"Jos anojan toivomus täyttyisi, seuraisi siitä välttämättömästi: joko että luodaan luokka tyytymättömiä sivistyneitä naisia, jotka syystä valittavat vääryyttä, kun he lainsäädännön kautta houkuteltuina uudelle uralle tapaavat sen lopulta suljettuna, vaikka ovat täyttäneet kaikki vaatimukset; mutta nämä tyytymättömät sivistyneet, olkoot miehiä tai naisia, muodostavat yhden vaarallisimpia aineksia uudenaikaisessa yhteiskunnassa, jonka vuoksi lainsäädännän tulee tarkasti välttää sen synnyttämistä; taikka on oltava valmiit säätämään laki, joka myöntää naiselle saman oikeuden kuin miehelle yliopistotutkintojen jälkeen toimia valtion ja ehkä myöskin kirkon palveluksessa, esim. kruununvoutina, piirilääkärinä, opettajana, tuomarina, pappina. Jos oikeus naiseen nähden vaatii semmoisen lain säätämistä, niin on se säädettävä; mutta jos naisen luonnonlahjat yleensä eivät tee häntä soveliaaksi sellaiseen julkiseen toimintaan, niin olisi semmoisen lain säätäminen vääryys, ja juuri naista kohtaan." Puhujan mielestä siis anojan perusteet eivät olleet vakuuttavia, ja vastusti hän sen vuoksi lähettämistä valiokuntaan. Myöntäen, että toisinaan ilmaantui erikoisesti lahjakkaita naisia, joille oikeuden mukaan yliopiston tulisi olla avoinna, huomautti puhuja, että poikkeuksia varten ei kumminkaan ole tapana säätää lakia. Sellaisissa tapauksissa pitäisi yliopistonhallinnon osoittaa mahdollisimman suurta myöntyväisyyttä, "ja kenties olisi aihetta, jos sääty hyväksyy mielipiteeni ja anomus sen johdosta menee tyhjiin, säädyn pöytäkirjassa julkilausua toivomus, että yliopistonhallinto ilman erityistä anomustakin antaisi naisille, jotka sitä pyytävät, luvan suorittaa ylioppilastutkinnon, jollei erityistä syytä ole kieltää sitä". — Toista kertaa esiintyessään samassa keskustelussa Kihlman lisäsi, että anomuksen hyväksyminen s.o. oikeuden myöntäminen naisille suorittaa ylioppilastutkinto, välttämättömästi johtaisi siihenkin, että naisia varten oli perustettava oppilaitoksia, joiden päämääränä oli valmistaa oppilaitaan yliopistoon. — Keskustelun tulos oli, että anomusehdotus "tapettiin" 19 äänellä 16 vastaan. Päätöstä vastaan ilmoitti 11 säädyn jäsentä vastalauseensa.

Niinkuin jo sanottiin, herätti asia melua sekä sanomissa että yksityisissä piireissä, eikä ihme, sillä olihan nyt naiskysymyksen varsinainen taistelukausi maassamme. Mainitessaan, miten häntä usein moitittiin sanomissa (H. Dagbladissa ja N. Pressenissä), Kihlman kirjoittaa (15/2) vanhalle ystävälleen Edv. Conradille: "Omasta puolestani on minulla liiaksi työtä vastatakseni sanomalehtien hyökkäyksiin. Jos joskus olen ryhtynyt siihen, on hyöty ollut mitätön. Lohdutukseni on, ettei toisten moite tee minua huonommaksi eikä kiitos paremmaksi. Ainoastaan itse voimme omilla teoillamme vahingoittaa itseämme. Nyt viimeksi on kuulemma lausuntoni naisasiassa tehty pilkan ja ivan esineeksi. Mutta olen varma siitä, etteivät nämä lehdet ole antaneet sijaa koko lausunnolleni. Silloin voisi yleisö arvostella tosiasiain perustuksella. Sitä vastoin annetaan minun sanoa jotain, jota en ole sanonut, taikka jätetään pois, mitä todella olen sanonut, ja niin hyökätään — tuulimyllyjä vastaan. Semmoiset hyökkäykset eivät häiritse sisäistä elämääni: en huoli lukea edes niitä. Tunnen vain mielipahaa siitä, että sanomalehdistö ei noudata oikeutta." —

Toden mukaan on tunnustettava, ettei Kihlmanin lausunto ollenkaan ansainnut tulla "pilkan ja ivan esineeksi". Kun sitä tyynesti tarkastaa, huomaa ensiksikin, ettei siinä ole ainoatakaan letkausta naisasian ajajia kohtaan, jommoiset silloin olivat niin tavallisia ja joista kuuluisa englantilainen kirjailija sanoo, että ne ovat anteeksi annettavia, eikä siinä myöskään tapaa noita raamatunlauseita, joilla kirkon miehet usein koettivat ajan ja olojen kehitystä lukuun ottamatta nujertaa naisten vapauspyrintöjä. Puhe, jonka perustana on tietoisuus miehen ja naisen luontaisesta eroavaisuudesta, tarkoittaa ainoastaan osoittaa kyseessä olevan myönnytyksen seurauksia. Toisin sanoen, se on Kihlmanin loogillisen mietiskelyn tulos, ei taantumuksen, vaan hänelle ominaisen varovaisuuden leimaama. Että oikeus yliopistotutkintojen suorittamiseen ilman oikeutta valtion ja kirkon virkoihin oli puolinaista ja epätyydyttävää, on yhtä totta kuin se, että yliopistoon pääsy edellytti toisenlaisia oppilaitoksia kuin silloiset tyttökoulut. Mutta toiselta puolen väitettiin: eihän nyt ollut kysymystä muusta kuin naisten pääsystä yliopistoon, jota ajanhenki vaati — miten pedanttimaista olikaan puhua konsekvenseista, seurauksista! Miten lieneekään, oli luonnollista, että Kihlman, joka ei koskaan liehunut ajanhengen mukaan, puhui vakaumuksensa ja luonteensa mukaan. Todellisuudessa onkin pääsy yliopistoon vienyt poika- ja tyttökoulujen yhtäläisyyteen ja samoin siihen että yhä enemmän virkoja naisille avataan. Oliko 1880-luvulla kaukonäköisiä, jotka aavistaen, että niin kävisi, vaativat mitä silloin vaadittiin, on vaikea sanoa; niin myöskin, olisivatko kaikki, jotka soimasivat Kihlmania, niin tehneet, jos olisivat tienneet mitä tulossa oli. Kaikissa tapauksissa hän ei erehtynyt osoittaessaan, mitä oikeus ylioppilastutkinnon suorittamiseen merkitsi.

Kahta ankarammin, vaikka vähemmällä tuloksella, Kihlman esiintyi juutalaiskysymyksessä, joka yhä vaatimalla vaati ratkaisua. Yleinen valitusvaliokunta oli — turhaan odotettuaan, että senaatin valmistama esitys asiassa ehtisi säätyjen tarkastettavaksi — myöhään käynyt siihen käsiksi, ja mietintö päättyi ponteen, että pyydettäisiin hallitusta soveliaimmalla tavalla noudattamaan säätyjen päätökseen perustuvaa ohjesääntöä v:lta 1782 (joka kieltää juutalaisia oleskelemasta muissa kaupungeissa kuin Tukholmassa, Göteborgissa ja Norrköpingissä). Koska tämä sisälsi senkin mahdollisuuden, että maassamme olevat juutalaiset, jotka olivat tänne asettuneet viranomaisten torkkuessa, voitaisiin pitemmittä mutkitta kuljettaa täältä pois, ehdotti Geitlin, kun mietintö tuli säädyn käsiteltäväksi, että päätökselle annettaisiin seuraava muoto: "pyydettäisiin että, kunnes juutalaiskysymys uuden säätylain kautta saadaan järjestetyksi, 1782 v:n juutalais-ohjesääntöä noudatetaan siten, ettei sallita juutalaisten muuttaa maahamme."

Kihlman pyysi sananvuoroa usean puhujan jälkeen ja viitaten heidän esittämiinsä mielipiteisiin hän ensin sanoi ymmärtävänsä niitä, jotka suoraan lausuivat, että juutalaisten ei ainoastaan tule saada asua Suomessa, vaan myöskin saada kansalaisoikeudet, mutta ei niitä, jotka tahtoivat, että heidän sallittaisiin oleskella täällä, mutta ettei heille mitenkään pitäisi antaa kansalaisoikeuksia. Puolinaiset myönnytykset olivat hänen mielestään turmiollisia, ja tahtoi hän puolestaan noudattaa periaatetta: Principiis obsta! alussa on vastustus tehtävä, ja sen mukaan piti hän oikeana, että ne juutalaiset, jotka laittomasti ovat tänne asettuneet, olivat maasta poistettavat (böra från landet aflägsnas), vaikka tietenkin toimenpide oli suoritettava tarpeellisella maltillisuudella.

"Minun kantani tässä kysymyksessä on kypsän mietiskelyn ja pitkän tutkimuksen tulos. [Kihlman oli tarkasti seurannut juutalaiskysymyksen käsittelyä Saksassa, missä antisemitismin aallot 1880-luvulla nousivat korkealle. Hänelle tuli 'Grenzboten' niminen valtiollinen ja sosialinen aikakauslehti, ja hänellä oli kokonainen pieni kirjasto julkaisuja juutalaiskysymyksestä.] Tunnustan juutalaisen uskonnon olevan siunaus ylhäältäpäin, mutta teen eron vanhan juutalaisen ja nykyisen juutalaisen uskonnon välillä. Vanha Mooseksen uskonto oli, niinkuin tiedämme, ilmestys ylhäältä, se oli rengas uskonnollisessa kehityksessä, valmistus täydelliseen, kurittaja, kasvattaja Kristukseen. Tämän uskonnon edessä kumarrun, ja kumarrun syvään. Tämän uskonnon tunnustajilla on siunaus perintönä. Näihin hengen perillisiin nähden on sanottu: 'se joka sinua kiroo, olkoon kirottu, ja se joka sinua siunaa, olkoon siunattu.' Mutta nykyinen juutalainen uskonto on Mooseksen uskonnon vastakohta, irvikuva. Mooseksen uskonnon rappeutuminen alkoi jo aikoja ennen Kristusta. Rappeutuminen kehittyi ja esiintyi Kristuksen aikana siinä harhasuunnassa, joka tunnetaan farisealaisuuden nimellä. Farisealaisuus oli rappeutunutta juutalaisuutta; mutta mitä suuntaa vastaan esiintyikään Kristus ankarammin kuin tätä kaavamaisuuteen ja juutalaiseen mieleen vajonnutta uskontoa vastaan? Hän, joka katsoi syvälle, varoitti aina, lakkaamatta, koko elämänsä aikana, farisealaisuuden hapatuksesta: 'Varokaa itseänne farisealaisten hapatuksesta, sillä vähä hapatus turmelee koko taikinan!' Kristuksen vastustus oli turha, jatkettiin vain aloitettuun suuntaan, ja seurauksena oli loppukohtaus: Kristuksen ristiinnaulitseminen. Nämä juutalaiset, jotka nyt elävät keskellämme, katselevat Kristusta samoin kuin Kristuksen aikalaiset, he pitävät häntä vääränä Messiaana, he näkevät hänessä suuren petturin, s.o. he näkevät hänessä pahantekijän, joka ansaitsi kuolla pahantekijän kuoleman ristillä. Nykyinen juutalaisuus on sen vuoksi periaatteellisesti antikristinuskoa. Se on kehittynyt Mooseksen uskonnon vääränä matkintana. Mooseksen uskonto oli eristäytymisessään vastapainona pakanallisten vaikutusten valtaanpääsemiselle, sen tehtävä oli pakanuuden vastustaminen. Uudenaikainen, talmudilainen juutalaisuus on eristäytymisessään kristinuskon vaikutuksen vastustaja. Eristäytyminen, joka juutalaisuudessa oli oikeutettu pakanuuteen nähden, on jatkunut kristinuskoonkin nähden, ja siten on uudenaikainen juutalaisuus tullut kristinuskon täydelliseksi kieltämiseksi. Mutta juuri tässä eristäytymisessä, joka Mooseksen aikana oli oikeutettu, mutta talmudin aikana epäoikeutettu, on syy, miksi juutalainen kansakunta ei voi sulautua yhteen muiden kansakuntien kanssa. Eläkööt nämä juutalaiset miten kauan tahansa jossakin maassa, niin eivät ne sula kansaan, jonka keskellä elävät, vaan pysyvät kokonaisuutena itsekseen, he ovat yhteydessä muiden maiden juutalaisten kanssa, muodostavat jotain kansainvälistä, niin että jos juutalaista kosketaan jossakin maassa, 'dann schreit es in allen Ecken' ympäri maapalloa. Ei siis voi toivoakaan, että juutalaiset ja suomalainen kansakunta sulaisivat yhteen. Juutalainen ei olisi juutalainen, jos hän sulaisi toiseen kansakuntaan. Hänen täytyy, niin kauan kuin hän pysyy juutalaisena, pitää jokaista muuta kansakuntaa välikappaleena oman kansansa hyväksi. Juutalaiset käyttävät hyväkseen sitä kansakuntaa, joka ottaa heidät helmaansa, niin kauan kuin siinä on jotain saavutettavaa, mutta heittävät sen surutta luotaan, kun ei se enää hyödytä heidän tarkoitustaan. Ne tunkeutuvat sentähden kaikkialle, ja niin ovat tunkeutuneet Suomeenkin. Ne tunkeutuvat kaikkialle, missä on jotain saavutettavaa. Ne tulevat niinkuin petolintujoukot syöksyäkseen saaliinsa kimppuun, ja vaativat oikeutena että se heille sallitaan. Mutta kun syksy on tullut, kun sato on korjattu, silloin he lähtevät hakemaan uutta markkinapaikkaa, elääkseen ja ansaitakseen uudessa maassa niinkuin entisessä. Niin on tähän asti käynyt; sen todistaa historia." — Seuraavassa puhuja selittää juutalaisten itsensä olevan syynä heitä kohdanneeseen vainoon. Vaino on nimittäin köyhdytetyn kansan kosto, sillä ei mikään antisemitismi ole niin häikäilemätön kuin kansan, työläisen, joka nääntyy juutalaisessa orjuudessa. "Olen varma siitä, että Suomen kansa ei ole muita parempi, ehkä nopeamminkin kuin muita kansoja juutalaiset käyttäisivät hyväkseen (exploitera) meidän kansaamme, ja kun mitta olisi täysi, syntyisi juutalaisvainoa meilläkin. En tahdo myötävaikuttaa siihen, ja toivon senvuoksi, että kosketus suomalaisten ja juutalaisten välillä lakkaa, ja nyt se on mahdollista, koska olemme siinä onnellisessa tilassa, ettei juutalaisilla ole laillista oikeutta elää ja asua meillä. Kuinka moni kansakunta kadehtisikaan tätä etuamme! Todellisuudessa eivät juutalaiset ole vainottuja, vaan he päinvastoin hallitsevat maailmaa rahoillaan. Juutalainen rabbiini kirjoittikin joku aika sitten eräässä aikakauskirjassa: 'Ahdasmieliset ja lyhytnäköiset kristityt vaivaavat itseään paljon tempaistakseen meiltä siellä täällä jonkun sielun ja iloitsevat suuresti onnistuessaan. Mutta he eivät huomaa, että mekin harrastamme lähetystointa ja paremmin, taitavammin, menestyksellisemmin kuin he, ja että me valloitamme heiltä toisen maanalan toisen jälkeen. Vielä lyhyt aika, ja kaikki tosisivistyneet ovat yhtä vähän Kristuksen tarpeessa kuin me. Aika lähestyy, jolloin kristittyjen suuri enemmistö on kääntynyt uskoomme. Me käännämme joukoittain, mutta käännämme huomaamatta.' Sellainen on se kansakunta, jolle tahdotaan antaa oikeus asua ja toimia Suomessa." — "Suomen kansan edustajana tulee minun valvoa Suomen kansan eikä juutalaisten etua. Minun tulee olla humaani, mutta ensi sijassa sitä kansaa kohtaan, jota edustan." —

Kihlman ei jäänyt ilman kannatusta, mutta enemmistö (21 ääntä 15 vastaan) hyväksyi kuitenkin Geitlinin ehdotuksen. — Ilmeistä on, että Kihlmanin käsitys asiasta oli muuttunut entistä jyrkemmäksi. Sen ohella huomautettakoon, että hänen puheensa sanasta sanaan otettu pääkohta omituisesti muistuttaa Beckiä. Niin siinä tavassa, millä Kihlman lähtee raamatun pohjalta, niin myöskin siinä että hän — niinkuin Beckin mukaan väittelyssä tuli tehdä — poikkeamatta sivuseikkoihin pitää kiinni päänäkökohdasta, nimittäin että juutalaiset antikristillisinä eivät koskaan sulaudu kansakuntaan, jonka keskellä elävät. Luopuminen siltä yleisinhimillisen oikeuden kannalta, jolta hän 1872 katseli asiaa, johtui nähtävästi siitä, että hän piti velvollisuutenaan ensi sijassa ajatella oman kansansa hyötyä.

Koulukysymyksistä mainittakoon vain pari: Prof. F. Perander esitti anomusehdotuksen suomalaisen normaalikoulun palauttamisesta Helsinkiin. Kihlman puolsi anomusta lämpimästi ensiksi lähetekeskustelussa kahta puhujaa vastaan ja toiseksi, kun käsiteltiin Yleisen valitusvaliokunnan hyväksyvää mietintöä, mihin oli liitetty kielteinen vastalause. Anomus saavutti, niinkuin ennen on mainittu, tällä kertaa kaikkien säätyjen kannatuksen. — Eräässä toisessa saman valiokunnan mietinnössä erinäisten anomusehdotusten johdosta, jotka koskivat maamme alkeisopistoja, oli enemmistö m.m. tullut siihen päätökseen, että Mikkelissä ruotsalainen koulu oli paikallaan, mutta ei suomalainen. Tätä vastaan oli Geitlin pannut vastalauseen. Perusteellisessa lausunnossa Kihlman puolsi vastalausetta, lähtien siitä periaatteesta, että ruotsalaiset koulut suomalaisissa seuduissa olivat muutettavat suomalaisiksi, sillä ainoastaan siten kävisi mahdolliseksi tyydyttää suomenkielisten kouluntarvetta. "Kun minä", lausui hän lopuksi, "olen vaatinut, että opetuskielenä Mikkelin oppilaitoksessa on oleva suomi, olen niin tehnyt täysin tietoisena siitä, että ruotsinkieli, jonka tahdon poistaa, on äidinkieleni, jota kohtaan en voi olla kuolinpäivääni asti tuntematta erityistä lapsen mieltymystä (förkärlek). En ole kuitenkaan voinut menetellä toisin, koska oikeus niitä kohtaan, joilla suomi on äidinkielenä ja jotka muodostavat suuren enemmistön, vaatii että vähemmistö supistaa vaatimuksiaan." —

Tänä vuonna täytti Kihlman 60 vuotta. Mutta merkkipäivä kului, kaikesta päättäen, huomaamatta. Ja mistä olisikaan aikaa juhlimiseen otettu! K:lo 11 a.p. oli valtiovaliokunnan kokous, ja k:lo 2 kokoontui toimitusvaliokunta; k:lo 7 i.p. oli säädyllä plenum, ja k:lo 9 oli vielä valtiovaliokunnan jaoston kokous, joka kesti k:lo 1:een yöllä. "Sininen kirja" todistaa, että 60-vuotias oli läsnä kaikissa näissä kokouksissa. Vuodet eivät siis olleet vähentäneet Kihlmanin työvoimia. Päinvastoin näyttää hänen terveytensä olleen entistä vahvempi, ja hänellä olikin todella vielä pitkä toimiala jäljellä. — Säätykokous päättyi 23 p:nä toukok.

* * * * *