Kuinka merkityksellinen tämä kirje, joka on merkitty: "Vanha ystäväsi Alfred", liekään ollut pojalle, varmaa on, että se välittömänä mielenpurkauksena oli tärkeä itse kirjoittajalle, isälle. Se helpotti hänen sydäntään. "Olen sen kautta joissakin määrin palauttanut rauhani", kirjoittaa Kihlman vähän myöhemmin (28/2), "olen saavuttanut aseman (en position), jolta en ota hyväksyäkseni kaikenlaisia ehdotuksia ryhtyä silmäänpistäviin toimiin. — Ei ulospäin, vaan sisäänpäin! Siinä tunnussanani. Suuriarvoinen on minusta Senecan lause: Non est vir fortis, cui anima non crescit in ipsa rerum difficultate, s.o. ei ole urhoollinen mies, jonka rohkeus ei kasva samassa suhteessa kuin vaikeudet. Siis rohkeutta, enemmän rohkeutta, se on oikea virtus nykyaikana, ja rohkeus näyttäytyy työssä joka paikalla. — Lue Room. 12: 12 ss. Siinä on paljon kallisarvoisia ohjeita." —
Kuri nyt tunnemme Kihlmanin "aseman", ei ole vaikea ymmärtää, että hän arvosteli ajan tapauksia ja suhtautui niihin niinkuin hän teki. Kun esim. kerrottiin, että Yrjö-Koskiselle, joka muka oli syypää senaatin enemmistön menettelyyn, oli pidetty kissannaukujaiset, kirjoittaa Kihlman (Lorenzolle 23/2): "Ihmiset arvelevat, että heidän tulee tehdä jotain ja se on luonnollista, mutta kun he eivät ymmärrä, mitä heidän todella tulisi tehdä, niin he keksivät poikamaisuuksia. Ja onhan niin tavallista, että askaroidaan sen kanssa, mitä muiden tulisi tai olisi tullut tehdä, sen sijaan että vakavasti tutkittaisiin kysymystä, mitä itsensä tulee tehdä." — Yhtä vähän Kihlman hyväksyi joukkoanomusta satoine tuhansine allekirjoituksilleen. "Ei, ei meidän pidä toivoakaan, että me niin pian pääsemme kärsimyksen uunista. Nyt olemme vasta alkaneet maistaa katkeraa maljaa." Samoin hänestä joukkolähetystön toimittaminen Pietariin oli turha yritys, jota hän arvosteli ankarin sanoin. Että hän itse oli allekirjoittamatta anomusta ja kehoitti omaisiaankin kieltäytymään siitä, on näin ollen selvää. Hänestä vetivät tällaiset ulkonaiset puuhat huomion pois kaikkein tärkeimmästä, nimittäin tosimiehuullisen rohkeuden ja kärsivällisyyden ylläpitämisestä.
Ennenmainittu sydämenahdistus ja -tuska vaivasi Kihlmania usein näihin aikoihin, mutta itse hän huomauttaa, ettei se ollut yksistään sielullista, vaan ruumiillistakin alkuperää. Niin hän päätti havaitessaan, että raitis ilma ja käveleminen tuotti hänelle helpotusta. Joka päivä hän sen vuoksi käveli Etelä-Esplanaadin jalkakäytävällä ("Finnspången"), missä hän tapasi vanhoja ystäviään ja kuuli päivän tuoreimmat uutiset, mutta joskus hän varta vasten teki pitempiäkin kävelyjä.
Keväämmällä Kihlman nähtävästi terveydeltään vahvistui. Hän suorittaa Suomen pankin tarkastuksen ja kaikki muut tehtävänsä eri liikeyritysten hallinnon jäsenenä kertaakaan valittamatta väsymystä. Sen ohella hän lukee ahkerasti niinkuin ennenkin, kumminkin mennen nyt levolle k:lo 11-12, jotavastoin hän ennen aina valvoi aamupuoleen yötä. Että hän, pysyen asemassaan, myöskin valtiolliseen kurjuuteen nähden joissakin määrin tyyntyi, voinee ehkä päättää eräästä vastauksesta, jonka tämän kirjoittaja sai, kun hän muutaman juurikaan Pietarista tulleen jobinpostin johdosta kysyi, mitä hän siitä arveli. Kihlman näet vastasi tyyneydellä, joka vaikutti rauhoittavasti kuulijaankin: "Minulla ei ole tapana surra onnettomuutta, ennenkuin se on tapahtunut." —
Harvinaisuutena on tältä ajalta mainittava Kihlmanin kirjoittama ja julkaisema "Lausunto Arndtin Totisesta kristillisyydestä". [Ett omdöme om Arndts Sanna kristendom. Teol. Tidskrift 1899.] Häneltä oli pyydetty arvostelu tästä uskonnollisissa piireissä kuuluisasta teoksesta ja, erittäinkin, oliko se sopiva hankittavaksi kansankirjastoihin. Sen johdosta Kihlman uudestaan luki kirjan, ja tutustui myöskin siihen, mitä muut (erittäinkin A. Ritschl Pietismin historiassaan) olivat siitä sanoneet. Kirjoituksessaan hän sitten osoitti, että teos paljon hyvän ja pätevän ohella sisältää hylättävääkin, jonka vuoksi sitä on kritiikillä luettava. Loppupäätelmä kuuluu näin: "Kristinuskon totuus pysyy tosin kaikkina aikoina muuttumattomasti samana, mutta koska se maailma, jossa tämä uskonto tahtoo ja jossa sen tulee harjoittaa uudistavaa (ombildande) vaikutustaan, on alituisten muutosten alainen, niin täytyy kristinuskonkin erityisesti määrätä kantansa näihin muutoksiin nähden ja sen johdosta eri aikoina esiintyä muodollisessa suhteessa mukautettuna (i en i formelt afseende modifierad gestalt). Askeettisenkin kirjallisuuden tulee sen vuoksi, ollakseen todella rakentava, olla ajanmukainen s.o. senlaatuinen, että siinä huomioonotetaan ajan kysymyksiä ja kristinuskon suhde niihin. Semmoinen oli Joh. Arndtin Totinen kristillisyys 1600-luvun alussa, se oli tai tahtoi ainakin olla ajanmukainen ja uudenaikainen. Mutta juuri sentähden ei se enää ole ajanmukainen 19:nnen vuosisadan lopulla."
* * * * *
Kuinka hyvissä voimissa Kihlman, joka tänä keväänä oli täyttänyt 74 vuotta, todellisesti oli, näkyy siitä, että hän nyt vuosisadan viimeisenä vuotena tuli tehneeksi kauan uneksimansa kolmannen Saksan-matkan. Sinne eivät häntä houkutelleet ainoastaan vanhat muistot, vaan myöskin toivo saada persoonallisesti tutustua useihin teologeihin, joita hän elämänsä loppupuolella oli heidän teoksistaan oppinut kunnioittamaan ja rakastamaan. Kumminkaan ei hänen vaimonsa olisi päästänyt häntä matkalle, jollei hän kahdessa nuoressa teologissa ja ystävässä, Lauri Ingmanissa ja Erkki Kailassa, olisi saanut uskollisia matkatovereita, jotka lupasivat parhaimman mukaan avustaa häntä käytännöllisissä puuhissa eikä koskaan antaa hänen matkustaa yksin.
Lauantaina kesäk. 3:ntena matkustajat lähtivät Storfursten laivalla ja saapuivat tiistaina onnellisesti Lyypekkiin. Sieltä jatkettiin matkaa Hampurin, Hannoverin, Frankfurt a. M:in ja Stuttgartin kautta Tübingeniin, mihin tultiin torstai-iltana. Jos matkustaminen hyvässä seurassa ainakin on hupaista, tuli se tällä kertaa erittäin viehättäväksi Kihlmanin vaikutuksesta. Alati hyvällä tuulella hän näet huvitti matkatovereitaan juttelemalla heille pitkän elämänsä vaiheista, muinoisista ulkomaanmatkoistaan ja tuntemistaan merkkimiehistä. Ja tätä seurustelua kesti sitten yhä edelleen, vaikka matkan tarkoitus olikin vakavampaa laatua. Vietettyään yönsä yhteisessä asunnossa (Gasthof zum Lamm) torin varrella, menivät näet. suomalaiset teologimme heti perjantaiaamuna yliopistoon ja sieltä Evankeeliseen Laitokseen (Stift), missä teologian professorit luennoivat. Siellä he asettuivat luentosalin ovelle, ja siinä järjestyksessä, missä professorit tulivat tunneilleen, he esittelivät itsensä pyytäen lupaa kuunnella heidän luentojaan kolmen viikon aikana, jonka aikoivat viipyä kaupungissa. Lupa myönnettiin mitä ystävällisimmällä tavalla, ja siitä hetkestä istuivat matkustajamme hartaina ylioppilaina professorien Schlatterin, Gottschickin, Häringin ja Heglerin luennoilla. "Jotenkin outo ilmiö mahdan minä olla", kirjoittaa Kihlman (10/6) vaimolleen, "kun minä, vanha mies, istun nuorukaisten keskellä ja teen muistiinpanoja tunti tunnin jälkeen aivan kuin aikomukseni olisi valmistautua tutkintoon."
Tübingen oli paljon muuttunut 1856:n jälkeen. "Ei enää joka aamu kadulla teurastettu vasikoita eikä myöskään näkynyt tunkioita avonaisilla paikoilla." Mutta rakennustapa oli sama kuin ennen: kaikki näytti rähjäiseltä, ja Gasthof zum Lamm'in alakerros oli tallina. Turhaan Kihlman kyseli entisiä tuttaviaan ja ystäviään. Nykyiset professorit edustivat jo toista sukupolvea J. T. Beckin jälkeen. Kumminkin eli tämä hyvässä muistossa ja hänestä puhuttiin kunnioituksella, vaikkei hänen kaikkia mielipiteitään enää hyväksytty. Hän vastusti oikeauskoisia ja pietistejä, ja siinä olivat nykyiset professorit samalla kannalla, mutta mitä positiviseen puoleen tulee, käytiin nyt toiseen suuntaan. Enemmän kuin muihin ylempänä mainituista kiintyi Kihlman Häringiin. "Olin jo ennestään hänen teoksistaan oppinut häntä tuntemaan ja syvästi rakastamaan. Eikä hän ole pettänyt toiveitani. Hän on erittäin rakastettava, myötätuntoa herättävä mies ja persoonallisesti hurskas kristitty." Häring oli Stuttgartissa syntynyt ja hänen isänsä oli kauppias, jolta Kihlman kerran, kun rahalähetys Suomesta oli viipynyt liian kauan, oli lainannut rahaa. Muutoin hänkin oli Beckin oppilaita, vaikka paljoa myöhemmältä ajalta kuin Kihlman. Että Häring samoin kuin muutkin nuoret professorit persoonallisessa seurustelussa suurella myötätunnolla kohtelivat iäkästä suomalaista teologia, joka jutteli heille menneistä ajoista ja hartaasti seurasi heidän luentojaan, on itsestään ymmärrettävää. — Kuinka hyvin Kihlman täällä viihtyi, todistaa seuraava ote Oswaldille lähetetystä kirjeestä (18/6): "Viime perjantaina. 16:ntena k:lo 8 illalla olimme kutsutut prof. Gottschickin luokse ja vietimme hänen perheessään hyvin hupaisen illan. Hänellä on erittäin rakastettava vaimo ja täyskasvuisia miellyttäviä lapsia. Minä kuuntelen joka päivä prof. Häringiä dogmatiikassa, Gottschickiä krist. etiikassa sekä nuorta prof. Hegleriä kirkkohistoriassa. Heidän kuunteleminen tuottaa minulle mitä suurinta tyydytystä, sillä he vahvistavat minua siinä käsityksessä kristinuskosta, johon vähitellen viime vuosina olen tullut ja joka tekee järjellisen maailmankatsomuksen mahdolliseksi. Ja mikä voi olla tärkeämpää meille ihmisille, jotka elämme tässä maailmassa, kuin että meillä on oikea maailmankatsomus, että tiedämme miksi eletään maailmassa ja tiedämme sen varmuudella. Tämä tieto edellyttää luonnollisesti varman tiedon Hänestä, joka on luonut, ylläpitää ja hallitsee maailmaa. Ja semmoinen varma tieto ei ole enää mikään salaisuus, sittenkun Jumala on ilmaantunut Jeesuksessa, niin että se, joka näkee hänet, näkee Jumalan. Semmoinen kuin Jeesus oli, semmoinen on Jumala. — Tänään olemme olleet kirkossa (Stiftskyrkan), jossa herttainen prof. Häring saarnasi Mth. 15: 1-14:stä. Taistelu puhtaasta sydämestä, kaikki riippuu sydämen laadusta, sydämestä, ihmisen sisimmästä, hänen itsestään (Kampen om ett rent hjerta, på hjertats beskaffenhet, hjertat, menniskans innersta, hennes sjelf, kommer allt an.)" — Kumminkin kertovat matkatoverit, että Kihlman eräänä päivänä oli palannut hyvin alakuloisena Gottschickin luennolta; professori oli näet kieltänyt Johanneksen evankeliumin historiallisen arvon (jota Ritschl ei ollut tehnyt).
Kesäk. 26 p:nä tulivat matkustajamme Nürnbergin ja Erlangenin kautta Halleen, viipyäkseen sielläkin jonkun aikaa. Täällä he saivat asunnon yksityisessä talossa ja esittelivät itsensä professorien Köhlerin, Reischlen ja Loofsin luona, joiden luentoja halusivat kuunnella. Kihlman kävikin luennoilla joka päivä k:lo 8:sta 1:een, toisin sanoen hän kuunteli professoreja viisi tuntia peräkkäin — voimannäyte, johon nuoremmat matkatoverit eivät pystyneet. Mitä persoonallisiin suhteisiin tulee, mieltyi Kihlman täällä enimmin s.o. täydestä sydämestään Reischleen, samoin kuin hän Tübingenissä oli enimmän pitänyt Häringistä. Eräänä iltapäivänä käytiin Leipzigissä, mutta Marburg, Jena ja Düsseldorf jäivät eri syistä käymättä, vaikka nämäkin kaupungit olivat Kihlmanin ohjelmassa. Marburgissa hän oli halunnut tutustua Christliche Weltin toimittajaan toht. Radeen, Jenassa "ainakin prof. Euckeniin, jonka teoksia olen ahkerasti tutkinut saavuttaakseni filosoofiseltakin kannalta pätevän maailmankatsomuksen", ja Düsseldorfissa hän olisi tahtonut tavata ystävänsä von Rohdenin. Saatuaan Hallessakin kokea "mitä sydämellisintä kohtelua" Kihlman tovereineen heinäk. 11 p:nä matkusti Berliniin, jota varten heillä oli vain 3 päivää käytettävänä, sillä Stettinistä oli heidän jo 15 p:nä Wellamo-laivalla palattava Suomeen. Berlinissäkin Kihlman kuunteli luentoja — professorien Kaftanin, Ad. Harnackin, Seebergin, B. Weissin, Pfleidererin ja Paulsenin — sen verran kuin aika myönsi. Valitettavasti sattui täällä kuitenkin sellainen onnettomuus, että hän astuessaan raitiovaunuun pahanlaisesti satutti jalkansa. Hänen oli senjälkeen vaikea liikkua, eikä parantumisesta voinut olla puhettakaan ennenkuin kotona. Luonnollisesti ei tämä vastoinkäyminen voinut tyhjäksi tehdä niitä yleensä kaikin puolin hyviä vaikutelmia, jotka Kihlman oli matkallaan saanut. Kuinka tyytyväinen hän oli sen menoon, näkee m.m. siitä, että hän Hallesta kirjoitti: "Varsin merkillisenä asiana voin ilmoittaa, etten koko tällä pitkällä matkalla ole kadottanut mitään; ansio siitä tulee suurimmaksi osaksi Ingmanille, joka on huolehtinut minusta ikäänkuin minä olisin hänen isänsä." Ingman seurasi Kihlmania myöskin laivamatkalla kotiin, jota vastoin Kaila jäi Berliniin. [Teol. Tidskrift 1900: Erkki Kaila, Muutamia tietoja ja havaintoja Saksan teologisesta maailmasta, sisältää muistelmia tekstissä kuvatulta matkalta.]