Toukokuun 13:ntena 1904 Kihlman täytti 79 vuotta. Kesäkuun 11:ntenä hän vaimonsa kanssa muutti Rulluddiin. Oswald oli jo ennen asettunut Marjarantaan ja Lorenzon perhe tuli 13:ntena. Kesäelämä alkoi siis entiseen tapaansa ja meni menoaan sunnuntaihin heinäk. 10 p:ään, jolloin Kihlman on tehnyt viimeisen muistiinpanonsa. Koko ajan oli hän jaksanut liikkua ulkona, kävellä Marjarantaankin, josta Oswald oli saattanut hänet kotiin, ja nauttia kesän sulosta. Ainoastaan viimeisen edellisenä päivänä on merkitty: "Tänään en ole ollut oikein terve."

Parina seuraavanakin päivänä Kihlman vielä nähtiin ulkona, kunnes hän joko tiistaina tai keskiviikkona ilmoitti pahoinvoinnin ja väsymyksen tähden toivovansa päästä kaupunkiin hoidettavaksi. Tämä toivomus, jota kiireisesti noudatettiin, herätti kaikissa sen käsityksen, että jotain vakavaa oli kyseessä. Ei ollut näet keneltäkään omaiselta jäänyt huomaamatta, kuinka isän voimat olivat vähissä.

Vaikka isä yhä liikkui omin voimin, lähtivät siis kaikki maalla olevat perheenjäsenet, äiti, Lennart ja Oswald hänen kanssaan kaupunkiin. Lorenzo ja Henrik olivat etäällä, edellinen Skotlannissa, jälkimmäinen Vilppulassa, josta palasi perjantaina 15 p:nä; Hanna taas oleskeli Heikelin kesäasunnossa Porvoon lähellä. Toht. Nordblad — viime vuosien perhelääkäri — selitti, että taudinoireet johtuivat vanhuudesta ja ettei mitään erikoisempaa ollut tehtävissä. Sairas määrättiin kuitenkin vuoteen omaksi, ja vuode asetettiin keskelle hänen työhuonettaan. Siinä hän sitten makasi seuraavat päivät, milloin nukkuen tai horrostilassa, milloin valveillaan, mutta yleensä välinpitämättömänä ympäristöstään, erittäin harvasanaisena ja väsyneenä. Mitään tuskia hänellä ei näkynyt olevan, eikä hän halunnut ruokaa. Valittamatta hän lepäsi vuoteellaan tahtoen vain olla rauhassa. Tässä olotilassa tapahtui huomattava muutos vasta seuraavan viikon maanantaina, jolloin iltapäivällä todettiin äkillinen käänne pahempaan päin: kädet kylmenivät, valtimo heikkeni ja tummia pilkkuja ilmestyi ihoon. Luultiin että loppu oli käsissä, mutta erinäisillä virkistyskeinoilla kohtaus kuitenkin voitettiin. Tiistaina 19 p:nä heinäk. k:lo 1 aikaan päivällä uudistui kohtaus eikä sille enää mitään voitu. K:lo 2 huomattiin, että viimeinen hetki oli tullut. Hengitys kävi yhä heikommaksi ja hitaammaksi ja valtimo oli tuskin huomattavissa. K:lo 1/2 3 veti sairas viimeisen hengähdyksen; hän vaipui rauhallisesti kuoleman uneen syvän hiljaisuuden vallitessa huoneessa, missä saapuvilla olivat ainoastaan perheen jäsenet. Vainajan rukous, että hän saisi mennä pois ilman tuskia, ilman kuolon kamppausta, oli täyttynyt.

Samoin täyttyi, mitä vainaja oli toivonut hautajaisistaan. Ne olivat verraten hiljaiset jo senkin vuoksi, että keskellä kesää suurin osa hänen ystäviään ja tuttaviaan oli poissa kaupungista. Kihlman haudattiin Helsingin vanhalla hautausmaalla 23 p:nä heinäk. vaimon, tyttären ja neljän pojan saapuvilla ollessa (Lorenzo oli edellisenä päivänä palannut ulkomailta). Lauri Ingman toimitti ruumiinsiunauksen. Puheita ei pidetty, sillä vainajan mieli siitä oli tullut tunnetuksi. Kumminkaan ei hauta jäänyt paljaaksi. Paitsi omaisten kukkia koristivat sitä muidenkin tuomat kukat ja seppeleet rakkauden, kunnioituksen ja kiitollisuuden osoitteena. —

Hilda Kihlman oli puolisonsa kuollessa ruumiillisesti niin heikko, että hän vaivoin liikkui omilla voimilla. Henkisesti oli hän kuitenkin pirteä. Mutta heti sen jälkeen alkoi huomattava riutuminen, sielullinen samoin kuin ruumiillinen. Jaksamatta mainittavasti vaikuttaa ympäristöönsä hän kumminkin lempeänä, rauhaa rakastavana ja kärsivällisenä eli vielä neljä vuotta. Yöllä kesäk. 13-14 p:n välillä 1908 hän Rulluddissa sai halvauksen, joka teki hänet tajuttomaksi, ja tässä tilassa hän levollisesti ja tuskattomasti kuoli saman kuun 18 p:nä. Hän oli silloin saavuttanut 79 vuoden 5 kuukauden iän. Vainaja haudattiin miehensä viereen. Ruumiin siunasi toht. Glöckner.

* * * * *

Jos tekijä edellisessä olisi täysin saavuttanut päämääränsä, ei hänellä enää pitäisi olla mitään oleellista lisättävänä Alfred Kihlmanin elämänkuvaan. Sanoissaan ja toimissaan saattaa ihminen persoonallisuutensa toisten tajuttavaksi, ja onhan tässä kertomuksessa kumpiakin tarpeeksi esitetty. Kumminkin tuntuu siltä, että jonkinlainen piirteiden kokoaminen ja täsmällisentäminen, toisin sanoen kuvan viimeistely ehkä olisi paikallaan, ennenkuin tekijä luopuu tehtävästään. Noudattaessaan tätä tuntoa on hänen sallittu viivähtää muistoissa, joista kuva on luotu, kirkastuneen hahmon vieressä, jota kohtaan hän on toivonut lukijassakin heränneen kunnioitusta ja rakkautta.

Kun Kihlman 70-vuotiaana tarkasteli mennyttä elämäänsä, sanoi hän itseään olosuhteiden lapseksi ja onnen pojaksi, tarkoittaen sillä, että hänen elämänvaiheensa eivät olleet minkään edeltäpäin tehdyn suunnitelman mukaisia, vaan ulkoapäin tulleiden vaikutusten ja onnellisten asianhaarain aiheuttamia. Miten oikein tämä liekään varsinkin siinä suhteessa, ettei kukaan voi edeltäpäin määrätä elämänsä kulkua, ja miten luonnollista, että hän itse käsitti asian näin, yhtä perustettu on toiselta puolen Väite, ettei sattumus, vaan hänen luonnonlaatunsa ja luonteensa määräsivät hänen elämäntoimintansa ja kohtalonsa.

Ainoastaan hänen luontainen vakavuutensa ja omituinen mietiskelevä, henkisiin ja hengellisiin suuntautunut mielenlaatunsa selittävät meille, että Kihlman jo 15-vuotiaana tuli heränneeksi ja täydellä antaumuksella liittyi silloiseen mahtavaan uskonnolliseen liikkeeseen. Hänen uskonnollinen hartautensa taas sai hänet rajoittamaan yliopistolliset opintonsa papintutkintoon. Sitä hän aikoja myöhemmin katui (minustakin, sanoi hän 1899, olisi voinut tulla jotain enempää, jos olisin elänyt tieteellisessä ympäristössä. Olen aina epäillyt kykyäni, olisin tarvinnut kehoitusta), mutta kuitenkin hän suoritti tutkintonsa niin tunnollisesti ja jatkoi itsekseen opintojaan niin ahkerasti, että hänen aina huomattiin tiedoissa olevan vertaistensa edellä.

Muutamia vuosia hän nyt toimi innokkaana herännäispappina, mutta pian sai hänen syvästi kriitillinen luontonsa hänet epäilemään julistamaansa oppia, se kun ei yksistään nojautunut Jumalan sanaan, vaan ehkä yhtä paljon johtajien mielipiteisiin. Tämä ajoi hänet ulkomaille "etsimään kristityitä". Semmoisen hän löysi J. T. Beckissä ja hänen luonaan, hänen oppilaanaan hän raamatun pohjalla järjestelmällisesti uudestaan rakensi kristinuskonsa. Iloisena vakaumuksessaan, että oli päässyt totuuden perille, hän sitten palasi kotimaahan.