Valtiopäivillä 1894 Kihlman yhdessä muiden koulunopettajain kanssa allekirjoitti neljä anomusehdotusta. Niistä olivat toisia huomattavammat: että suostuntavaroista myönnettäisiin 15-20,000 mk vuosittain kansanopistojen avustamiseksi ja että lukukausimaksut tyttökouluissa alennettaisiin samaan määrään kuin poikakouluissa. Nämä ehdotukset, jotka molemmat saavuttivat säätyjen hyväksymisen, todistavat, että Kihlman nytkin niinkuin 1860-luvun loppupuolella oli kansanopistojen suosija ja että hän harrasti naissivistyksen asiaa, joskin vain niissä rajoissa, jotka hänen vakaumuksestaan naisen erikoinen luonto ja yhteiskunnan menestys määräsivät.

Jos edelliset valtiopäivät olivat alkaneet huolestuttavien olosuhteiden vallitessa, niin olivat olot sen jälkeen muuttuneet kahta arveluttavammiksi. Totta kyllä oli hallitsija edellisen säätykokouksen aikana rauhoittaakseen mieliä vakuuttanut aikovansa säilyttää Suomenmaan oikeudet muuttumattomina, mutta siitä huolimatta oli sittemmin esiintynyt ehdotuksia, jotka ilmeisesti tarkoittivat Suomen perustuslakien kumoamista ja sen itsenäisyyden hävittämistä sisällisten asiaimme hoidossa, jonka hallitsijat olivat maallemme vahvistaneet. Uskonnollisen vakaumuksensa pohjalla oli Kihlman näihin valtiollisiin uhkauksiin nähden sangen optimistinen. "Onnellista on", oli hän 6/3 1892 kirjoittanut Hallonbladille, "että totuuden ja oikeuden kuitenkin lopulta täytyy voittaa. Siinä kohden on epäileminen turhaa. Peräsimessä istuu se, joka sekä tahtoo että voi auttaa oikeuden voittoon. On mahdollista, että voitto viipyy ja että tiet ovat ihmeellisiä, mutta lopputuloksesta voimme olla varmat." Kumminkin hän suurella mielenkiinnolla otti osaa suomalaiseen puolueeseen kuuluvien valtiopäivämiesten yksityisiin neuvotteluihin, joissa m.m. keskusteltiin siitä, mitä oli tekeminen uhkaavan vaaran johdosta, ja erityiseen "siniseen kirjaseen" hän teki muistiinpanoja kaikista näistä kokouksista. Päätös oli että säätyjen tulisi hallitsijalle lähettää adressi, missä julkilausuttaisiin vakaa luottamus siihen, että hän antamansa reskriptin mukaan ehkäisisi semmoiset puuhat, joiden päämääränä oli Suomen perustuslakien järkyttäminen. Ruotsinmieliset olivat tahollaan tulleet samansuuntaiseen päätökseen, ja säätykokouksen alussa se pantiinkin toimeen salaisissa istunnoissa. Adressin valmistamista varten oli asetettuna erityinen valitusvaliokunta, ja siinä oli m.m. Kihlman pappissäädyn edustajana.

Paitsi sitä että Kihlman valittiin toimitusvaliokunnan puheenjohtajaksi, vaikka hän oli pyytänyt siitä päästä, on säätykokouksen alkuajoilta kerrottava huomiota herättänyt juttu valtiovaliokunnan puheenjohtajan vaalista. Kun vaali (2/2) oli tapahtuva, huomautti Kihlman pappis- ja talonpoikaissäätyjen valitsemien jäsenten puolesta, että senaattori L. Mechelin suuren asiantuntemuksensa, työkykynsä ja kärsivällisyytensä vuoksi kieltämättä olisi paras puheenjohtaja, mutta oli syytä epäillä, oliko hän jäävitön. Valtiovaliokunta tulisi näet käsittelemään ja tarkastamaan hallituksen toimia ja laskuja myöskin v:lta 1890, jolloin Mechelin vielä oli ollut hallituksen jäsenenä, ja V. J. 31 §:n mukaan näytti selvältä, että hän ei voinut olla siinä osallisena. [Mechelinin erohakemus, jonka hän kenraalikuvernöörin kehoituksesta teki, hyväksyttiin 20/6 1890. — V. J:n § 31 kuuluu: Älköön Senaatin jäsen olko valiokunnan jäsenenä, älköönkä ketään muutakaan valittako semmoiseen valiokuntaan, jossa tilinteko hänen virkatoimistansa voipi tarkastettavaksi tulla.] Että toinenkin käsitys oli mahdollinen, näkyi siitä, ettei Mechelin itse ollut ilmoittanut olevansa jäävi, ja että ritaristo ja aateli oli valinnut hänet valtiovaliokuntaan, mutta silti oli puhujankin esittämä kanta oikeutettu. Edelleen oli tietty, että Mechelin ei ollut kenraalikuvernöörin suosima, ja arvattavaa on, että tältä taholta hänen toimintaansa valtiopäivillä pidettäisiin silmällä; kun hyvin luultavaa oli, että toinen tai toinen huomauttaisi kenraalikuvernöörille, mitä 31 § sisältää, annettaisiin tälle ase käteen, jota hän kyllä ei epäilisi käyttää. Hän voisi syyttää säätyjä siitä, etteivät nämä suuresti välittäneet perustuslaeista, kun kyseessä oli suosittu henkilö. Tämän suoran tunnustuksen oli puhuja tehnyt, jotta tiettäisiin, miksi eivät kaikki voineet valita niinkuin mieluimmin tahtoisivat. — Syystä, että Mechelin toivoi saavansa mietintöaikaa, vaali lykättiin toiseen kokoukseen, jossa hän koetti kirjallisesti todistaa jäävittömyyttään. Kun sitten käytiin vaaliin, sai Donner 7 ja Mechelin 7 ääntä, mutta arpa ratkaisi asian Donnerin eduksi. Mitä Mechelin piti tästä, sai Kihlman kuulla "keisarintanssiaisissa" (6/2) Hän kertoo näet päiväkirjassaan: "Mechelin nuhteli minua, sanoen että olin mitä pahimmin loukannut häntä, kun olin voinut olettaa, että hän (entinen) valtio-oikeuden professori joko ei ymmärtäisi kirjoitettua lakia taikka että hän, vaikka ymmärsikin, kuitenkin toimisi lakia vastaan ja tahtoisi istua valtiovaliokunnassa olematta siihen laillisesti oikeutettu. Takana oli (muka) Wald. Enebergin toimeenpanema vehkeily häntä vastaan, johon minä, kenties kokonaan viattomasti, olin vedetty. Jo pari päivää ennen oli senaatissa tietty, että M(echelin) olisi 'prikattava' ja Donner valittava puheenjohtajaksi. M(echelin) piti asiaa iskuna vasten silmiä, jota hän ei voisi unohtaa, jollemme tunnustaisi erehdystämme (erkände vårt fel). Kuuntelin tyynesti M(echelin)in sanoja ja muistutin, että me nimenomaan olimme myöntäneet, että toinen käsitys täytyi olla mahdollinen, koska M(echelin) itse ei ollut ilmoittanut olevansa jäävi. Käsityksemme saattaa olla väärä, vaikka laicus ei helposti voi käsittää 31 §:ää toisin kuin me. Mutta meidän täytyy noudattaa vakaumustamme, kun meillä semmoinen on. Vehkeilystä en ole mitään tiennyt. — Tanssiaisissa puhuin senaattori Sohlmanin kanssa ja pyysin kuulla hänen ajatustaan, joka oli, että hänen mielestään M(echelin) ei ollut vaalikelpoinen valtiovaliokuntaan 1894. Ainakin oli hän jäävi tarkastamaan suostuntavarojen käyttämistä. — Tanssiaisissa ei minulla ollut tilaisuutta nähdä isäntää, kenraalikuvernööriä." Ettei erimielisyys puheenjohtajan vaalista synnyttänyt pitempää epäsopua, huomaa siitä, että valtiopäivien lopulla valiokunta Mechelinin ehdotuksesta piti puheenjohtajalleen kekkerit, joissa J. R. Danielson esitti erityisen maljan Mechelinille.

Näillekin valtiopäiville oli hallitus jättänyt esityksen maatilojen osittamisesta, syystä ettei oltu hyväksytty niitä muutoksia, jotka edellisillä valtiopäivillä oli tehty silloin käsiteltyyn samanaiheiseen esitykseen. Nytkään ei laki- ja talousvaliokunta voinut olla muutoksia ehdottamatta ja erittäinkin vaatimatta, että osittamisen vapautta ei rajoitettaisi. Mutta Kihlman puolestaan oli samalla kannalla kuin viimeinkin, nimittäin että esitys oli hyväksyttävä muutoksitta, jotta se varmasti tulisi laiksi vahvistetuksi. "Meidän aikanamme", lausui hän m.m., "on olemassa kysymys, joka ei ole kysymys muiden kysymysten rinnalla, vaan kysymys mitä tärkein (kat'eksokhén), kysymys, johon meidän aikamme tulee vastata, joka ehdottomasti vaatii vastausta, ja jota senvuoksi ei saa panna pöydälle eikä lykätä, jollei tahdota antaa aseita sen historiallisen yhteiskuntajärjestyksen vihollisille, johon me kehityksen tiellä olemme tulleet. Tämä polttava kysymys on sosialinen kysymys. Koska kyseessäoleva lakiehdotus osaltaan tarkoittaa vaikuttaa suuren sosialisen kysymyksen ratkaisuna, niin on tältä näkökannalta arvostellen äärettömän tärkeää, että laki, jonka päämääränä on köyhän etu, tulee toimeen, ja sentähden minä nyt, samoin kuin viime valtiopäivilläkin, puolustan esityksen hyväksymistä. Olen varma siitä, että me silloin saamme lain, yhtä varma kuin olen siitä, ettemme saa mitään lakia, jos hyväksymme valiokunnan mietinnön. — — Minä käännyn senvuoksi säädyn puoleen samalla kehoituksella kuin viime valtiopäivillä, että kaikki rajattoman maanosittamisen ystävät 'mieluummin tyytykööt vähempään hyvään, joka varmuudella on saatavissa, kuin pitävät kiinni heidän mielestään suuremmasta hyvästä, koska on todennäköistä, että he sen kautta menettävät vähemmänkin'." Äänestyksessä hyväksyttiinkin esitys 26 äänellä 8 ääntä vastaan.

Toisenkin kerran Kihlman näillä valtiopäivillä puhui vähäväkisten puolesta. Talonpoikaissäädyssä oli esitetty kaksi anomusehdotusta, jotka tarkoittivat lainaus- ja säästörahastojen perustamista sekä muita toimenpiteitä pientilallisten aseman parantamiseksi, mutta talousvaliokunnan mietintö päättyi kielteiseen ponteen, että nimittäin ehdotukset eivät aiheuttaneet toimenpidettä. Anomusehdotusten tekijät tarkoittivat etupäässä Itä-Suomen oloja, missä kansa paikoittain oli joutunut koronkiskurien kynsiin. Pahan olemassaolo tunnustettiin sekä valiokunnassa että säädyssä, mutta tarpeellisista toimenpiteistä kävivät ajatukset hajalle. Kihlman ei tässä kohden pyytänyt olla muita viisaampi, mutta silti hän ei tahtonut, että asia jätettäisiin sikseen. Hän käytti kolme kertaa puheenvuoroa, ja varsinkin viimeinen lausunto oli häntä kuvaava: "Jos voisin sanoa, mitä tässä asiassa on tekeminen, niin minä myöskin sanoisin sen ja ilmaisisin sen päätelmässä. Kun en kumminkaan tiedä sitä, niin en voi sitä sanoa. Mutta silti voin jotain tehdä. Minä voin ainakin pyytää, että hallitus tehköön, mitä tehdä voidaan, enkä minä voi jäädä kokonaan passiiviseksi tähän kysymykseen nähden. Tämä Itä-Suomen asujamisto on ikäänkuin rosvojen käsissä, ja se muistuttaa minulle tuota miestä, joka vaelsi Jerusalemista alas Jerikoon ja tällä matkalla kohtasi rosvoja, jotka riisuivat hänet alasti ja jättivät hänet puolikuolleeksi. Silloin tapahtui, että eräs pappi vaelsi samaa tietä, näki hänet, mutta meni ohitse. Hän ajatteli: ei aiheuta mitään toimenpidettä. Silloin tuli eräs leviittakin samalle paikalle. Hänkin näki haavoittuneen tilan, mutta ajatteli: ei aiheuta mitään toimenpidettä minun puoleltani ja meni ohitse. Mutta sitten tuli sinne eräs samarialainenkin. Kun hän näki, miten oli laita, niin hän ei mennytkään ohitse, vaan armahti lyötyä ja meni hänen luokseen ja ryhtyi toimenpiteeseen: hän teki minkä voi. Minun mielestäni pappissäädyn pitäisi seurata samarialaisen esimerkkiä, eikä papin: meidän tulee tehdä minkä me voimme. Ainoastaan tätä olen tahtonut ja saan sen vuoksi kunnioittavasti ehdottaa, että valiokunnan ponsi hyljätään ja että edellä oleva anomusehdotus aiheuttaa toimenpiteen säätyjen puolelta." Sääty hyväksyi kumminkin (21 äänellä 9 vastaan) valiokunnan ponnen.

Niinkuin useilla edellisillä esiintyi näilläkin valtiopäivillä sekä nais- että juutalaiskysymys, ja Kihlman otti jälleen osaa kummankin käsittelyyn. Porvarissäädyssä oli tehty kaksi anomusehdotusta valtioavun antamisesta yhteiskouluille, ja kun pappissäädyssä keskusteltiin yleisen valitusvaliokunnan ehdotuksia puoltavasta mietinnöstä, esitti Kihlman pitkässä lausunnossa entistä täydellisemmin mielipiteensä sekä naiskysymyksestä yleensä että yhteiskoulusta. — Naiskysymys oli uusi ja suuri ajankysymys, joka koski toista puolta ihmiskuntaa ja tuli vuosi vuodelta tärkeämmäksi sivistysmaissa — siihen tapaan Kihlman alkoi. Niinkuin tavallista, milloin uusi kysymys esiintyy, olivat naiskysymyksenkin puolustajat menneet liiallisuuksiin, mutta silti ei saanut kieltää heidän oikeutettuja vaatimuksiaan. Vaatimus, että nainen toiminta-alaan nähden oli pidettävä miehen arvoisena, ei voinut olla oikeutettu, sillä se oli luonnoton — heillä kun on erilaiset luontaiset taipumukset — yhtä luonnoton kuin vaatimus, että mies toiminta-alaan nähden olisi pidettävä naisen vertaisena. Tämä vaatimus oli puhujan mielestä naiskysymyksen heikko kohta, joka liiallisuutena oli siitä erotettava. Kun edelleen väitettiin, että molempien sukupuolten yhteinen opetus oli tarkoituksenmukaisin nousevan nuorison kasvatustapa, niin lähdettiin väärästä edellytyksestä, että sielullista eroavaisuutta miehen ja naisen välillä ei ollut olemassa. Jo tämän vuoksi täytyi puhujan periaatteellisesti hyljätä yhteiskouluaate. Mutta hän hylkäsi sen myöskin pedagogisista syistä — nimittäin mikäli kyseessä oli 13 à 14 vuotta vanhemmat oppilaat. Tunnollinen opettaja huomaisi pian, ettei tyttöjä ja poikia käynyt opettaa aivan samalla tavalla (esim. 6 käskyä käsitellessä). Yksistään lukujärjestyksen laatiminen yhteiskoululle — varsinkin meidän maassa (monien kielten tähden, joita kaikkia tytöt eivät tarvitse) — oli kovin vaikea tehtävä. Useissa aineissa (esim. matematiikassa) voisivat tytöt, ilman että naissivistys siitä kärsisi, päästä vähemmällä. "Jos nyt ensyklopedinen opetus poikakouluissamme on valitettava paha ja jos se aiheuttaa ruumiille ja sielulle vahingollista liikarasitusta, niin pitäisi kai, jos harrastaa naisen todellista parasta, katsoa tärkeäksi asiaksi, että naisnuoriso säästetään tästä pahasta. Mutta yhteiskoulussa tämä paha ei ole vältettävissä. Siinä ei saa silmällä pitää tyttöjen erikoisia tarpeita. Tyttöjen täytyy lukea samoja aineita kuin pojat. Tämä ei ole naisen kunnioittamista, vaan väkivallan tekemistä hänen luonnolleen." Kurinpitoonkin nähden vaativat pojat ja tytöt erilaista kohtelua, mikä myöskään ei ole mahdollinen yhteiskoulussa. Todistaakseen vihdoin, miten turmiollisesti yhteiskoulu ja yleensä pitkällinen koulunkäynti vaikuttaa nuoriin naisiin, puhuja siteerasi amerikkalaisen lääkärin, toht. Clarken, ja prof. Pippingsköldin lausuntoja asiasta.

Mutta, päätti puhuja, ennenmainittu heikko kohta naiskysymyksessä oli samalla sen vahva kohta. Taloudelliset ja sosialiset olosuhteet tekevät välttämättömäksi, että naiselle valmistetaan entistä laajempi työala. Naimattomillakin naisilla täytyy olla tehtävänsä elämässä — ainoastaan niin menettelemällä, että heillä on toiminta, joka vastaa heidän luonnollisia taipumuksiansa, oli naiskysymys onnellisesti ratkaistava. Siihen oli siis harrastus kohdistettava. "Ei mikään ihminen voi olla onnellinen, jollei hän tiedä, että hänellä on tehtävänsä elämässä, jollei hän voi olla hyödyllisesti toimelias. Jos tapaamme vanhahkon naimattoman naisen, joka tekee meihin hyvän vaikutuksen, niin on se varmaan nainen, joka huolimatta siitä, että hän on naimaton, on tietänyt, että hänellä on ollut tehtävä elämässä, ja joka on löytänyt onnensa harrastuksessaan suorittaa tätä tehtävää." Syystä ettei puhuja voinut pitää yhteiskouluja oikeutettuina, hän ei myöskään katsonut oikeaksi, että hallitus oli antanut taikka vastedes antaisi avustusta yhteiskouluille.

Tämän lyhyesti selostamamme lausunnon perustuksella ei meistä suinkaan ole oikeutettua syyttää Kihlmania vanhoillisuudesta naiskysymykseen nähden, niinkuin kumminkin on tapahtunut. Hän ei lainkaan kieltänyt, että kysymys on "taloudellisten ja sosialisten olosuhteiden" aiheuttama ja että sen päävaatimus, että naiselle on hankittava entistä laajempi toiminta-ala, ehdottomasti oli tyydytettävä. Mutta hän oli sitä mieltä, että meillä pyritään tähän päämäärään sellaista tietä, joka ajan pitkään enemmän vahingoittaa kuin hyödyttää naista. Ehkä erehdymme, mutta meistä tuntuu siltä kuin olisi yleinen mielipide vähitellen kääntymässä Kihlmanin käsitystapaan päin. Myönnetäänhän nykyään että monen yhteiskoulun synty aikoinaan johtui kokonaan muista tarkoituksista kuin halusta selvittää naiskysymys, eikä myöskään naisten tulvaamista yliopistoon enää pidetä minään ihailtavana sivistyksellisenä voittona.

Juutalaiskysymys tuli käsittelyn alaiseksi vasta säätykokouksen viimeisenä päivänä. Kahden ritaristossa ja aatelissa sekä porvarissäädyssä tehdyn anomusehdotuksen johdosta, jotka koskivat maassa oleskelevien juutalaisten oikeudellisen aseman järjestämistä, oli lakivaliokunta ehdottanut, että hallitukselta anottaisiin esitystä ja sen ohella ehdotusta laiksi, joka oikeuttaisi Suomessa syntyneet sekä pitemmän aikaa täällä asuneet juutalaiset vaimoineen ja lapsineen, noudattamalla sopivia säännöksiä, jäämään maahan ja täällä harjoittamaan elinkeinoa. Kihlman olisi tahtonut, ettei asiaa ollenkaan olisi otettu käsiteltäväksi, koska aika ei myöntänyt seikkaperäistä keskustelua, mutta kun sääty ei siihen suostunut, hänkin lausui mielipiteensä. Hän ei kannattanut valiokunnan mietintöä senvuoksi, että laki, jota pyydettiin, olisi jotain puolinaista, joka ei tyydyttäisi vaatimuksia, vaan lyhyessä ajassa veisi täysien kansalaisoikeuksien myöntämiseen sekä samalla rajojemme avaamiseen muillekin juutalaisille — "logiikka oli taipumaton". Sitävastoin olisi hän — jollei valtiopäivien päättyminen olisi estänyt — ehdottanut, että kullekin Suomessa olevalle juutalaiselle, kaikkiaan noin 1000 hengelle, annettaisiin 1000 markkaa avustusta, jotta he muuttaisivat pois johonkin toiseen maahan, missä juutalaisilla on kansalaisoikeudet. Hänen luullakseen koituisi Suomelle "loistavaksi liikeyritykseksi" (briljant affär), jos kansamme siten vapautettaisiin arvaamattomasta vaarasta. — Sääty hyväksyi kuitenkin mietinnön 19 äänellä 16 vastaan.

Kysymys yleisestä opetusvelvollisuudesta, joka jo oli ollut esillä 1891 vuoden valtiopäivillä ja näilläkin tuli käsiteltäväksi E. G. Palménin tekemän esitysehdotuksen johdosta, oli myöskin niitä, joita Kihlman ei voinut kannattaa. Eräässä Orihveden rovastille E. F. Reiniukselle lähettämässään kirjeessä (18/2) hän lyhyesti julkilausuu mielipiteensä: "Kansakoulukysymyksessä olen aivan samaa mieltä kuin Sinä. Uskotaan ehdottomasti kansakoulun kykyyn pienellä annoksella laskuoppia ja maantietoa kehittää luonteita ja yhtä ehdottomasti Suomen kansan kykyyn ottaa kantaakseen uusia verotaakkoja. Molemmissa suhteissa olen heikko uskossa ja täytyy minun sentähden toimia heikkouskoisen tapaan. Toivon myöskin, että minulla on monta heikkouskoista vertaista ja ettei hyväätarkoittava ehdotus saavuta enemmistöä säädyssä." — Tämän asian käsittely päättyi kuitenkin niin, että säädyt anoivat, että hallitus antaisi esityksen seuraavalle säätykokoukselle; mutta todellisuudessa kysymys vieläkin odottaa ratkaisuansa.