["Todella kuvaavaa.">[

Sinä aikana, jolloin Kihlman parhaillaan oli kirjeiden aiheuttamain vaikutelmain vallassa, kävi toisinaan hänen luonaan Erkki Kaila, [Kihlmanin viime vuosina Kaila ja Ingman olivat ainoat, jotka silloin tällöin kävivät hänen luonaan varsinaisilla ystävyyskäynneillä.] ja tälle nuorelle ystävälleen hän ilmaisi enemmän kuin hän on uskonut päiväkirjalleen. Kaila todistaa, että Angelikan kirjeet tavattoman syvästi koskivat ja vaivasivat Kihlmania. Sen ohella oli tämä syyttänyt itseään siitä, että hän ensimmäisen avionsa aikana oli, silloisten heränneiden tapaan, matkustanut liian paljon ja antanut vaimonsa olla yksin kotona. Kokemuksesta viisastuneena oli hän kehoittanut Kailaa, jolla oli nuori vaimo, hyvin hoitamaan ja vaalimaan häntä ja olemaan jättämättä häntä yksinäisyyteen. Angelikasta puhuessaan oli Kihlman ollut kuin haltioitunut. Hänen ensimmäinen vaimonsa, kertoo Kaila, näytti hänen silmissään olevan jonkinlainen verrattoman ihana, puhdas, kirkastunut olento. Kirjeet olivat saaneet hänet tyystin tarkastamaan mennyttä elämäänsä eli, niinkuin Ibsen lausuu, holde Domedag över sig selv, ja se oli niin järkyttänyt hänen mieltään, että hänen ruumiillisetkin voimansa näyttivät siitä ilmeisesti heikentyneen.

Kuinka voimakas tämä sisällinen elämys oli, näemme myöskin eräästä kirjeestä prof. Max Reischlelle (9/4). Reischle oli ystävällisen kirjekortin ohella lähettänyt erään julkaisun jatkon (Leitsätze — johtoväitteitä dogmatiikan luentoja varten), josta Kihlman jo Hallessa oli saanut alun, ja erittäin kiitollisena tämä vastasi kirjoittamalla laajanlaisen kirjeen, missä hän puhui uskonelämästäänkin. Hän sanoo ilolla ja suurella kiitollisuudella lukeneensa Reischlen kirjoituksen Kristuksen ylösnousemisesta ["Zur Frage der leiblichen Auferstehung Jesu Christi." Christliche Welt, n:o 1, 1900.] ja voivansa täysin hyväksyä siinä esiintuodut teesit, mainitsee sen jälkeen, miten hänellä on paljon ei-teologisia tehtäviä, ja jatkaa sitten tähän tapaan: "Ja kumminkin on teologinen ja uskonnollinen kysymys minulle kaikista tärkein. Ennen kaikkea toivon, että olisin kristitty, että voisin elää kristillistä, Jumalalle otollista elämää. Se on ensimmäinen rukoukseni, kun aamulla nousen. Mutta usein täytyy minun kauan taistella, ennenkuin tulen semmoiseen mielentilaan, että voin ryhtyä päivän tehtäviin. Miksi näin on laita, vaatii selitystä. Sattumalta on käsiini joutunut joukko kirjoittamiani kirjeitä vuosilta 1845-52. Lukiessani niitä astuivat kaikki senaikuiset pietistiset hairahdukseni ja typeryyteni elävinä sieluni silmien eteen. Ne olivat kirjoitettuina (svart på hvitt) edessäni: pako oli mahdoton. Niin sain aihetta toimeenpanna koko elämäni kenraalitarkastuksen. Jo v. 1842 (!) tulin minä suomalaisen pietistisen liikkeen vaikutuksesta kutsutuksi eli, niinkuin silloin sanottiin, 'herätetyksi', ja kun nyt katson taakseni: mitä suuria laiminlyöntejä, mitä lankeemuksia (Rückfälle), mitä edesvastuuta, mitä syyllisyyttä näenkään!" Toiselta puolen hän tunnustaa, että Jumala on siunannut häntä ajallisella varallisuudella, antamalla hänen poikansa kasvaa kunnon miehiksi ja varsinkin suomalla hänelle pitkän elinajan, joten hän vielä yhdennellätoista tunnilla voi tehdä parannusta. Näin ollen hän ei käsittänyt, miksi ne hetket, joissa hän rakkaudessa Jumalaan tuntee sanomattoman autuasta rauhaa, ovat niin harvinaisia verrattuina toisiin, jotka ovat täynnä ahdistusta. — Reischlen suurta kunnioitusta ja ystävyyttä henkivästä vastauksesta (22/4) merkittäköön vain ydinkohta, nimittäin että tunteemme ei ole kristillisen asemamme määrääjä; täytyihän vapahtajammekin ristillä kokea hetkiä, jolloin hänen oli uskominen ilman, jopa vastoin sitä mitä näki ja tunsi. Pelastuksen tunne on erilainen eri ihmisissä ja on se kyllä osaksi uskomme voimassa, mutta vain osaksi: missä määrin me elämme taikka koemme, mitä uskomme, se riippuu Jumalan elämänjohdosta meihin nähden sekä koko siitä mielenlaadusta (Gemütsanlage), jonka Jumala on meille antanut. — Kirjeensä mukana Reischle lähetti uuden vihkon Leitsätze (kristillisen etiikan luentosarjaa varten), ja Kihlman lausuu sen johdosta: "Olen täynnä kiitollisuutta tätä miestä kohtaan sekä kirjeestä että lähetyksestä." Tästä voimme päättää, että huomautus mielenlaadun merkityksestä yksityisen ihmisen uskonelämään katsoen oli Kihlmanille tervetullut ja tärkeä.

* * * * *

Keväällä 1900 Kihlman täytti 75 vuotta. Tietenkään ei Floran-päivää unohdettu; itse hän, ilmoitetun toivomuksen johdosta, lähetti valokuvansa professoreille Häring, Gottschick, Reischle ja Loofs. Sama merkkitapaus aiheutti, että joku aika myöhemmin normaalikoulusta 1880 erotodistuksen saaneet oppilaat lähettivät entiselle opettajalleen ja rehtorille kukkaiskorin kiitollisuudenosoitteeksi. Sen johdosta on päiväkirjassa muistiinpano, joka viittaa ylempänä mainittuun "kenraalitarkastukseen": "Kummallista: minä elän syyllisyyden tunnossa noihin aikoihin nähden [Huomattakoon että Kihlman 1880-vaiheilla kamppaili siinä tuskallisessa ahdingossa, johon hän oli joutunut Fab. von Schanzin liiketoverina. Siihen kai sanat tekstissä oikeastaan viittaavat. Ei ole lainkaan ihme, että hän epäili silloin voineensa täyttää velvollisuutensa koulussa. — Siitä huolimatta on toinenkin todistus siitä, miten Kihlman vanhoilla päivillään arvosteli toimintaansa epätäydelliseksi. Kerran tavatessaan seminaarinjohtajan F. W. Sundwallin eräässä hengellisessä kokouksessa oli hän tältä kysynyt: 'Oliko Sinulla auskulteerausaikanasi yhtään hyötyä minusta uskonnon yliopettajana?' Kun Sundwall oli vakuuttanut, että hänellä oli ollut suuri hyöty ja että juuri se aika oli tehnyt hänet uskonnonopettajaksi, joksi hän muutoin luultavasti ei olisi tullut, vastasi hän: 'Syntini on aina edessäni ja minä käyn täällä lueskellen katumusvirsiäni.'] ja saan kuitenkin vanhoilta oppilailta kiitollisuuden osoituksia hyvästä käytöksestäni (välförhållande). Mitä minun on ajateltava tuosta ajasta? Onko minun vai heidän arvostelunsa oikea? Eihän toimintani ole voinut olla kokonaan ansioton, vaikka se katsottuna jumalalliselta kannalta onkin sellainen, että se herättää surua ja tuskaa sydämessäni." — Tampereen Pellava- ja Rautateollisuus OY:n kokouksessa 5 p:nä kesäk. taasen annettiin Kihlmanille kallisarvoinen hopeakannu kiitollisuudenosoitteeksi 34 vuoden työstä yhtiön hyväksi. "Ei minun tarvitse valittaa kiittämättömyyttä!" todistaa lahjan saaja.

Suomalainen laulujuhla Helsingissä 18 — 20 pnä kesäk. tuotti Kihlmanille suurta nautintoa ja mielihyvää. Tultuaan varta vasten kaupunkiin näyttää hän käyneen kaikissa konserteissa, ensipäivän kirkkokonsertista ja kaartin maneesissa pidetystä historiallisesta konsertista alkaen viime päivän iltakonserttiin saakka. "Suurenmoista!" hän huudahtaa, "kaikkialla maassamme harjoitetaan laulua ja soitantoa. — Toimivien osanottajien näytti olevan vaikea erota, eivätkä kuulijatkaan näyttäneet saavan tarpeeksi. Mutta kyllä juhla olikin jotain erinomaista."

Lyhyt oli kumminkin juhlatunnelma. Osanottajat olivat vielä koolla, kun tieto levisi manifestista, jossa venäjänkieli julistettiin viralliseksi.

Kihlmanin muistiinpanot ilmaisevat hänen vielä jaksaneen täysin määrin kärsiä valtiollisten olojen surkeudesta. (24/6) "Raskasta on aloittaa uutta päivää, kun tulevaisuus on niin pimeä ja synkkä." — (30/6) "Ylen vaikea on pysyä rohkeana." — (3/7) "Valtiollinen maailma pimeämpi kuin koskaan ennen." Mutta silti hän pitää kiinni entisestä kannastaan. Kun manifesti julaistaan, hän ei tuomitse senaattia: hän "ei ole velvollinen sitä tekemään eikä oikeutettu" syystä, että vaikuttimet ovat hänelle tuntemattomia. Näin ollen hän ei myöskään ymmärtänyt eikä hyväksynyt eräiden senaattorien eroamista — se oli hänestä vain niiden mieliksi, jotka toivoivat epäsuomalaista, epäkotimaista hallitusta.

Näihin aikoihin sai Kihlman viimeisen niitä kuolemansanomia, jotka aiheuttivat välittömän tunteenpurkauksen. Heinäk. 21 p:nä hän kirjoittaa: "Tänään tieto, että vanha ystäväni Rothsten on kuollut Turussa. Voi, etten saanut tavata häntä. Olin aikonut käydä hänen luonaan. Eng und enger wird der Kreis unserer Lieben!" —

Kuinka Kihlmanin sielunvoimat heikkenivät heikkenemistään, siitä on meillä uusi todistus syysk. 3 p:ltä. Helsingissä vieraili silloin Göttingenin prof. Rudolf Otto. Hän halusi nähdä saaristoamme, ja Erkki Kaila matkusti hänen kanssaan Rulluddiin. Kihlman on pannut muistiin käynnin ja sanoo vieraasta: "tavattoman vilkasluontoinen ja monipuolinen nuori mies", mutta Kaila kertoo, että isäntä ei jaksanut pitää seuraa vieraalle, vaan teki sen enimmäkseen Oswald. Oli kuin, lisää hän, Kihlmanin henkiset voimat olisivat olleet lopussa.