Viimeiseen kaskuun liittyy seuraava, joka näyttää, miten ylempänä mainittu hajaannus normaalikoulun opettajistossa tuli tuntuviin. "Toukokuun viime päivänä oli Mellberg (joka tänä lukukautena oli hoitanut rehtorin virkaa) kutsunut normaalilyseon opettajat päivällisille. Isäntä kiitti tovereita siitä avustuksesta, jota hän rehtorintoimessaan oli nauttinut. Sen johdosta prof. C. J. L(indeqvist) esitti maljan Mellbergille, jota hän kiitti siitä yksimielisyydestä, joka tänä lukukautena oli vallinnut opettajakunnassa ja joka johtui siitä tavasta, millä hän oli hoitanut rehtorinvirkaa; rehtori voi nimittäin katkeroittaa työtoveriensa elämää. Nyt oli keveästi hengitetty j.n.e. Minä olin saapuvilla ja — olin vaiti." Erehtymättä voimme olettaa, että Kihlmanin kohta alempana mainittava syyslukukauden alkajaispuhe osalta oli tarkoitettu vastaukseksi Lindeqvistin syytöksille.

Valtiopäivät olivat alkaneet painostuneen mielialan vallitessa, jonka varsinkin rikoslain voimaanpanon lykkäys oli aiheuttanut. Eikä se parantunut siitä, ettei keisari mitään vastannut puhemiehen onnentoivotuksiin, jota vastoin kolme vuotta ennen vastaus oli tullut jo neljäntenä päivänä avauksen jälkeen. Kumminkin Kihlman kirjoittaa (30/5) Hallonbladille, että säätykokous oli kehittynyt onnellisemmin kuin oli voitu toivoa. Valtaistuinpuhe oli ystävällinen, jopa sydämellinen. "Älkööt vihollisemme taas vaikuttako onnettomaan suuntaan!"

Näiltä valtiopäiviltä kerrotaan Kihlmanista seuraava hupaisa juttu. Hänellä oli tapana päivällisen jälkeen nukkua vaikkapa vain neljännestunnin aika, olipa hänellä miten kiire tahansa. Kerran hänellä oli asia toimitettava kaupungissa, ja kun se oli tehty, oli vielä aikaa, ennenkuin plenum alkoi k:lo 6. Kotiin oli matka kumminkin liian pitkä, ja senvuoksi hän meni istuntosaliin ja paneutui siellä lattialle makaamaan, päällystakki päänaluksena. Tapansa mukaan hän heti vaipui uneen, ja säätytoverit tapasivat hänet nukkumasta ja pelästyivät kovasti luullen, että ukko oli saanut halvauksen. Arvaahan mikä ilo syntyi, kun Kihlman rauhallisesti nousi ylös terveenä ja virkeänä!

* * * * *

Kesällä 1891 oli Kihlmanilla taas niin paljon työtä, että hän ainoastaan pyhinä pääsi nauttimaan luonnon ihanuudesta ja rauhallisesta elämästä perheen keskellä, josta jo nuorinkin poika, Lennart, oli keväällä 1890 tullut ylioppilaaksi. Ymmärrettävää on, että isä suurella mielenkiinnolla seurasi Henrikin ja Lennartin edistysharrastuksia, joiden päämäärä ei ollut alusta yhtä selvä kuin kahden vanhemman veljen. Edellinen kääntyikin filosofian kandidaattitutkinnon suoritettuaan käytännöllisemmälle pankkialalle, ja saman uran valitsi jälkimmäinenkin, havaittuaan että alottamansa lääketieteelliset opinnot eivät soveltuneet hänen luonnonladulleen.

Kuinka Kihlman yksin Helsingissä ollen jaksoi tehdä työtä, sen todistaa hänen vaimolleen lähettämä kirje kesäk. 13 p:ltä. "Nyt kun olen yksin, teen kovasti työtä. Eilen (esim.) k:lo 5:stä aamulla k:lo 4:ään i.p. ja sitten k:klo 6:sta 10:een ja k:lo 11:sta 12:een. S:a 16 tuntia."

Paitsi Tampereen ja Inkeroisten matkoja on vain mainittava, että Kihlman eräällä jälkimmäisellä matkalla kävi vanhan ystävänsä Cleven luona Vilniemen maatilalla Haminan lähellä. Kirjeessä, jonka hän palattuaan kotiin (10/8) kirjoitti Clevelle lausuakseen kiitoksensa nauttimastaan vieraanvaraisuudesta, hän myöskin puhuu uudesta normaalilyseon opettajakuntaa kohdanneesta tappiosta. "Vanha ystävämme (F. W.) Rothsten on ilmoittanut, ettei hän enää voi jatkaa suomenkielen opettamista normaalilyseossa (VII ja VIII luokalla). Hänen täytyy säästää silmiään ja ennen kaikkea käyttää voimiansa Kirjallisuuden Seuran hyväksi, sen jälkeen kuin Seura on antanut hänelle vapaan asunnon uudessa talossaan. Normaalilyseo menettää Rothstenissa yhden parhaimpia opettajiaan. Hän näet ei ainoastaan ollut täysin perehtynyt aineeseensa, vaan hänellä oli myöskin kyky opettaa niin, että oppilaat oppivat mitä heidän koulussa oli mahdollista oppia, ja vihdoin hän oli erinomaisen tunnollinen virassaan: aina oikealla hetkellä paikallaan ja aina erikoisesti valmistunut. Sen johdosta normaalilyseolla onkin ollut hyvä maine suomenkieleen nähden. On tunnustettu, että meidän opistomme käyneillä on ollut hyvä perustus suomenkielessä, perustus, jolle tietenkin oli edelleen rakennettava, mutta jolle voitiinkin rakentaa. Nyt hän poistuu tämä kunnianarvoisa opettaja, ja minun on saatava toinen hänen sijaansa." — (Rothsten oli suositellut toht. K. Krohnia, joka Cleven vävynä oleskeli tämän luona.) —

Syyskuun 1 p:nä, kun normaalilyseo jälleen aloitti toimintansa, Kihlman piti puheen, joka ansaitsee erityistä huomiotamme. Kun hän lukuvuoden lopulla julkaisi sen ja pari muuta koulupuhetta vuosikertomuksessa (1892), hän sanoi tahtovansa antaa yleisölle käsitystä niistä periaatteista, joita koulun toiminta edellyttää ja jotka muodostavat ikäänkuin "oppilaitoksen elämän sielun". Vaikeaa on kyllä, arvelee hän, havainnollistaa henkisten voimien vaikutusta. "Mutta jos persoonallisuus on tehnyt aatteet omakseen ja jos ne ovat olemassa tekijöinä persoonallisuuden luonteessa, silloin ne ovat realiteetteja, joskin henkisiä realiteetteja, jotka eivät tahdo eivätkä voi pysyä salassa. Se, mikä tietää olevansa oikeutettu, tahtoo myöskin valmistaa tilaa olemassaololleen, se vaatii itselleen realiteetin s.o. totuuden voimalla vaikutusvaltaa todellisuuden maailmassa. Oppilaitoksen johtajalla on hänen asemansa nojassa tilaisuutta huomattavasti vaikuttaa lähinnä oppilaisiin, mutta myöskin opettajatovereihin, jos nimittäin on olemassa mainittu edellytys, joka on jokaisen henkisen vaikutuksen ehto. Vakuutettuna siitä, että aate, joka julkilausutaan syystä, että vakaumus sen totuudesta on saavutettu, ei koskaan voi jäädä tehottomaksi, olen minä käyttänyt asemaani koettaakseni henkisesti vaikuttaa siihen piiriin, jossa olen saanut toimialani. Minua on johtanut tarve julkilausua ja teroittamistaan teroittaa niitä totuuksia, jotka jokapäiväisessä totuudenetsinnässäni ovat uudella taikka uudistetulla voimalla minulle itselleni selvinneet." — "Olkoot nämä lausuntoni testamenttini niille oppilaille, jotka tänä lukukautena ovat kuuluneet oppilaitokseen ja jotka ehkä vastedes paremmin kuin nyt käsittävät, mitä olen tarkoittanut ja tahtonut, tahtonut heidän hyväkseen."

Ylempänä mainittu, ensimmäinen näitä puheita, kuuluu näin:

"Pitkä kesäloma, jota Suomen alkeisopistot kouluasetuksen mukaan nauttivat, päättyi eilen. Loma-aika on ihana, varsinkin kun kesä niinkuin tänä vuonna on ollut lämmin ja siten erittäin omiansa virkistämään mieltä ja vahvistamaan terveyttä. Mutta alituista loman nautintoa, kuka ajatteleva ihminen vakavasti sitä toivoisikaan? Me ihmiset emme ole pantu maailmaan yksistään lepoa varten. Meillä on elämässä tehtävä suoritettavana, ja miten se olisikaan suoritettavissa yksistään levolla, joutilaana ollen? Elämä, jota eletään ilman tietoa elämän tehtävästä, ei ole ihmisellistä, vaan eläimellistä elämää, ja elämä, joka päättyy ilman että tehtävä ainakin jossain mainittavassa määrässä on suoritettu, on hukkaan mennyt. Meillä on nimittäin vain yksi elämä elettävänä, ja jos tämä ainoa elämä hukataan, on tappio korvaamaton. Se aika, joka käytetään elämän tehtävän suorittamiseen, on sen vuoksi hyvin käytettyä aikaa, onnellisempaa kuin levonaika, jonka oikeutus on vain siinä, että se on keino uusien voimien keräämiseen elämän tehtävän suorittamiseksi. Semmoinen toiminnan aika alkaa tänään sekä opiston oppilaille että opettajille, ja me voimme ja meidän tuleekin pitää tätä aikaa todellisesti onnellisena aikana; sillä me saamme nyt tilaisuutta, kukin ikänsä ja lahjojensa määrän mukaan, käyttää voimiamme juuri siihen tarkoitukseen, jonka tähden ne on meille annettu, nimittäin elämän tehtävämme suorittamiseen tässä maailmassa s.o. luodaksemme onnemme elämässä ja kuolemassa."