Epäilemättä on viimeinen lause liiallinen sanasta sanaan ymmärrettäväksi. Mutta totta on, että vaikka Kihlman vielä lähes neljä vuotta jatkoi päiväkirjaansa, kävivät tästä alkaen sellaiset muistiinpanot, jotka ilmaisivat hänen sisällisen elämänsä laatua, yhä harvemmiksi. Jäljellä olevan ajan kuvaus tulee sen vuoksi lyhyeksi.
Syksyltä 1900 on merkittävä, että Kihlman silloin vetäytyi pois pappiskonferensseista. Syynä siihen ei kuitenkaan ollut väsymys, vaan, niinkuin hän eräässä kirjeessä (27/9) Lauri Ingmanille selittää, se, että hän näissä kokouksissa oli tavannut niin vähän ymmärtämystä teologian nykyisiin probleemeihin nähden. "Minulla oli niistä ainoastaan mielipahaa (obehag) ja siitä johtuvaa unettomuutta, ilman että olin voinut vaikuttaa mitään hyvää." — Edelleen mainittakoon, että Kihlman tänä syksynä erityisellä mielenkiinnolla luki kaksi kirjaa, nimittäin Ad. Harnackin Wesen des Christenthums ja Lauri Stenbäckin elämäkerran. Edellistä hän piti tavattoman viehättävänä ja opettavaisena. Luettuaan sen loppuun hän kirjoitti: "Mikä on siis kristinuskon olemus? Se iloinen sanoma, että korkein olento, joka on kaiken alku, tahtoo, että häntä pidetään isänä, oikeana isänä, tämä sanoma on Jeesuksen ilmoituksen ja elämäntoimen (praxis) ydin. Vaikutus: luottamus Jumalaan. Minä saan ja minun tulee luottaa Jumalaan, että hän ei hylkää ketään, joka etsii häntä löytääkseen hänet, Jumalan, ja samalla rauhan. — Miten monta ihanaa kohtaa onkaan tässä kirjassa, esim. s. 169:
"Nun weiss und glaub' ich's feste,
Ich ruhm's auch ohne Scheu,
Dass Gott, der Höchst' und Beste,
Mein Freund und Vater sei,
Und dass in allen Fällen
Er mir zur Rechten steh'
Und dämpfe Sturm und Wellen
Und was mir bringet weh."
[Nyt tiedän, uskon varmaan ja riemuin todistan: Isäni, ystäväni on Herra taivahan. Hän elon kohtaloissa mua hoivaa, vartioi, asettaa ajan aallot ja huolet häätää voi.
Suom. Ilta Koskimies.]
Mitä Stenbäckin elämäkertaan tulee, oli se aineen puolesta omiaan suuresti herättämään Kihlmanin osanottoa — olihan hän ollut sukulaissuhteissa runoilijaan, jota paitsi siinä ensi kerran laajemmin kuvattiin herännäisyyttä. Luettuaan ensimmäisen vihkon hän arvostelee sitä sanoilla: "Ylen valaiseva ja mielenkiintoinen". Toisen vihkon johdosta hän kirjoittaa: "Minulle mielenkiintoinen teos. Ah, kuinka vähän minä ennen ymmärsin antaa arvoa Sinun ansioillesi, Lauri! Anna minulle anteeksi! Ah, jos vielä saisin nähdä Sinut ja syleillä Sinua autuaiden keskellä Jumalan luona!" —
Kevätpuolella 1901 ilmoitti Kihlman, että hän heikontuneiden voimiensa tähden ei katsonut voivansa ottaa osaa Suomen pankin tarkastukseen, ja tapahtui se, on päiväkirjaan merkitty, "kaipauksella" (icke utan saknad). Mutta muissa toimissaan hän pysyi v:een 1903, jollei lukuun oteta, että hän jo edellisenä syksynä luopui johtokunnan esimiehyydestä, jossa toimessa tehtävänä oli hoitaa suomalaisen alkeiskoulun stipendirahastoa ja jakaa siitä vuosittain annettavat apurahat. Samoin Kihlman jo tammikuulla 1902 kieltäytyi Kansallispankin hallintoneuvoston puheenjohtajan toimesta, mutta valittiin silloin varapuheenjohtajaksi; kieltäydyttyään tammikuulla 1903 tästäkin toimesta jäi hän hallintoneuvoston jäseneksi saman vuoden loppuun (ollen viimeisen kerran kokouksessa 16/12). Edelleen hän mainittuna vuonna erosi Kaupunkien hypoteekkikassan hallintoneuvostosta ja vihdoin myöskin Tampereen Pellava- ja Rautateollisuus O.Y:n johtokunnasta. Viimemainitun hallituksen puheenjohtajana oli Kihlman ollut 37 vuotta, ja oli hän vielä 1902 saanut yhtiön tähden kokea vakavia huolia, kun sen etevä, ansiokas isännöitsijä Henrik Solin ollessaan ulkomaanmatkalla odottamatta kuoli ja uusi mies oli valittava tärkeään toimeen. Kihlmanin erottua johtokunnasta, josta vuoden alussa toinenkin jäsen, nimittäin A. F. Wasenius, oli kuoleman kautta poistunut, päätettiin enentää jäsenlukua viideksi, ja tuli yhdeksi näistä vanhan puheenjohtajan poika, Henrik Kihlman. Että Kihlmanin tunnollinen ja hedelmällinen työ kaikissa näissä eri toimissa erohetkellä vilpittömästi tunnustettiin, on tuskin tarpeen sanoa.
Totuuden mukaan on julkilausuttava, että Kihlman jo melkoista ennen, kuin hän erosi luetelluista tehtävistään, oli menettänyt kyvyn tehokkaaseen toimintaan. Niinkuin ennen on sanottu, kadotti hän verraten lyhyessä ajassa muistinsa, ja tämä hengenlahjan puute kävi parina viimeisenä vuotena niin tuntuvaksi, että hän saattoi eksyä kaupungin pääkaduilla ja kohdatessaan tuttuja henkilöitä erehtyä heidän nimistään. Tämän heikkoudenmerkin ohella oli toisena harvasanaisuus, vaiteliaisuus, josta päättäen hän hyvin vähän jaksoi ottaa osaa elämään, saatikka keskusteluun seurassa, missä oli. Surullista oli omaisten ja ystävien huomata ennen niin tarkkaavaisen ja terävän miehen henkisten voimain alentumista, emmekä katsoisi velvollisuudeksemme siitä kertoakaan, ellei se selittäisi, kuinka Kihlman verraten tyynenä kesti näiden valtiollisesti onnettomien vuosien surkeuden. Ainoastaan järkyttävimmät tapaukset, niinkuin useiden kansalaisten maastakarkoitus keväällä 1903 ja Bobrikoffin murha kesäkuulla 1904, saavat hänet huudahtamaan "kauheaa!" Sitävastoin hän ei lausu sanaakaan siitä kuulumattomasta hajaannuksesta, vihasta ja vainosta, minkä silloiset valtiolliset. erimielisyydet aiheuttivat kansalaisten kesken. Kun Oswald lokakuulla 1903 nimitettiin senaatin jäseneksi tullen maanviljelystoimituskunnan päälliköksi, hän ei päiväkirjassaan eikä suullisestikaan arvostellut asiaa siltä kannalta, jolta yleisö sitä katseli, nimittäin oliko mentävä senaattiin vai eikö? Kihlman vain rukoili poikansa edestä: "Jumala auttakoon Oswaldia, että hänen toimintansa tulisi (maallemme) oikein hyödylliseksi!" Että hän ilmeisesti saattoi ja sai suuressa määrässä elää, niin sanoaksemme, ulkopuolella ajan katkeraa todellisuutta, on meistä ennemmin pidettävä ylhäältä päin suotuna onnena kuin valitettavana asianhaarana.
Päiväkirja osoittaa, miten Kihlmanin elämän piiri supistumistaan supistui sen alkuperäisimpiin, totutuimpiin ja sydäntä lähimpiin aineksiin ja mielikuviin. Hän nousee k:lo 7 aamulla ja panee muistiin lämpömäärän ja ilmanlaadun — siis seuraa luonnon elämää, johon hänellä tuskin ennen oli aikaa. Hän tekee milloin lyhyemmän, milloin pitemmän kävelyn määrätyillä kaduilla kaupungissa taikka Rulluddin ympäristössä maalla, missä oma kontu oli laajennettu 1898 ostamalla Kaitansin metsäinen tila, josta Rulluddin palsta alkuaan oli lohkaistu. Hän nauttii perheonnestaan lasten ja lastenlasten kesken. Kaupungissa hän ei unohda merkitä päiväkirjaansa, milloin joku hänen erillään asuvista pojistaan — nuorin, Lennart, yksin asui viime aikoina isän ja äidin luona — taikka Hanna lapsineen käy vanhempien luona, ja Rulluddilla viettää Lorenzo perheineen kesänsä huvilassa, jolla on yhteinen piha vanhan huvilan kanssa, ja Oswald perheineen asuu myöskin lähellä Marjaranta huvilassaan toisella puolen lahtea. Muistojen pyhittämistä perhejuhlista ovat huomattavimmat: vanhempien hääpäivä tammikuun 8:s ja kihlauspäivä elokuun 17:s, jona jälkimmäisenä Kihlman 1898 teki seuraavan tunnustuksen: "Tänään 42 vuotta sitten sidottiin liitto Hildan kanssa. Mitä tärkeitä seurauksia onkaan siitä ollut! Tahdoin saada hurskaan ja ymmärtäväisen vaimon, joka lahjoittaisi minulle ymmärtäväisiä, lahjakkaita lapsia. Tämä toivo on täyttynyt. Siis: Jumala olkoon kiitetty hyvyydestä, jota olen saanut ja vielä saan nauttia. Toinen avioni ei aiheutunut välittömästä, vastustamattomasta rakkaudesta, se oli mitä voisi sanoa harkinta-naimiseksi: en etsinyt rikkautta, vaan ymmärrystä. Mutta sitenkin syntynyt avio voi tulla onnelliseksi, niinkuin esim. Lutherin. En enää epäile, niinkuin joskus ennen, onko toinen avioni ollut Jumalalle otollinen. Jumala on sitä siunannut." — Velvollisuudentunnosta ja osaksi sulasta tottumuksesta Kihlman viimeiseen asti käyttää osan päiväänsä omien asioidensa hoitoon; hänen omaisuutensa oli näet kasvanut jotenkin yhtä suureksi, kuin se oli ollut ennen von Schantzin aiheuttamaa romahdusta. Hän ei koskaan laiminlyö tehdä muistiinpanoja vihkoihinsa ja kirjoihinsa sekä laatii kuukausitilinsä ja vuosi-kirjanpäätöksensä oikeaan aikaan. Kun joku pojista auttaa häntä, hän kiitollisuudella mainitsee sen päiväkirjassaan. — Lukemisesta Kihlman ei myöskään luopunut, vaikka nähtävissä on, että voimat eivät aina riittäneet siihen. Kerrankin hän suoraan kirjoittaa: "En ole jaksanut lukea, ainoastaan miettiä ja rukoilla." Ja viimeisinä aikoina hän ei sano lukeneensa Christliche Welt'iä y.m., vaan ainoastaan selailleensa (genomsett). Sitäpaitsi hän joskus ottaa käteensä keveämpää kirjallisuutta: Dickensin David Copperfield'in, Runebergin Hirvenhiihtäjät, Vänrikki Stoolin tarinat j.n.e. Tätä viimeistä ei kuitenkaan saa pitää merkkinä siitä, että Kihlmanin uskonnollinen harrastus olisi vähentynyt. Hän oli näet aina uskonnollisen ja teologisen kirjallisuuden ohella lukenut paljon muutakin, enimmäkseen historiallisia teoksia, mutta väliin kaunokirjallisiakin. [Dickens oli vanhastaan Kihlmanin lempikirjailijoita, ja hän oli lukenut kaikki suuren englantilaisen kirjailijan ruotsiksi ilmestyneet teokset. Edelleen hän oli lukenut Thackerayn "Maailmanmarkkinat" y.m. Saksalaisista hän luki Schilleriä, Götheä (asettaen varsinkin "Hermann ja Dorothea'n" korkealle), Wielandia, Herderiä y.m. klassikoita. Claudiuksen "Wandsbecker Booten" oli oikea lempikirja, ja paljon hän piti Auerbachista ja Gotthelfistä. — Historiallisista teoksista mainittakoon Thiers: Vallankumouksen historia, Macaulay, Carlyle (Ranskan vallankumouksen historia, Alankomaalaisten vapaussota, Fredrik Suuren historia), Siebelin Vallankumousajan historia, Lamartinen Girondistien historia, Las Cases'in päiväkirja y.m. Napoleon-kirjallisuutta, Bismarckin muistelmat j.n.e.] Konserteissa hän käy niin usein, että voi päättää musiikinrakkauden hänessä pikemmin kasvaneen kuin vähentyneen. ["Huvien kontto" antaa meidän tietää, että Kihlman vielä vuosina 1901 ja 1902 Yliopiston juhlasalissa kuuli Bachin Korkean messun (4 kertaa) sekä kävi Burmeisterin, Backer-Gröndahlin, Grünfeldtin, Ida Ekmanin, Reisenauerin, Ilmari Krohnin, Filharmoonisen Seuran, Merikanto-Ojanperän konserteissa; Mozartin Suuren messun hän kuuli (2 kertaa) kirkossa j.n.e. Viimeksimainittuna vuonna hän myöskin kuuli Lindbergin Shakespeare-resitatsioneja, oli kerran ruots. teatterissa (Flachsmanns skola) ja myöskin Kansallisteatterin vihkiäisissä. Keväällä 1903 hän kävi eräässä simfoniakonsertissa, kuuli Rosén jousikvartettia, Ojanperän kirkkokonsertin ja "Christus"-oratorion (2 kertaa Uudessa kirkossa). Viimeiset konsertit, missä Kihlman nähtiin, oli Aino Acktén kirkkokonsertti 1903 ja kirkkokonsertit, joissa Oratorio Samson esitettiin (2 kertaa) huhtikuulla 1904. Saksan klassillisista säveltäjistä olivat varsinkin Mozart ja "isä" Haydn Kihlmanin erityisen ihailun esineinä.] Uskonnollisen harrastuksen kestävyyttä viimeiseen asti todistaa 1894 alkuunpantu muistikirja, johon hän kirjoitti lyhyitä otteita lukemistaan kirjoista. Siinä tavataan ytimekkäitä lauseita, jotka olivat kohdanneet vastakaikua hänen sydämessään. Viimeinen muistiinpano on tehty helluntaiaattona (18/5) 1904. Pyhäpäivinä hän säännöllisesti lukee jonkun saarnan — viime aikoina usein Pontus Wiknerin kirjoittaman — huolimatta siitä, että hän vaimonsa kanssa aina käy saksalaisessa kirkossa. Uudessa (Johanneksen) kirkossa, joka sijaitsi toisella puolen katua vastapäätä hänen asuntoaan, hän sitävastoin kävi harvemmin, ja meni hän sinne "vanhain rakkaiden virsien" vuoksi, eikä saarnan tähden, sillä saarnaajana ei yksikään Helsingin papeista häntä tyydyttänyt.
Näin kuluivat Kihlmanin viimeiset vuodet. Kun hän 1903 v:n kuluessa oli eronnut viimeisistäkin julkisista toimistaan, näyttää kiintymys elämään myöskin hävinneen. Hän tunsi olevansa vanha ja elämästä kyllänsä saanut. "Olen niin väsynyt elämään", lausui hän eri kerroin omaisilleen. Hän oli tullut "levolliseen ikään", missä Abrahamin sanotaan kuolleen, ja mikä kai merkitsee, että kuoleman pelko oli voitettu samalla kuin voimat olivat niin riutuneet, etteivät ne enää kyenneet taistelemaan elämän sammumista vastaan. Jotkut toisetkin lauseet tuntuivat hyvästijätöltä. Niin esim. nämä sanat Oswaldille: "Jumala siunatkoon sinua, Oswald! Sinä olet ollut minulle hyvä poika ja olet tuottanut minulle paljon iloa."