* * * * *

Haava, jonka Kihlman Berlinissä oli saanut jalkaansa, parani hitaasti. Vasta elokuun keskivaiheilla hän jälleen saattoi vaivatta kävellä ulkona, ja siitä hän tietysti oli hyvin tyytyväinen. Kumminkin on sanottava, että hänen terveytensä syyskaudella 1899 ja siitä eteenpäin silminnähtävästi heikentyi, toisin sanoen: niin joustavaksi ruumiin ja hengen voimiltaan, kuin hän oli ollut Saksan-matkallaan ja sitä ennen, hän ei enää tullut. Oliko siihen syynä liikarasitus matkalla, vai johtuiko voimien väsähtyminen yksistään vuosien painosta, jääköön ratkaisematta. Tosiasia on, että tästä ajasta on luettava se pitkällinen riutumiskausi, joksi Kihlmanin viimeiset vuodet muodostuivat. Varsinkin ilmeni vanhuus muistin heikkenemisessä. "Sattuu", kirjoittaa Kihlman itse tammikuulla 1900 von Rohdenille, "etten muista tavallisimpia nimiä tai sanoja, ja mitä luen täytyy minun ahkerasti kerrata saadakseni sen omakseni."

Vastaiseksi eli Kihlman kumminkin entiseen tapaansa. Joulukuulla 1899 hän kyllä erosi Teollisuuskoulun johtokunnasta, jossa hän oppilaitoksen perustamisesta saakka (1885) oli ollut sekä puheenjohtajana että sihteerinä, kieltäytyen kunniasta, kun teollisuushallituksen päällikkö ilmoitti aikovansa toimittaa hänelle ritarikunnan merkin hänen ansioistaan; mutta muista tehtävistään hän ei vielä luopunut. Lukemistaan hän niinikään jatkoi, erityisellä mielenkiinnolla tutustuen niiden saksalaisten teologien kirjoituksiin, jotka hän oli oppinut mieskohtaisesti tuntemaan. Eikä hänen osanottonsa ajan tapauksiin ja yleisen elämän ilmauksiin ollut huomattavasti vähempi, vaikka hän ei enää jaksanut julkisesti esiintyä (viimeisen kerran oli se tapahtunut ylempänä mainitussa Ateneumin kansalaiskokouksessa). Hän oli saapuvilla Pellervo-seuran perustavassa kokouksessa 2 p:nä lokak. ja tunnustaa, että ne aatteet, joita uusi seura edustaa, suuresti kiinnittävät hänen mieltään. Samoin hän joulukuulla ottaa osaa suomalaisen puolueen kokoukseen Fennia-hotellissa. Kun merkkimiehiä ja ystäviä kuolee, hän tapansa mukaan julkilausuu heistä mielensä ja tunteensa. Palattuaan Jaakko Forsmanin haudalta 30/9 hän huomauttaa, että toisen puolueenkin mies (R. A. Wrede) oli puheessaan antanut täyden tunnustuksen vainajan ansioille. Lokakuun lopulla hän kirurgisessa sairaalassa tapaa vanhan koulutoverinsa ja ystävänsä Titus Reuterin kuolinvuoteella. Sairas oli täysissä hengenvoimissa ja moitti "ylellistä kristinuskoa, joka ei myönnä tilaa luonnollisesti oikeutetulle: nihil humanum mihi est alienum". Kun sitten vainajan ruumista suuressa saatossa vietiin rautatieasemalle (Turussa haudattavaksi), Kihlman valittaa, ettei huomattavassa asemassa ollut henkilö voi tulla haudatuksi ilman prameaa juhlallisuutta. Vihdoin saatuaan tiedon, että J. Z. Cleve oli kuollut 79-vuotiaana (samassa iässä, jonka Kihlman itse oli saavuttava) hän kiittää hänen lahjakkaisuuttaan, sivistystään ja puhdassydämisyyttään. "En voi ajatella häntä, tuntematta olevani suuressa, kiitollisuudenvelassa hänelle. Tunsin itseni aina niin pieneksi verrattuna tähän suureen mieheen." — Osaksi samoja sanoja Kihlman käyttää J. V. Snellmanista, jonka elämäkerran hän — kiitollisena tekijälle, Th. Reinille — luki kaksikin kertaa. Hän tuntee itsensä pieneksi ajatellen sitä verratonta hyvää, mitä Snellman oli isänmaalle tehnyt, ja sydämestään on hän siitä kiitollinen, mutta huudahtaessaan: mikä suuri mies! hän huomauttaa, että vainaja ei kuitenkaan ollut kristitty tavallisessa merkityksessä.

Vaikka Kihlman enemmän kuin moni hänen ikäisensä eli aikansa mukana, askaroitsivat hänen ajatuksensa paljon entisyydessäkin ja alkupuolella vuotta 1900 tuli hän aivan erikoisesta syystä syventyneeksi nuoruusaikansa muistoihin. Helmik. 12 p:nä toi näet Oswald isälleen Mikael von Esseniltä saamansa kääryn, joka sisälsi tämän kirjeet Essenille, Ingmanille ja Favorinille ulkomaanmatkalta 1851-52. [Tämä tieto oikaisee olettamuksen (ks. I.), että Kihlman olisi vaihtanut kirjeitä ystäviensä kanssa.] Eikä mikään ole luonnollisempaa kuin että Kihlman rupesi lukemaan kirjeitä, joissa aikoja sitten voitettu kehityskausi ilmielävänä palasi hänen eteensä, ja joka kerta kun hän niitä luki, hän pani jotain muistiin: (12/2) "Ylen omituista nähdä itsensä semmoisena kuin ajatteli ja suunnitteli (elämäänsä) lähes puoli vuosisataa sitten. Sancta simplicitas." — (16/2) "Jatkanut kirjeitteni lukemista. Kirjeet eivät niinkään mitättömiä. Tekijä on kriitillinen, mutta pidättäytyväinen arvosteluissaan." — (18/2) "Kirjeiden lukeminen mielenkiintoista. Opin yhä paremmin tuntemaan itseäni." Luettuaan ystävilleen lähettämänsä kirjeet ryhtyi hän kirjeisiin, jotka oli vanhemmilleen kirjoittanut ja myöskin kirjeenvaihtoonsa Angelika Fabritiuksen kanssa kihlausaikana. (2/3) "Kuinka paljon lapsellista ymmärtämättömyyttä ja tietämättömyyttä! Mutta olimmehan me molemmat niiden olosuhteiden lapsia, joissa elimme." — (3/3) "Mieltä kuohuttavaa nähdä, kuinka paljon tuskaa (själsnöd) valmistettiin semmoisille lapsisieluille kuin Angelika järjettömän kristinuskon kautta. Minä en ollut toisia parempi, ainoastaan joskus joku järjen alku (ansats till förnuft). Surullista lukemista, jonka tähden mieleni on masentunut. Iltapuolella olen (sentään) rohkaissut mieltäni."

[Kihlman on itse eri vihkoseen kirjoittanut kaksi näistä kirjeistä, koska ne hänestä ovat kuvaavia suomalaiselle herännäisyydelle ennen v. 1851. Angelika kirjoittaa 15/9 1845: "Olen viihtynyt aika hyvin täällä Pihlajavedellä ja minulla olisi ollut sangen hupaista, jollei omatuntoni olisi ollut niin levoton. Tiedätkös, että minun laitani toisinaan on ollut melko huono, varsinkaan viime viikolla ei minulla ollut ollenkaan rauhaa, vaan minä itkin kaikki päivät. Minusta tuntui, että olisi melkein mahdotonta, että voisin tulla pelastetuksi kauhean turmelukseni tähden, ei niin ettei Jumala tahtoisi auttaa minua, vaan juuri senvuoksi, etten tahdo antaa Jumalan auttaa minua ja etten tahdo jättää itseäni hänen käsiinsä. Jumala salli minun nähdä oman sydämeni sen kauheassa muodossa, miten kaukana olen ollut sisäisestä yhteydestä Kristuksen kanssa ja miten täynnä maailman rakkautta, ylpeyttä ja lihallisia haluja ja lukematonta muuta pahaa. Voi, kuinka on raskasta nähdä itsensä niin pahana, ja kuinka kauhealta mahtaakaan näyttää Jumalan vanhurskaissa silmissä, kun on ilman Kristuksen vanhurskauden vaatetta, ja sitä olen vielä vailla. On ollut niin ihmeellistä, etten ollenkaan ole voinut pitää kiinni Jumalan armolupauksista, enkä luottaa niihin, sentähden olen ollut niin kovassa hädässä. Mielelläni tahtoisin uskoa, että Kristus ei työnnä ulos sitä, joka tulee hänen luokseen, ja onhan se minulle tunnettua tiedon kautta, mutta ottaa se omakseni, sitä en ole tähän saakka paljon voinut, mutta mitä on minun tekeminen? Jollei Jumala armahda minua, olen minä kadotettu. Täällä täytyy minun nyt virua ja valittaa hätääni Herralle. Jos vain voisin ahkerasti koputtaa Jumalan sydämelle, kyllä kai hän silloin armahtaisi minua. Jumala ei sentähden anna minulle rauhaa, ennenkuin löydän Herran Jeesuksen.">[

[Kihlman sen johdosta kirjoittaa:]

["Niin kirjoittaa Angelika, joka silloin oli noin 17-vuotias ja oli kasvanut Puhoksessa lapsellisessa viattomuudessa.">[

["Minun kirjeissäni Angelikalle ei ole mitään lausuttuna hänen epätoivoa lähestyvän surunsa johdosta. Ihme kyllä! Taikka oliko minusta hänen kristinuskonsa harjoitus semmoista kuin sen tuli olla?">[

[Kuvaavaa on myöskin mitä kirjoitan morsiamelleni 24/2 1846:]

["Sydämellisesti rakastettu ystäväni! Kuinka tarpeen olisikaan, että me ajoissa ilman vastaväitteitä antautuisimme omalletunnolle ja sen rangaistuksille, jotka tulevat itse Jumalalta. Meneehän tie taivaaseen alaspäin, syvien ja alhaisten laaksojen kautta, saadessamme yhä uusia kokemuksia äärettömästä turmeluksestamme ja kurjasta puutteellisuudestamme, jossa meillä mielestämme tuskin on vertaa ihmisten kesken auringon alla. Nämä surulliset kokemukset aiheutuvat Jumalan tuomiosta heränneessä omassatunnossa. Mutta senvuoksi että mielemme aina on kääntynyt ylöspäin, sen vuoksi että harrastuksemme on suunnattu johonkin suureen, sen vuoksi ettemme tahdo tulla mitättömiksi ja olla mitättömiä, mitättömiä Jumalan edessä ja muiden ihmisten ja meidän itsemme edessä, sen vuoksi emme tahdo antaa omantunnon vapaasti iskeä terävällä, paljastetulla miekallaan. Mutta autuutemme tähden heittäytykäämme hukkaan, tulkaamme kenkärievuiksi, jotka Jumala milloin tahansa on oikeutettu työntämään helvetin tuleen ja joilla ihmiset ovat oikeutetut pyyhkäisemään kenkiänsä. Sillä pysyyhän lujana: Minä Herra, en minä anna toiselle kunniatani. Es. 42:8.">[