"Sen, joka tahtoo harrastaa korkeaa ja jaloa päämäärää, täytyy valmistautua siihen, että hänen harrastustaan ei arvioida arvon mukaan, vaan päinvastoin ymmärretään väärin, jopa ymmärretään niinkin väärin, että mitä uhrautuvaisemmin hän toimii, sitä hyödyttömämpänä, jopa vahingollisempana pidetään hänen ahkeroimistaan. Semmoinen on varsinkin toiminta henkisellä alalla, erittäin kasvattajan toiminta. Kasvattaja ei saa pitää silmällä lähintä, hän ei saa pyytää nähdä kypsiä hedelmiä, hänen täytyy tehdä työtä toivon hyväksi. Hänen tulee tietää, että jaloimmat hedelmät kypsyvät hitaasti. Odottaessaan tulee hänen seisoa lujana eikä kärsimättömyydestä kääntyä yleisen mielipiteen tuulenpuuskien mukaan. Kuinka hän muutoin kasvattaisi muuta kuin tuuliviiriä. Mutta ei ole lainkaan helppoa väsymättömästi harrastaa kaukaista päämäärää, varsinkin kun työ pitkiin aikoihin ei saa tunnustusta, vaan käsitetään väärin. Siinä moni työntekijä väsähtyy, ja parhaatkin opettajat tuntevat kiusausta antautua masennukseen ja toivottomuuteen, josta voimat herpaantuvat ja toimi käy tarmottomaksi. Mutta jos pysyy ihanteen uskossa, niin tulee — semmoinen on Jumalan johto — virkistyksen aikoja tai ainakin hetkiä, jolloin huomaa, että uskollinen työ ei ole ollut turhaa. Minun mielestäni on tämä päivä sellainen virkistävä päivä, sillä tänään on meillä tämän koulun opettajilla ilo nähdä ja kokea, että harrastuksemme kuitenkin on saavuttanut tunnustuksen, joka ei ole halveksittava. Miten raskaana tämä talo seisookin tässä silmiemme edessä, se on kuitenkin aatteellinen rakennus, sillä siinä on aate toteutettu."

"Mutta jokainen virkistys on lepohetki, jona tosin saa levähtää, mutta ainoastaan kootakseen uusia voimia uusiin ponnistuksiin. Jokainen palkinto sisältää kehoituksen jatkuvaan taisteluun. Ainoastaan iäisyyden rannalla viittailee oikea voitonpalmu. Vasta iäisyydessä on Jumalan kansalle — jumalallisten ihanteiden uskollisille taistelijoille — rauha valmistettuna. Siellä iäisyydessä on palkinto lepoa ja rauhaa. Ei niin ajassa. Täällä on vastuunalaista tulla palkituksi, sitä vastuunalaisempaa, mitä suurempi palkinto on. Siten tuottaa tämä rakennus meille koulun opettajille yhtä suuren vastuun kuin se uhraus, jota sen aikaansaanti on vaatinut. Ilahduttavaa on sivistyksen ystäville astua näihin valoisiin saleihin, mutta opettajalle se on samalla raskasta. Miten, hän kysyy itsekseen, miten voin minä tyydyttää sitä luottamusta, joka on minulle osoitettu. Miten täytän suuret vaatimukset, jotka isänmaan uhrausten kautta on minuun kohdistettu? Siten hänen ilonsa rajoitetaan, hänen ilonsa tulee vakavaksi, tietoisuus vastuun painosta, jota hän kantaa, ajaa hänet lepopaikalta liikkeelle, ajaa hänet itseensä, ihanteiden maailmaan, s.o. Jumalaan. Jumalan luona vastuuta ei suinkaan hyväillä pois, päinvastoin velvollisuudet vahvistetaan ja teroitetaan, teroitetaan sekä syvyyteen että laajuuteen nähden. Mutta siellä saavutaan kuitenkin korkealle asemalle, joka on yläpuolella tilapäistä moitetta ja myöskin tilapäistä kiitosta. Jumalan luona pääsee lujaan asemaan, jolla voi seisoa tyynenä keskellä ajan myrskyjä. Sama Jumala, joka antaa ihmisen nähdä ihanteen, osoittaa myös tien päämäärään, hän, kaiken voiman ja väkevyyden Jumala, lahjoittaa tyhjentymättömästä vahvuudestaan (voimaa) halvalle ihmiselle, joka ei pyydä olla enempää kuin ainoastaan Jumalan palvelija. Mutta palvelijan tulee, jos hän tahtoo olla hyvä ja uskollinen palvelija, ennen kaikkea huomata Herransa viittaus. Tätä viittausta täytyy meidän opettajien joka päivä ja tunti noudattaa nuorisoa johdattaessamme, niin on meidän tekeminen, jos tahdomme olla Jumalan oikeita avustajia ja rakentaa jotain pysyvää sekä aikaa että iäisyyttä varten. Meillä täytyy olla Jumala muassamme — taikka oikeammin: meidän täytyy olla yhdessä Jumalan kanssa, jos työmme huolimatta kaikista uhrauksista ei ole oleva hukkatyötä. Tehdä työtä ja kumminkin tehdä työtä turhaan! Kuinka kauheaa! Ja kumminkin käy helposti niin. Jollei Herra rakenna huonetta, jollei henkistä rakennusta pystytetä Jumalan tahdon mukaan ja suunnitella niin, että hän voi olla osallisena työssä, niin rakentajat tekevät turhaa työtä. Jatkakaamme siis, kunnioitetut virkaveljet, voimistuneina harrastuksemme menestyksestä ja käsittäen elämäntehtävämme entistä syvemmin taisteluna, joka on osanamme. Se olkoon kiitoksemme isänmaalle, hallitukselle ja kaikille, jotka ovat myötävaikuttaneet tätä taloa rakennettaessa."

"Tekin, tämän oppilaitoksen nuoret oppilaat, ymmärtänette, ettei näitä saleja ole avattu Teille, jotta Te täällä tekisitte kujeitanne ja laiminlöisitte velvollisuuksianne. Oppiakseen ja harjoittaakseen semmoista ei tarvita semmoista taloa kuin tämä. Kujeita ja laiskuutta opitaan kadullakin. Täällä tulee Teidän vanhempienne, opettajienne, isänmaanne tahdosta — huomaa, Jumalan tahdosta — oppia jotain muuta. Kun tulette tänne, ei vaadita, että Teillä on tietoja, mutta sitä vaaditaan, että Te niin kauan kuin olette täällä tahdotte hankkia itsellenne tietoja. Ei myöskään vaadita, että te kaikissa kohden osaatte oikein käyttäytyä, mutta sitä vaaditaan, että Te annatte opettaa itsellenne miten Teidän on käyttäytyminen. Vihdoin ei vaadita, että Teidän tulee olla nuhteettomia, mutta sitä vaaditaan, että Te annatte oikaista virheitänne ja itse ahkerasti harrastatte edistyäksenne tiedoissa ja hyvissä tavoissa. Te, normaalilyseon oppilaat, olkaa normaalioppilaita, ei ainoastaan nimeksi vaan tositeossa. Te olette normaalioppilaita, jos te olette kuuliaisia niitä kohtaan, joilla on käskynvalta Teihin nähden, ja jos olette tiedonhaluisia. Harrastakaa sitä päivä päivältä. Silloin Te oikein kiitätte isänmaata tästä talosta. Niin, tämän talon uskon minä erittäin Teidän hoitoonne. Pitäkää sitä tavallaan omananne. Ettehän Te tahdo vahingoittaa tätä kallista omaisuuttanne; ettehän Te tahdo ainoallakaan likapilkulla pilata talon puhtautta. Päinvastoin tahdotte pitää silmällä, ettei kukaan muukaan tahraa sitä, mikä on ilonne. Sitä odotan ja toivon Teiltä. Ettekä Te petä luottamustani." —

Miten hyvin Kihlman viihtyikään uusissa kouluhuoneissa ja rakkaassa koulutyössään, oli hänen mielensä vielä tänä syksynä jotenkin raskas. Inhimillisesti arvostellen hän oli kykenemätön suorittamaan kaikki takuusitoumuksensa. "Mutta eihän mitään ole Jumalalle mahdotonta." — "Terveys on syksyllä ollut hyvä", hän jatkaa Essenille (5/12). "Kumminkin painavat ne taakat, joita minun täytyy yksin kantaa sisässäni, toisinaan niin, että tahdon menehtyä. Olen kiitollinen jokaisesta auringonsäteestä, joka valaisee synkkää polkuani." Mutta jo parin viikon päästä oli ääni muuttunut. Hän oli ostanut Lakomäen talon ja kirjoittaa (18/12) Gaddille: "En voi kieltää, että tänään ensi kerran kahdessa vuodessa toivon valo on koittanut. Siitä on minun ensi kädessä kiitettävä Sinua, joka olet auttanut minua (metsän) arvioimisessa ja edelleen luvannut apuasi. Ilman Sinua olisi toivoni mennyt."

* * * * *

Alkupuolella vuotta 1881 merkittäköön pari kuolemantapausta. Helmikuulla kuoli Kihlmanin lanko, Keuruun rovasti F. H. Bergroth. Heidän välinsä ei koskaan ollut erittäin läheinen (intim), mutta silti aina hyvä, ja Kihlman pani arvoa vainajan iloiseen luonteenlaatuun, joka "sekin oli lahja"; vainajan leski Hilda Bergroth, Angelika Kihlmanin sisar, kuoli puolitoista vuotta myöhemmin elokuulla 1882. Samaan aikaan kuin Bergroth kuoli Fredrik Cygnaesuskin, "suuri idealisti" kirjoittaa Kihlman Essenille, "ja mahtava puhuja, joka toisinaan pystyi vaikuttamaan yleisöön. — Mahtajat (koryfeerna) katoavat katoamistaan, ja jäljelle jää pelkkiä arvoisia kansalaisia (!)"

Kotielämä oli tavallista hiljaisempaa, vanhemmat pojat kun olivat ulkomailla. Parantaakseen terveyttään oli Lorenzo jo syksyllä lähtenyt Sweitsiin, ja toukokuulla matkusti Oswald Strassburgiin, harjoittaakseen opintoja ja valmistaakseen väitöskirjaa kasvitieteen alalla. Äiti se pääasiassa ylläpiti kirjeenvaihtoa poissaolevien kanssa, mutta isäkin kirjoitti milloin aika myönsi, ja hänen kirjeistään me poimimme piirteitä, jotka kuvaavat kirjoittajaa itseään ja oloja. Niin hän esim. (20/5) kirjoittaa Oswaldille: "Minua on sydämestä ilahduttanut, että Sinulla on ollut onni saada asua (pastori Koppin) perheessä, joka ei kohtele Sinua vieraana, vaan perheen ystävänä. Niinikään olen iloinen siitä, että toiveesi opettajaasi nähden ovat täyttyneet. On verraton etu tavata taitava, kelpo opettaja. Silloin sujuu työ riemuisasti, vaikka tunteekin oman vähäpätöisyytensä. Tyydytys, jonka kokee työskennellessään semmoisen henkilön johdolla, on suloisinta mitä elämä tarjoaa. Mutta mahdotonta on aina tehdä työtä. Väliin ja varsinkin iltaisin on lepo tarpeen, lepo toisten seurassa. Toverielämä antaa kyllä jotain, mutta ei kaikkea. Jos sitä vastoin on vapaa pääsy perheeseen, aito saksalaiseen perheeseen, missä rauha ja Gemüthlichkeit vallitsee, silloin on oikein niinkuin olla pitää. Silloin on ilo täydellinen. Tämän tiedän omasta kokemuksestani." —

Toukokuun 12 p:nä vietettiin yleisesti maassa Snellmanin juhlaa. "Dagbladilla ei sinä päivänä ollut tilaa rivillekään Snellmanista. Onhan sekin kuvaavaa. Minäkin olin juhlassa." — Myöhemmin (2/7) Kihlman kirjoittaa Snellmanista: "Hän on sairas ja raihnainen. Eräänä iltana puolitoista viikkoa sitten kävin hänen luonaan. Oli surkeaa nähdä suurta miestä niin kärtyisenä omassa kodissaan. Hän pelasi lautapeliä minun kanssani, mutta ei osannut peliä eikä tehnyt neuvojeni mukaan, vaan aina päinvastoin ja hävisi tietysti. Mutta hän väitti vain, että minulla oli papinonni." — Kihlmanin käynti Snellmanin luona tapahtui vajaata kahta viikkoa ennen tämän kuolemaa. Snellman kuoli näet heinäkuun 4 p:nä kesäasunnossaan Kirkkonummella. Kihlman oli hautajaisissa läsnä.

Edellisestä tiedämme, että jälleen puuhattiin uudistuksia koulunalalla. Molemmille pojilleen Kihlman kirjoittaa, että koulukysymys oli ratkaistu senaatissa: latinan kieli oli lykättävä ylemmälle luokalle. Se merkitsi uuden perustuksen laskemista maan sivistykselle, koulun "täydellistä uudistusta (omgestaltning) kalastustentarkastajan (J. A. Malmgren'in) ja kaasuinsinööri (Edvin) Bergrothin mielipiteiden mukaan (!)" Kirjoittajan vakaumus on, että siitä oli koituva vahinkoa nousevalle polvelle ja koko maalle, ja heti alussa suurta sekaannusta. Ehdotus oli kesäkuun alkupuolella lähetettävä Pietariin. Tarkoitus oli, että keisari hyväksyisi uudistuksen ennen valtiopäiviä. "Jos niin tapahtuu", ennustaa Kihlman, "syntyy suuri hälinä maassa, sillä on toimeenpantu muutos, jota ei kukaan ollut pyytänyt."

Tämä seikka painoi siinä määrin Kihlmanin mieltä että hän ei tiennyt mitä aihetta käsittelisi vuosikertomuksessaan koulun toiminnasta. "Kaikki mitä puhuu kouluasioista on hukkaan heitettyä", sanoo hän Oswaldille. Sittemmin hän otti "tarkastaakseen usein julkilausuttua mielipidettä, että maan pedagogit eivät ymmärrä kouluasioita". Lukija, joka ei tunne 1870- ja 80-lukujen kouluhistoriaa meillä, saattaisi helposti luulla, että Kihlmanin kirjoitus oli jonkunlainen Don Quijoten hyökkäys tuulimyllyjä vastaan, sillä nykyjään on vaikea olettaa, että koulunopettajia koskaan tositeossa olisi katsottu kykenemättömiksi arvostelemaan kouluasioita. Mutta todellisesti oli mainittuna aikana sellainen käsitys jotenkin yleinen varsinkin vallanpitäjissä. Kuinka se esiintyi parooni von Kothenissa näyttää m.m. seuraava ote eräästä hänen kirjeestään (15/3 1871) ylitarkastaja C. Synnerbergille, joka parast'aikaa oli tarkastusmatkalla: "Etsikää varsinkin semmoisia henkilöitä, joita voidaan suositella oppi- ja myöskin realikoulujen rehtoreiksi, koettakaa istuttaa heihin eloa ja henkeä, ja osoittakaa yleensä, että sentimenttaalinen, pöyhkeä, uudenaikaisesi pedagoginen suunta (aera) laulaa joutsenlauluansa ja että Herra Ylitarkastaja on eforus, joka ei ole riippuvainen pedagogisista yhdistyksistä, vaan itse tutkii ja päättää kaikki, mikä koskee sitä alaa, joka on Herra Ylitarkastajalle määrätty [V. T. Rosenqvist, Carl Synnerberg, s. 48 (Särtryck ur Sv. Litteraturskpts Förhandlingar o. Uppsatser 29). — Kertoman mukaan olisi J. V. Snellmankin kerran, kun Kihlman 1870-luvun alussa alkoi hänelle puhua kouluasiain surkeudessa, vastannut hänelle tuolla paradoksilla: 'eivät koulunopettajat käsitä pedagogiikkaa.' Tämä oli sitä enemmän katkeroittanut toisen mieltä, kun hän suuresti kunnioitti Snellmania.]." Kun taas kysymme, miten tämä mielipide pysyi voimassaan Kotheninkin ajan jälkeen, niin emme erehtyne olettaessamme, että syynä siihen olivat kielikysymys ja puoluetaistelut. Koulunopettajat olivat suureksi osaksi suomenmielisiä ja heitä pidettiin yleensä sellaisina. Siitä seurasi luonnollisesti, että hallitus, joka ylipäätään vastusti suomalaisuutta, ei halunnut kysyä neuvoja pedagogeilta. Ja mukavinta oli päästä siitä toistamalla lausetta: pedagogit eivät ymmärrä kouluasioita! — Tietysti ei Kihlmanin ollut vaikea osoittaa, että mainittu koulunopettajiin kohdistettu syytös oli täydellisesti todistamaton ja vailla todennäköisyyttäkin, ja sen vuoksi hän päätti kirjoituksensa pyyntöön, että vanhemmat ja holhoojat, jotka toivoivat, että opettajat rakkaudella kohtelisivat ja ohjaisivat heidän lapsiaan ja holhottejaan, omasta puolestaan eivät tekisi itseään osallisiksi vieraisiin synteihin "kuuntelemalla panettelua, joka niinkuin mato jäytää koulun elinjuurta". — Oswaldille Kihlman kirjoitti, että hän varmaankin taas saisi kärsiä tästä kirjoituksesta.