"Mutta tehtävät maan päällä ovat erilaisia, ne ovat erilaisia jo oppilaitoksessakin. Toinen on oppilaan tehtävä, toinen opettajan. Mutta miten erilaisia ne ovatkin, voidaan ne kuitenkin asettaa rinnakkain taikka yhdistää saman näkökohdan alle. Jumala on luonut maan ja samalla myöskin maalliset olosuhteet sen päälle. Jumala on asettanut meidät elämään näissä olosuhteissa. On siis Jumalan tahto, että meidän on toimiminen näissä olosuhteissa, kunkin asemassaan, mihin on pantu. Jos nyt olosuhteet ovatkin erilaisia ja tehtävät sen johdosta erilaisia, niin on niillä kaikilla kumminkin jotain yhteistä: ne ovat kaikki Jumalan määräämiä ja siis kaikki luonteeltaan jumalallisia. Tämä on erinomaisen tärkeä seikka. Jos nimittäin tehtävä on luonteeltaan jumalallinen, kun se on Jumalan antama, niin on tehtävän suoritus samanlaatuinen s.o. luonteeltaan jumalallinen. Ei mitään toimintaa, joka tarkoittaa Jumalan ihmiselle hänen maallisissa olosuhteissaan antaman tehtävän suoritusta, ole siis katsottava jumalattomaksi (asiaksi), joka olisi omansa häiritsemään hänen suhdettaan Jumalaan. Päinvastoin ihminen semmoisessa toiminnassa noudattaa Jumalan tahtoa. Hän suhtautuu siinä Jumalaan hänen palvelijanaan: hän palvelee Jumalaa. Kun sentähden opettaja koettaa saavuttaa yhä suurempaa taitoa voidakseen hyvin opettaa, ja hän tämän harrastuksen perustuksella opettaa, niin hän palvelee Jumalaa, sillä hän suorittaa sitä tehtävää, jonka Jumala on antanut hänelle opettajana. Kun oppilas kotona lukee läksyänsä taikka kun hän lunnilla tarkkaavasti vastaanottaa opetusta, jota opettaja tarjoo hänelle, niin hän palvelee Jumalaa, vaikka aine, joka henkisesti kiinnittää häntä, olisikin maallista laatua, sillä hän suorittaa sitä tehtävää, jonka hän oppilaana on Jumalalta saanut. Jumalaa ei siis palvella ainoastaan kirkossa taikka julkisina rukoushetkinä taikka kun koulussa tai kotona luetaan uskonnollisia kirjoja, vaan Jumalaa palvellaan myöskin milloin toimi tarkoittaa kokonaan maailmallisia ja maallisia asioita, jos vain toiminta kuuluu kunkin kutsumukseen, s.o. jos se tarkoittaa tehtävän suorittamista, jonka yksityinen ihminen ikänsä ja asemansa johdosta maailmassa on Jumalalta osakseen saanut. Meillä kaikilla, niin opettajilla kuin oppilailla, on kullakin erikoinen kutsumuksemme. Opettajan kutsumus on opettamalla ja persoonallisella esimerkillä vaikuttaa valaisevasti ja jalostavasti oppilaihin. Kaikki mitä hän tekee onnistuakseen siinä, on Jumalalle otollista, se on jumalanpalvelusta. Oppilaan kutsumus on oppia tekemään työtä, oppia käyttämään vähitellen kasvavia voimiaan hankkiakseen semmoisia tietoja, jotka tekevät hänet kykeneväksi miehuuden ikään päästyänsä täyttämään jonkun sellaisen paikan elämässä, missä senlaatuisia tietoja tarvitaan. Kaikki oppilaan työ tähän suuntaan on jotain, jota Jumala on tahtonut ja sentähden Jumalalle otollista, se on jumalanpalvelusta." —
"Jos niin on laita, niin voitaisiin myös tätä huonetta sanoa Jumalan huoneeksi, jossa joka päivä ja pitkin päivää harjoitetaan jumalanpalvelusta, ja meillä kaikilla olisi oikeus pitää itseämme Jumalan palvelijoina, meillä kaikilla vanhimmasta nuorimpaan. Ja niin tositeossa onkin, olkoon että käsitämme tehtävämme niin taikka emme. Todellinen olosuhde ei muutu meidän käsitystavastamme. Voidaan palvella Jumalaa ja noudattaa hänen tahtoaan tietämättä, jopa tahtomattakin. Sekin on jumalanpalvelusta. Mutta semmoinen tiedoton jumalanpalvelus ei ole, mitä sen tulee olla, ei ole oikeaa jumalanpalvelusta. Järjellisenä olentona tulee ihmisen käsittää, miksi hän toimii niin taikka niin. Hänellä tulee olla oikea käsitys maallisesta elämästä, ja se on sitä välttämättömämpi, kun tämä oikea käsitys rohkaisee hänet rakkaudella antautumaan kutsumukselleen, tietäen, että se on jotain Jumalan tahtomaa, jota vastoin väärä käsitys synnyttää epäröimistä ja sisällistä hajaannusta, missä ihminen tuntee itsensä ikäänkuin kahtia revityksi Jumalan ja maallisen toiminnan välillä siitä syystä, että tätä pidetään maailmallisena, s.o. sellaisena, joka ehkäisee yhteyttä Jumalan kanssa. Me saamme siis pitää varmana ja kalliina totuutena, että joka työ maallisessa kutsumuksessamme, olkoon työ henkistä tai ruumiillista laatua, on pyhää työtä, koska se on Jumalan tahdon pyhittämää, ja että työmme koulussakin, joka ei voi olla poikkeus yleisestä säännöstä, myöskin on pyhää työtä. Me saamme siis ottaa omaksemme suuren kunnian käsittää itsemme Jumalan palvelijoiksi, sillä sellainen on Jumalan käsitys meistä."
"Mutta jos Jumala on asettanut meidät palvelijoikseen, niin johtuu siitä, ettemme saa toimia omavaltaisesti, emmekä olla leväperäisiä taikka huolimattomia velvollisuuksiimme nähden. Me ihmisetkin vaadimme palvelijalta, että hän on uskollinen, että hän uskollisesti täyttää velvollisuutensa isäntäväkeään kohtaan. Eikä Jumalakaan voi vaatia vähempää. Tositeossa hän ei myöskään vaadi mitään enempää, mutta ei myöskään mitään vähempää kuin uskollisuutta. Mutta uskollisuuteen kuuluu, että palvelija tarkoin vaarinottaa isännän tahdon, vaarinottaa tämän tahdon ei ainoastaan yleisesti ja suuressa, vaan vähässäkin, sellaisessa, joka voi näyttää vähäpätöiseltä tai mitättömältä. Uskollisuus merkitsee juuri uskollisuutta vähässä ja kieltää sentähden kaiken hutiloimisen, kaiken huolimattomuuden ja kevytmielisyyden toiminnassa. Se on juuri tämä uskollisuus, joka erottaa oikean palvelijan uskottomasta palvelijasta eli nimipalvelijasta. Ja ainoastaan oikean palvelijan palvelusta Jumala pitää arvossa ja palkitsee, palkitsee juuri uskollisuuden määrän mukaan. Sen vuoksi sanotaankin palvelijasta, jolle oli uskottu ainoastaan kaksi leiviskää: Hyvä ja uskollinen palvelija, vähässä olet ollut uskollinen, minä panen sinut paljon haltijaksi; mene herrasi iloon!"
"Kaikki toivomme, että nyt alkanut lukuvuosi on oleva meille onnellinen, että se on kuluva sovussa, jonka tietoisuus yhteisestä pyhästä tehtävästä ja yhteisestä korkeasta päämäärästä voi tuottaa, sekä että se on niin päättyvä, että yhteistyön tulos huomataan tyydyttäväksi. Tämä toivomus voi toteutua, jos meillä on oikea käsitys tehtävästämme nykyisessä ajassa, jos me joka päivä pidämme siitä kiinni ja koetamme suorittaa tätä tehtävää. Minä puolestani aion elää ja toimia sanojeni mukaan, ja minä kehoitan teitä kaikkia, niin opettajia kuin oppilaita, ottamaan omaksenne tämän käsitystavan ja harrastuksen. Silloin on Jumalan siunaus varmaan osaksemme tuleva. Jumala valaiskoon meitä tahdostaan ja taivuttakoon tahtomme sopusointuun Hänen kanssaan!"
Tämä merkillinen puhe, joka johdannon mukaan sisältää puhujan alituisessa totuudenetsinnässä saavuttaman vakaumuksen, on jotain enemmän kuin tavallinen koulupuhe, se on tunnustuksentapainen viitta Kihlmanin sisällisen kehityksen tiellä. Se ei ainoastaan ilmaise kuinka kauas hän oli ehtinyt nuoruudenaikansa herännäisyydestä (sillä olihan juuri heränneiden mielipide, että maalliset harrastukset ehkäisevät ihmisen yhteyttä Jumalan kanssa), vaan myöskin kuinka hän oli selviytynyt niistä epäilyksistä, joita hänessä oli herättänyt hänen elämänsä kaksinaisuus, siinä kun uskonnonopettajan ja liikemiehen toimet olivat yhtyneet. Ensin hän oli lohduttanut itseään sillä, että erilaatuiset harrastukset, henkiset ja käytännölliset, pelastaisivat hänet yksipuolisuudesta, toisena asteena voidaan ehkä pitää hänen allianssikokouksessa 1886 lausumaansa ajatusta, että hengellistä elämää parhaiten edistettiin siten, että kukin etsii ja ylläpitää yhteyttä Kristuksen kanssa ja täyttää velvollisuutensa, kolmas oli puheessa esitetty, että kunkin elämäntehtävä, kunkin velvollisuudet olivat Jumalan tahdon pyhittämät ja niiden uskollinen täyttäminen jumalanpalvelusta. Että tämä käsitys vasta nyt oli hänelle selvinnyt, voimme päättää siitä, että Kihlman kirjoittaessaan (7/9) Essenille, jolle hän oli tottunut avaamaan sisällisen elämänsä, lausuu itsestään nämä sanat: "Olen edelleen hyvissä voimissa, minulla on kylläksi työtä, ja minä teen mielelläni työtä, koska katson sitä Jumalan tahtomaksi s.o. jumalanpalvelukseksi." Jos ajatus olisi ollut vanhempi, niin arvatenkaan hän ei olisi ilmaissut Essenille käsitystään työstä jonkintapaisena uutuutena. Samaa todistaa myöskin lupaus, millä puhe päättyy, että hän näet aikoo elää ja toimia sanojensa mukaan. Siitä näkyy, että saavutettu vakaumus vaikutti häneen virkistävästi, vahvistavasti.
Kun Kihlman, niinkuin ylempänä on kerrottu, kieltäytyi rupeamasta pankkivaltuusmieheksi ja jäi mielestään vastuunalaisempaan asemaan Kansallis-osake-pankin hallintoneuvoston jäsenenä, hän tuskin aavisti, että hänen tunnollisuutensa siinä tehtävässä jo samana vuonna oli joutuva mitä vaikeimman koettelemuksen alaiseksi. Vaikkei rahalaitoksen toiminta ollut kestänyt kuin puolitoista vuotta, oli näet jo ilmaantunut vakavia aiheita epäillä, eikö pääjohtaja hra Otto Hjelt ollut sopimaton toimeensa. Kysymys oli hallintoneuvoston ratkaistava, ja se päätti erottaa hänet toimestansa pankissa, ensin väliaikaisesti syysk. 8 p:nä 1891 ja sitten lopullisesti seuraavan joulukuun 23 p:nä.
Tämän aikoinaan mieliä kuohuttavan jutun seikkaperäinen esitys on tässä tarpeeton ja tilankin puutteesta mahdoton, mutta Kihlmanin suhtautuminen arkaluontoiseen asiaan ei ole sivuutettavissa. Onneksi onkin meillä käytettävänä riittävän valaisevia lausuntoja yksityisissä kirjeissä, jotka vapauttavat siteeraamasta pankin julkaisemattomia asiakirjoja.
Se, mikä teki ratkaisun erittäin vaikeaksi oli se, ettei Hjeltiä syytetty mistään petollisesta taikka tiettävästi omaa etua tarkoittavasta menettelystä, vaan varomattomuudesta ja epäsäännöllisyyksistä, joiden arvostelu riippui siitä, mikä käsitys kullakin oli varovaisuuden ja ehdottoman tarkkuuden ja tunnollisuuden välttämättömyydestä pankin hoidossa. Edelleen puoluesuhteet häiritsivät asian tasamielistä punnitsemista. Oli näet niin, että Nya Pressen, joka suomalaisen pankin synnystä asti oli pitänyt erikoisena tehtävänään koettaa vääristellen ja virnistellen kertomalla sen toiminnasta ehkäistä uuden rahalaitoksen menestystä, oli ensimmäisenä julkisuudessa leimannut Otto Hjeltin sopimattomaksi. Tosin lehden syytökset oikeudenkäynnissä todistettiin perusteettomiksi, mutta juuri tämä seikka aiheutti, että monen mielestä Hjeltin erottaminenkin oli perusteeton ja tiesi jonkinlaista alistumista viikinkiläisen äänenkannattajan soimauksiin. Sillä mitä muuta oli ilmennyt häntä vastaan, se jäi liikesalaisuutena sekä laajemmalle että ahtaammalle yleisölle tuntemattomaksi. Näin ollen saattaa ymmärtää, että suomalaisen puolueen johtomiesten mielestä oli semmoinen "skandaali", miksi pankin pääjohtajan erottamista arveltiin, kaikin mokomin vältettävä; pulman sovinnollisesta selvittämisestä muka ei ainoastaan puolueen maine, vaan pankin tulevaisuuskin riippuisi. Vihdoin laaja sukulais- ja ystäväpiiri otti kiihkeästi osaa juttuun ja teki luonnollisesti parastaan saadakseen yleisen mielipiteen Hjeltin puolelle. Sen sijaan että nämä erilaiset Hjeltin puolustajat olisivat tyytyneet ajattelemaan, että hän samoin kuin tuhannet muut saattaa olla kunnon mies sopimatta pankin pääjohtajaksi, he kohdistivat hallintoneuvoston jäseniin ja etenkin Kihlmaniin, jonka sanaa syystä pidettiin paljon merkitsevänä, painostuksen laadultaan yhtä monipuolisen kuin pakottavan.
Todella tarvitsi Kihlman kaiken maltillisuutensa pysyäkseen tyynenä, itsenäisenä. Kasku kaskun jälkeen kerrottiin, kuinka se tai se merkkihenkilö oli käynyt taivuttamassa hänen mieltään siihen suuntaan, joka kävijän käsityksestä oli ainoa oikea. Kerrankin oli häntä muuan hengen mies ahdistanut uskonnolliselta kannalta, muistuttaen miten Jeesus oli ollut armahtavainen hairahtuneita, syntisiä kohtaan. "Aivan niin", oli Kihlman vastannut, "mutta eihän Jeesus ollut mikään liikemies." Sanoissa ilmaantuva huumori ja ajattelun ylemmyys lienevät tukkineet kävijän suun.
Niistä lausunnoista, joissa Kihlman yksityisille henkilöille on esittänyt kantansa, otamme tähän yhden täydellisimpiä. Se on (6/1 1892) kirjoitettu nti Mimmi Berghille erään kirjeen johdosta, jossa tämä oli pyytänyt hallintoneuvoston puheenjohtajalta, E. Forsmanilta, luotettavia tietoja Hjeltin asiasta, mutta johon Kihlman, enemmistöön kuuluvana, oli ottanut vastatakseen — ehkä senkin tähden että kirjoittaja oli hänelle vanha tuttu. "Hallintoneuvosto on", alkaa hän varsinaisen selityksensä, "enemmän kuin kolme kuukautta tutkinut kysymystä Hjeltin sopivaisuudesta pankin pääjohtajaksi. Näiden, tutkimusten kautta olen minä tullut siihen vakaumukseen, että O. Hjelt, miten ansiokkaita ominaisuuksia hänellä onkin, kumminkin omistaa toisia, jotka tekevät hänet sopimattomaksi sellaiseen asemaan. Minä en voi luottaa häneen pankinpäällikkönä. Hän on toimintatavallaan menettänyt luottamukseni; ja koska niin on laita, niin luonnollisesti en ole voinut jälleen asettaa häntä virantoimitukseen. Sillä olisihan kerrassaan väärin (oförsvarligt illa) tehty asettaa pankinpäälliköksi henkilö, jota pidän sopimattomana ja johon nähden en voi luottaa, että hän on hoitava pankkia pankin eduksi. Mielelläni olisin Hjeltin tähden toivonut, että olisin voinut menetellä toisin; sillä minä olen, niinkuin tiedät, sangen läheinen Hjeltin perheelle, ja sen vuoksi olen kovin pahoillani, että olen tuottanut perheelle surua. Mutta minä en ole voinut tehdä toisin, niin, en ole voinut, loukkaamatta velvollisuuttani pankin osakkaita kohtaan, jotka ovat valinneet minut hallintoneuvoston jäseneksi valvomaan pankin ja osakkaiden oikeutta ja parasta, eikä valvomaan (kenenkään) yksityisiä etuja. Niin olen ajatellut ja toiminut; eikä minulla ole mitään syytä uskoa, että niillä jäsenillä, jotka ovat äänestäneet samoin kuin minä, olisi ollut toisia perusteita."