hän tarpeettomasti oli pannut perityn omaisuuden alttiiksi, ja kuvittelu, että perhe, jos voimat pettäisivät, jäisi köyhyyteen. Ymmärrettävästi kaikki tämä — ei suinkaan köyhyyden pelko, vaan isän sisälliset ja ruumiilliset kärsimykset — syvimmin koskivat Hilda Kihlmaniin, mutta koko ajan hän osoitti erinomaista mielentyyneyttä. Hän sulki raskaat huolensa sydämeensä, jotta hän ei purkamalla niitä enentäisi miehensä ahdistusta.
Vielä vuoden lopulla on asema muuttumaton. Essenille Kihlman kirjoittaa (3/11): "Liikeasemastani en voi ilmoittaa mitään rauhoittavaa. Olen kokonaan riippuvainen Fabian von Schantzista, enkä tiedä mitä hän saa aikaan. Ei hän vielä ole tehnyt vararikkoa, mutta minulle on tietämätöntä voiko hän välttää sitä. Minä puolestani toivon vähän. Tulevaisuus on siis pimeä. — Olen koettanut valmistautua siihen, mikä tulee. Mutta luontoni ei todellakaan ole luotu kestämään niin suuria kärsimyksiä kuin näyttää olevan tulossa. Olen hento (vek), liian hento, ja voimani murtuu helposti."
Huolimatta Schantzin ponnistuksista — hän oli syksyllä jälleen lähtenyt ulkomaille — pantiin, Kalevan anomuksesta, Lahden yhtiö 18 p:nä jouluk. 1879 konkurssitilaan. (Hämeenlinnan höyrysahayhtiö pantiin konkurssiin lokakuulla 1880). Puolentoista vuoden epävarmuus oli vihdoin ohi, eikä Kihlmanilla ollut muuta neuvoa kuin tyytyä kohtaloonsa. Ja vaikka hän oli sanonut olevansa "hento, liian hento", hän ei ainoastaan mukautunut oloihin, vaan osoitti jälleen verratonta sitkeyttä, jopa niin kestävää, että hän voitti kukistuessaankin. Se ihme näet tapahtui, että hänen onnistui suorittaa kaikki sitoumuksensa ja että hän ei ollut puilla paljailla sittenkään, kun oli menettänyt koko omaisuutensa!
Kamppailu kesti kumminkin vuosikausia, mutta tila ei myönnä meidän kuvata sitä yksityisseikkoja myöten. Sen sijaan luomme tässä vain katsauksen siihen asiain menoon, joka vihdoin vapautti Kihlmanin hänen tukalasta asemastaan.
Helmikuulla 1880 ilmoitti Kihlman Suomen pankille ja Yhdyspankille, joilla oli suurimmat saatavat Schantzilta, että Kaleva uhkasi häntä lainhaulla Lahden yhtiön ennen mainitun 75,000 mk:n suuruisen velan johdosta, josta hän kolmen muun kanssa oli takauksessa, ja anoi, että hänelle myönnettäisiin oikeus antaa vakuus 1/4 osasta velkaa korkoineen, s.o. 20,500 mk:sta. Tämä aiheutui siitä, ettei hän heti voinut suorittaa sitoumuksiaan eikä ilman lupaa tahtonut suosia toista velkojaa toisten kustannuksella. Hänen mielestään olisi konkurssimenettely ehdottomasti ollut epäedullinen velkojille; hän näet ei epäillyt voivansa aikaa voittaen täyttää velvollisuuksiaan, jollei häntä pakotettaisi vararikkoon. Tutustuttuaan Kihlmanin pesäluetteloon pankit antoivatkin myöntävän vastauksen.
Lyhennettynä oli pesäluettelo seuraavanlaatuinen:
Kirjaan pantu arvo Rahaksimuunto-arvo
Kiinteimistöjä Smk 72,300:— Smk 61,500:—
Osakkeita " 448,580:— " 247,650:—
Obligationeja " 43,778:— " 46,986:—
Varmoja saatavia " 58,503:— " 58,503:—
Epävarmoja " 104,383:— " 3,131:—
Yht. Smk 727,544:— Smk 417,770:—
Irtaimisto Smk 8,000:— Smk 8,000:—