Senaatin päätös, jossa suostutaan Kihlmanin erohakemukseen, on päivätty 4 p:nä elok. ja se esitettiin kouluylihallituksessa 28 p:nä s.k. Marraskuulla s.v. myönnettiin entiselle normaalilyseon rehtorille professorin arvonimi.

VI. EMERITUS 1897-1904.

V. 1897 oli Tukholmassa toimeenpantu taide- ja teollisuusnäyttely kuningas Oskari II:n hallituksen 25-vuotis-riemujuhlan viettämiseksi, ja sen yhteydessä oli päätetty m.m. pitää uskonnontieteellinen kongressi elok. 31 — syysk. 4 p. Kutsumukseen ottaa osaa kongressiin, jonka presidenttinä oli Visbyn piispa von Schéele, oli Kihlman jo toukokuulla antanut myöntävän vastauksen, ja elok. 30 p:nä hän toht. Erkki Kailan (Johansson) seurassa lähti Express-laivalla Tukholmaan. Ilma oli kaunis, mutta yö niin pimeä, että laivan täytyi Hankoniemessä odottaa päivää. Matkustajia oli paljon. "Kuultiin englantia, ranskaa, saksaa, venäjää, ruotsia. Sitä kieltä vain ei kuultu, jota enemmistö puhuu siinä maassa, jonka vesiä kuljettiin, suomea. — Ylen merkillistä!" Aamulla viivyttiin puolitoista tuntia Turussa, ja Kihlman unohti parturin luokse palttoonsa, jonka taskussa oli kiikari, joten hänen oli pakko ostaa uusi Tukholmassa. Sinne tultiin tiistai-aamuna syysk. 1 p:nä, jolloin kongressin juhlallinen avaus jo oli tapahtunut.

Toht. Kailan mukaan oli Kihlman tavattoman harras kuulemaan keskusteluja, itse kuitenkaan esiintymättä. Vaimolleen hän kirjoitti (3/9): "En kadu, että olen tullut kongressiin. Tosin en ole saanut uusia tietoja, mutta kumminkin vaikutelmia, joista säilytän mieluisan muiston. Olen nähnyt ja puhutellut henkilöitä, jotka tietojensa ja henkisten lahjojensa puolesta ovat hyvin eteviä ja äärettömästi etevämpiä kuin mihin Suomessa ollaan totuttu." Niin prof. A. Meyer (Bonn), prof. Chantepie de la Sayssaye (Amsterdam), prof. S. Michelet (Kristiania), past. Martensen-Larsen (Tanska). Paitsi kongressin kokouksissa kävivät matkatoverit yhdessä Mosebackella (Kihlmanin muistellessa käyntiään siellä 1851 silloisine mietteineen ja tunteineen) ja Drottningholmassa. Saman päivän illalla (lauant. 4/9) Kaila palasi Suomeen, jotavastoin Kihlman vielä jäi yhdeksi viikoksi.

Kongressin teologeista Kihlman tunsi ennestään upsalalaisen prof. O. F. Myrbergin [Myrberg, ent. exegetiikan professori, oli täysin palvellut. Hän kuoli 22/3 1899, 75-vuotiaana. Myrberg oli samoin kuin Kihlman nuorempana ollut J. T. Beckin vaikutuksen alaisena.], joka sunnuntaiaamuna tuli häntä tapaamaan. Heidän välillään syntyi keskustelu uudenaikaisesta V. Testamentin kritiikistä ja Kristus-kysymyksestä. "Minusta Myrberg on jotenkin vanhalla kannalla V. Test:iin (esim. Danielin kirjaan) nähden. Myrbergistä: ei profeetat ja laki, vaan laki ja profeetat. Kristukseen katsoen olimme yksimielisiä pitäessämme kiinni hänen tosi-ihmisyydestään, joka ei ole (vain) näennäistä (ett sken), niinkuin tavallisesti käsitetään. — Se oli kelpo hetki." Sitten he menivät yhdessä Adolf Fredrikin kirkkoon, missä kirkkoherra Hellman, ehdoton oikeauskoinen, saarnasi. "Teksti Math. 15-29. Aine: kaikki paha, joka heitetään Jeesuksen jalkojen juureen, parannetaan. Väärä lausuntatapa (falsk deklamation). Käsittely allegorinen. Tekstiä pidetään Jumalan sanana, mutta se sivuutetaan ja saa arvonsa siihen pannuista ajatuksista. Saarna epätyydyttävä. Herran-ehtoollisella esiintyi kaksi pappia täydessä korupuvussa (skrud) muistuttaen kreikkalaisia pappeja Valamossa. Kirkko täynnä, ja jumalanpalvelus juhlallinen menojen komeuden kautta." Paluumatkalla Kihlman antautui puheisiin papilta näyttävän vanhuksen kanssa. Se olikin rovasti Ahlberger. He puhuivat eduskuntalaitoksen muutoksesta, Almqvistista, piispa Fahlcrantzista y.m. Kun Kihlman oli sanonut nimensä, mainitsi rovasti, että hänen äitinsäkin oli nimeltä Kihlman. "Ukko oli 80-vuotias; hänen rouvansa oli reipas ja hoiti häntä huolellisesti." Vielä samana iltana oli Myrberg toisen kerran käynyt Kihlmanilla, ja kun tämä ei ollut kotona, oli hän istunut ja odottanut häntä. Kihlman viipyi kuitenkin niin myöhään, etteivät he tavanneet toisiansa. Myrbergin ystävällisyys liikutti Kihlmania: heillä olisi kyllä ollut puhuttavaa toistensa kanssa. — Toinen entinen tuttava oli kirkollistoimiston päällikkö Gustrin, joka parikymmentä vuotta ennen oli käynyt Helsingissä tutkimassa ruotsalaisen normaalilyseon järjestystä ja toimintaa. Hänenkin kanssaan Kihlman seurusteli. — Vihdoin hän kävi kongressin ensimmäisen sihteerin, ritschliaanin, past. Sam. Andr. Friesin luona, missä hän, kertoo Kaila, sai mitä kunnioittavimman vastaanoton. Heidän mielipiteissään oli ollut paljon yhteistä. Friesin vieraskirjaan oli Kihlman kirjoittanut mielilauseensa: Schädliche Wahrheit, ich liebe dich mehr als die nützliche Lüge, ja piti Fries sitä niin mieleen pantavana, että hän antoi rouvansa kutoa sen ryijyyn, joka kiinnitettiin hänen työhuoneensa seinään. [Lause: "Vaarallinen totuus, minä rakastan sinua enemmän kuin hyödyllistä valhetta" on Goethen oma. Kihlman käytti sitä ensi kerran mottona tutkimuksessaan lapsenkasteen uskonkappaleesta.]

Muutoin käytti Kihlman enimmän ajan perehtyäkseen näyttelyn eri osastoihin, osoittaen siinäkin tavallista perusteellisuuttaan. Palatessaan keskiviikkona näyttelystä huomasi hän kadottaneensa kultakellonsa. Emäntänsä neuvosta hän pani ilmoituksen sanomalehtiin, mutta arvellen kellon iäksi menneen hän seuraavana päivänä osti uuden. — Perjantai-iltana (10/9) Kihlman lähti Express-laivassa kotimatkalle, ja seuraavana iltana hän oli Helsingissä. — Jonkun ajan kuluttua sai hän palttoonsa Turusta ja, mikä oli kummempi, myöskin Tukholmasta kellonsa, jonka muuan vanha rehellinen vaimo oli löytänyt, ja matkan näkyvänä tuloksena oli hänellä siis kaksi kelloa ja kaksi palttoota!

* * * * *

Kihlmanin käynti uskonnontieteellisessä kongressissa ei johtunut satunnaisesta päähänpistosta eikä myöskään luonnollisesta halusta käyttää emeritusvapauttaan virkistävään ulkomaanmatkaan. Syy oli syvemmällä, nimittäin samassa sammumattomassa totuudenharrastuksessa, joka jo nuorena oli vienyt hänet ulkomaille etsimään kristityitä ja vanhana oli saanut hänet uudestaan antautumaan väsymättömiin opintoihin. Tietopuolinen syvennys, totuudenvalon laajennus niinkuin muinoinkin päämääränä Kihlman näet nykyään tahtoi perehtyä siihen uuteen teologiaan, joka Albrecht Ritschlin perustamana 1870-luvun keskivaiheilta alkaen oli saanut perin lahjakkaita, hartaita edustajia ja kehittäjiä useissa Saksan yliopistoissa. — Vaikka tässä ehkä laajempikin "ritschlianismin" kuvaus olisi paikallaan, viittaamme vain muutamiin pääpiirteisiin. Suunnan tarkoitus ei suinkaan ollut luopua luterilaisen kirkon perustuksista, vaan päinvastoin vapauttamalla Lutherin periaatteet skolastisesta metafysiikasta juontuvista lisäyksistä kehittää niitä entistä hedelmällisemmiksi käytännölliselle kristinuskolle. Raamattu tunnustettiin ehdottomasti uskonnollisen totuuden lähteeksi ja eritoten Uusi Testamentti, jonka kolme ensimmäistä evankeliumia sisältää vanhimman kirkon luotettavimmat todistukset Jeesuksen opista semmoisena, kuin se oli, ennenkuin siihen oli sekaantunut platonilaisia y.m. lisiä. Näiden evankeliumien yhtä vähän kuin raamatun uskottavaisuutta yleensä ei kuitenkaan perustettu jumalalliseen inspiratsioniin eli innoitukseen, vaan niiden historialliseen alkuperäisyyteen. Ritschlin käsitys Kristuksesta perustui lähinnä Kristuksen todistuksiin itsestään, missä hän esitteleikse Jumalan ihmiskuntaa koskeviin rakkaudenpäätöksiin täysin perehtyneenä profeettana, jonka Jumala on lähettänyt perustamaan Jumalan valtakuntaa maan päälle. Hänessä, tosi-ihmisessä, on Jumala armon ja uskollisuuden muodossa ilmestynyt rakastavana isänä ihmisille, mutta kysymys Kristuksen ennaltaolosta (Logos-oppi) ei ole tämän yhteydessä välttämättömästi selvitettävä, sillä lunastususkolla on vain tekemistä historiallisessa Kristuksessa ilmestyneen Jumalan kanssa. Synnin yleisyys tunnustetaan kokemuksen vahvistamana tosiasiana, mutta ei Kristus enemmän kuin apostolitkaan puhu perisynnistä. Lunastus (vanhurskauttaminen ja sovitus) on siinä, että katuvalle syntiselle synnit annetaan anteeksi, joten syyllisyys Jumalan edessä poistetaan ja syntinen vanhurskautetaan ottaakseen osaa Jumalan valtakunnan rakentamiseen ja tullakseen osalliseksi siinä vallitsevasta Jumalan lapseudesta, joka sisältää liikevoiman rakkauden läpitunkemaan eetilliseen toimintaan. —

Ritschlin käytännöllinen kristinuskon käsitys (Kaftan: "Die Religion ist eine praktische Angelegenheit des menschlichen Geistes") antoi täyden vapauden niin hyvin luonnontieteelliselle kuin historialliselle tutkimukselle, ja siitä johtui että kaikki harmonistinen sovittelu näiden ja uskonnon välillä oli tarpeeton. Tämän hyväksyi Kihlman sitä hartaammin, kun apologeettinen sovittelu alusta alkaen oli hänen vilpittömälle luonteelleen vastenmielinen. Toiseksi Ritschlin eetillinen elämänihanne saattoi maallisen kutsumuksen täyteen arvoonsa, mikä myös oli Kihlmanille tärkeä.

Mitä suurimmalla hartaudella antautuen raamattukriitillisiin sekä kirkko- ja dogmihistoriallisiin tutkimuksiin ritschliaanit aikakauskirjoissa ja tieteellisissä ja yleistajuisissa kirjajulkaisuissa edelleen kehittivät vapaamielistä suuntaansa. Seuraten tätä kirjallisuutta tapahtui, että Kihlmanista, entisestä Beckin oppilaasta, vähitellen tuli "maltillinen ritschliaani", s.o. hän omisti uudenaikaisesta saksalaisesta teologiasta, mitä hän saattoi vakaumuksella hyväksyä. Tämä selittää, miksi hän kävi Tukholmassa.