Kihlmanin päähuvi niin maalla kuin kaupungissa oli yhä lukeminen. Uskonnollisen kirjallisuuden ohella hän tänä kesänä ja syksyllä luki Carlylen laajan Fredrik II:n historian ja Kantin Erkenntnisslehre'n. Kun hän oli päättänyt jälkimmäisen teoksen (26/10), hän kirjoittaa: "Tärkeä puute tiedoissani ainakin joissakin määrin poistettu", ja alkaa sitten lukea Katzerin teosta 'Kantin merkitys protestantismille'.
Lokakuulla sai Kihlman jonkun vamman jalkaansa, joka viikkokausia esti häntä liikkumasta ulkona ja toisinaan huoneessakin. Tämä vastoinkäyminen oli sitä ikävämpi, kun se esti häntä täyttämästä lupaustaan hoitaa entistä yliopettajan virkaansa marrask. 1 p:stä lukukauden loppuun. Lehtori V. T. Rosenqvist oli näet lokak. 8 p:nä nimitetty uskonnon yliopettajaksi normaalilyseoon, mutta tahtoi viipyä Vaasassa vuoden loppuun. Toiselta puolen lehtori Lauri Ingman, joka oli hoitanut yliopettajan virkaa sen avoinna ollessa, halusi päästä vapaaksi suorittaakseen teol. kandidaattitutkinnon. Tehdäkseen kummallekin palveluksen oli Kihlman luvannut apuansa, mutta sairaana hänen oli pakko peruuttaa sanansa. — Kipeä jalka ei kuitenkaan estänyt häntä lukemasta, mutta kun se alkoi parantua, huomattiin että "oikea silmä, jolla minä luen" oli tulehtunut. [Kihlman käytti lukiessaan vain toista silmää; toisella hän taas näki paremmin etäämmällä olevat esineet. Omituista kyllä oli rouva Kihlmanilla sama säännöttömyys silmissä; lukiessaan hän usein peitti kädellään toisen silmän.] Lääkäri, toht. Nordblad, käski hänen silmää hoidettaessa lukea mahdollisimman vähän. Se oli hänestä kovaa. "Minun täytyy siis luopua tärkeästä ja tarpeellisesta huvistani ja istua omissa ajatuksissani. Mitä voinkaan tehdä? Minun täytyy mukautua välttämättömyyteen. Tapahtukoon Jumalan tahto!" Isonnuslasin avulla hän kuitenkin lueskeli Alexanderin Luther-teosta. Kuuden viikon päästä (26/11) oli Kihlman taas niin toipunut, että hän saattoi käydä ulkona ja työskennellä entiseen tapaansa. —
* * * * *
Terveys on elämänonnen tärkeimpiä ehtoja, mutta kuitenkaan se ei voinut tehdä tätä aikaa Kihlmanille onnelliseksi. On näet muistettava, että ollaan saavuttu routavuosien alkuun, josta lähtien valtiollisten olojemme synkkyys painajaisen tapaan vaivasi jokaista isänmaanystävää. Että musertavat iskut maamme itsehallintoa vastaan ja niiden aiheuttamat tapahtumat tuskallisesti koskivat Kihlmaniinkin, on itsestään selvää. Ettei hän, joka luonteenlaadultaan oli niin pessimismiin taipuva, joutunut kerrassaan epätoivoon, johtuu yksistään hänen luottamuksestaan Jumalaan, totuuden ja oikeuden lopulliseen voittoon.
Jo kutsumus ylimääräisille valtiopäiville tammikuulla 1899 asevelvollisuuslain muuttamista varten sai hänet kirjoittamaan, päiväkirjaansa (keskiv. 20/7): "Joku viikko sitten kuiskailtiin tästä, mutta torstaina kenraali Ramsay ei vielä tiennyt mitään asiasta. Mitä on nyt Suomesta tuleva? Miksi tämä kiire? Jotain tärkeää mahtaa olla toimenpiteen syynä. Jumala varjelkoon maa parkaamme ja kansaamme!" — Lokak. 10 p:nä tuli uusi kenraalikuvernööri Bobrikoff Helsinkiin. Hänen tervehdyspuheensa oli Kihlmanista "onnettomasti kyhätty". Kumminkin oli se jossakin määrin avomielinen: tavallaan saatiin tietää, mitä keisari ajatteli ja mitä Bobrikoff tarkoitti, mutta sen ohella oli siinä hämäriä lauseita yksilöistä, jotka eivät osoittaneet myötätuntoa toimenpiteitä kohtaan. Siis eivät tunteetkaan olleet vapaita! — Valtiopäivien avajaisten jälkeen (24/1 1899) Kihlman päättää: "Niin uhkaava asemamme ei ole ollut v:n 1809 jälkeen. Jumala varjelkoon isänmaatamme!" — Tammik. 26 p:nä vaivasi häntä sydämenahdistus (hjertängslan), jonka oli aiheuttanut säädyille tulleiden asevelvollisuutta koskevien asiakirjain lukeminen. "Lukeminen mieltä kuohuttava. Onko väkivalta todella voittava? Ja kansamme kehitys vuosikymmeninä ehkäistävä? Että väkivalta iäksi voittaisi, sitä en tahdo uskoa. Tahdon uskoa tulevaan kevääseen, kansamme ja maamme kevääseen. Mutta paljonko meidän sitä ennen on kärsittävä, sitä ei kukaan tiedä. Jumalan tiet ovat tutkimattomia, mutta kaikki ne ovat hyvyyttä." — Sitten 16 p:nä helmik. Kihlman saa kuulla manifestista perussääntöineen, joka kumosi valtiosääntömme. "Mikä ääretön kurjuus seuraakaan tästä kaikesta! Ja kuitenkin pois epätoivo! Meidän voi kauan käydä kovin pahoin; mutta emme ole vielä nähneet kaikkien päivien iltaa. Vielä Jumala hallitsee ja hänen tahtonsa on lopulta tapahtuva. Vääryyden olemassaolo on vain satunnaista, eikä ikuista. Siis Sinuun, Jumalani, tahdon luottaa kaikessa hädässä, surussa ja vastoinkäymisessä. Lopulta Sinä kuitenkin autat niitä, jotka Sinuun luottavat." — Seuraavana päivänä Kihlmankin oli Ateneumin kansalaiskokouksessa. Hän oli ainoa, joka lausui epäilevänsä, oliko oikein, että kokous tahtoi ruveta senaattoreja neuvomaan, ja poistui allekirjoittamatta resolutsionia, jossa vaadittiin, että senaatti ei julkaisisi manifestia, ja joka lähettilästen kautta toimitettiin senaattoreille.
Lauantaina 18:na ratkaistiin, niinkuin tietty, asia niin, että senaatin enemmistö päätti, että manifesti oli julaistava, samalla kuin keisarille lähetettiin esitys, missä huomautettiin, ettei se ollut syntynyt Suomen perustuslakien säätämässä järjestyksessä, ja anottiin, että hän armossa selittäisi, että tämä lainsäädäntötoimi ei tarkoittanut kansamme perustuslaillisen oikeuden supistamista. Vähemmistö, joka muuten oli yhtä mieltä, katsoi puolestaan, että julkaiseminen oli lykättävä, kunnes vastaus alamaiseen esitykseen oli saapunut. [Senaatin pöytäkirjan mukaan.] Meidän ei tarvitse lähemmin kertoa, minkä myrskyn päätös aiheutti senaatin enemmistöä vastaan, sillä onhan tässä vain kysymys Kihlmanin kannasta, ja se selvenee täydellisesti eräästä kirjeestä Lorenzolle (Vaasaan) 21 p:ltä helmik. — Kirjoittaja alkaa huomauttamalla manifestin tuhoisasta merkityksestä, ja että tästä lähtien kaikki on mahdollista, kun lain turva on poissa. "Niin on asianlaita eikä se salaamalla parane. Mutta mikä on tehtävämme? — Joka tilanteessa on ihmisellä tehtävä, jonka hän on velvollinen kykynsä mukaan suorittamaan. Mikä on nykyhetken tehtävä?"
Mitä senaatin tekoon tulee, hän ei voinut sitä moittia eikä hyväksyä, koska hän ei tuntenut päätökseen vaikuttavia asianhaaroja. Varmaa oli, että senaattorit tunsivat vastuunalaisuutensa. Jos ainoastaan juriidisesti oikea olisi ollut kyseessä, olisi kai oltu yksimielisiä. Mutta kysymys oli myöskin valtiollista laatua, ja silloin saattoivat mielipiteet käydä hajalle. Enemmistön päätöksen seuraukset tulevat näkyviin, mutta mitä olisi seurannut, jos vähemmistö olisi voittanut, sitä ei tiedetä. Itsekkäitä vaikuttimia ei ole oikeutta olettaa. "Siis olen langettamatta tuomiota, sitä enemmän, koska minun ei tarvitse sitä tehdä. Velvollisuuteni on toisaalla". — Yhtä vähän piti Kihlman velvollisuutenaan sekaantua säätyjen tehtäviin, koska hän ei enää ollut valtiopäivämies. —
"Mutta suuren kysymyksen: mikä on tehtävä? olen kohdistanut itseeni Suomen kansalaisena. Pidän näet kiinni siitä, että joka miehellä ja naisella maassamme nyt on tehtävänsä ja että kullekin on ylen tärkeää selvittää se itselleen. Toinen toistaan seuraavan iskun vaikutus on ollut musertava. Olen väännellyt itseäni kuin mato. Olen tuskitellut niin, että sydän on tuntunut olevan pakahtumaisillaan. Luonnollinen tunne suuntautuu täydelliseen epätoivoon. Ihan itsestään on solumassa tähän kuiluun. Mutta onko se tehtäväni? Ei, sanon minä, ei se voi olla tehtäväni. Mikä se sitten on? Sen täytyy suuntautua kokonaan vastakkaiselle taholle s.o. poispäin epätoivosta. Niin, velvollisuuteni on varmaan olla noudattamatta luonnollista taipumustani, joka aina uudestaan tunkee esiin, ja päinvastoin koettaa kohottautua raivoavien aaltojen yli, yhä uudestaan miehuullisesti taistella alakuloisuutta vastaan. Niin, Lorenzo, tämä on mielestäni minun ja Sinun ensimmäinen ja lähin tehtävämme: olla vajoamatta epätoivoon. Niin on tehtävä ainoastaan kielteisesti julkilausuttu. Mutta jo kielteisessäkin muodossa on tehtävä ylen merkityksellinen. Tämä kielteinen tehtävä on näet varsinaisen tehtävän välttämätön ehto. Ja mikä se on? Tehdä työtä, tehdä työtä siinä asemassa missä olen, ikäänkuin ei kaikki olisi menetetty, ikäänkuin olisi jotain pelastettavissa, säilytettävissä tulevia, parempia aikoja varten. Parempiako aikoja? Onko meillä oikeutta toivoa semmoisia? No niin, huonommiksi eivät ne helpostikaan tule. Mutta jos tehtävämme, velvollisuutemme on olla heittäytymättä epätoivoon ja tehdä työtä, niin sisältyy jo siihen oikeus toivoa. Ei mikään uskollinen työ mene hukkaan, ei, sillä on ikuinen arvo, koska se on Jumalan antama tehtävämme. Ah, mikä onni että on työtä, että on asema, missä voi tehdä työtä. Työ on keino, millä ehkäisen raskasmielisyyttä, alakuloisuutta ja turhaa mietiskelyä. Minulla ei saa olla aikaa murehtiakseni huomispäivää. Päivä on lyhyt: tehtävä pakottava, yö tulee, jolloin ei kukaan voi tehdä työtä. Kas siinä, Enzoni, minun ohjelmani: vältä epätoivoa ja tee työtä toivossa. Ja pitäessäni kiinni tästä ohjelmasta, tunnen voimaa, jotain siitä voimasta, jota ihminen saa kokea, kun hän tietää tahdossa ja toiminnassa olevansa sopusoinnussa luojansa kanssa". [Tunnuslausetta: "Arbeiten und nicht verzweifeln" kuuluu Kihlman näinä aikoina usein toistaneen. Se oli hänelle tuttu 1880-luvun alkuvuosilta, jolloin taloudellinen häviö uhkasi.]
"Jos nyt tämä on tehtävämme taikka, toisin sanoakseni, jos tämä on Jumalan tahto, joka meidän tulee huomioon ottaa ja sitä totella, niin johtuu siitä, että kaikki muu puuhaaminen on hylättävä. Kaikenlaiset mielenosoitukset sanoissa ja toimissa ovat hyödyttömiä, mutta voivat aiheuttaa suurta vahinkoa, tuottaa uusia kurituksia. Tosi rohkeus ei kerskaile, ei ilmaannu ulkonaisissa muhkeissa eleissä. Sellaisesta pysyn erilläni. Uudemman ajan etevimpiä miehiä oli Oranian Wilhelm I, joka muutamain alankomaalaisten maakuntain johtajana ryhtyi taisteluun aikansa mahtavinta valtaa, Filip II:n Espanjaa vastaan. Häntä sanottiin Wilhelm Vaitiolijaksi. Olen maininnut hänet esimerkkinä osoittaakseni, ettei vaitiolo todista rohkeuden puutetta. Me emme voi emmekä tahdo taistella maallisilla aseilla, mutta silti täytyy meidän taistella, jos tahdomme välttää perikatoa, taistella sillä rohkeudella, jota tahtoisin pitää laatuaan korkeimpana rohkeutena: tarkoitan kärsivällisyyttä, rohkeutta kestää päivä päivältä, vuosi vuodelta, ken tietääkään kuinka kauan. Ylläpitää semmoista rohkeutta, ei hetken rohkeutta niinkuin tappelun hurjassa huumauksessa, ei ole helppoa, vaan varmaan mitä vaikeinta. Mistä löydämme voimaa siihen?"
"Sitä voidaan etsiä historiasta, sekä Suomen kansan että yleisestä historiasta. Mitä vaikeita kohtaloita onkaan Suomen kansa kokenut häviämättä esim. Isonvihan aikana ja kohtalokkaana vuotena 1868! Autioksi hävitettiin maa kumpanakin ajanjaksona, mutta se toipui kuitenkin. (Tällä kertaa) ei maatamme vielä ole hävitetty, vaikka niinkin voi käydä, jos työn mahdollisuutta suuresti vaikeutetaan. (Edelleen) on kristinuskon taistelu erittäin opettavainen. Muutamat köyhät juutalaiset, ristiinnaulitun opettajan opetuslapsia, ryhtyvät taisteluun koko maailmaa, mahtavaa Rooman valtakuntaa vastaan, eikä heillä ole muita aseita kuin totuuden. Kolme pitkää vuosisataa nämä kristityt taistelevat ylivoimaa vastaan, he kokevat kauheita kärsimyksiä, mutta he kestävät, ja kuka voittaa? Roomalaisen keisarivallan täytyy lopulta tunnustaa, että sen yritykset kukistaa kristinusko ovat osoittautuneet turhiksi. Väkevän on pakko vihdoin antautua heikolle. Ihmeellistä! — Edelleen: halpa saksalainen munkki uskaltaa yksin ilman inhimillistä tukea astua kaikkivaltiasta katolilaista kirkkoa vastaan. Mikä epätasainen taistelu! Ja kuinka suuret ovatkaan vaarat ja kärsimykset. Usein näyttää aivan epätoivoiselta, esim. 1521 Wormsissa, 1530 Augsburgissa, 1547 Mühlbergin tappelun jälkeen. Mutta aina, kun hätä on ylinnä, tulee apu toisella tai toisella tavalla. Mahtava katolilainen kirkko ei voi estää evankelista kirkkoa syntymästä eikä kieltää siltä elämisen oikeutta. Sellaiset historian opetukset ansaitsevat tulla huomioon otetuiksi, sillä ne antavat tukea epätoivoa vastaan. Mutta on toinenkin tuki, jopa kaikkein voimallisin, mutta se on olemassa vain niillä, jotka uskovat elävään Jumalaan, joka johtaa kansojen kohtaloita. Hänessä ei ole mitään pahaa, hän ei voi tahtoa muuta kuin oikeaa. Hän on vanhurskas, ja koska hän on vanhurskas, on koko luomakunta rakennettu oikeuden perustukselle. Ainoastaan oikealla on oikeus olla olemassa ja olla olemassa iäisesti. Ihmiselle suodun vapauden johdosta voi vääryys päästä valtaan, mutta ainoastaan joksikin ajaksi. Iäiseen olemassaoloon sillä ei ole oikeutta. Ei, sen täytyy kadota siitä maailmasta, jonka luoja on vanhurskas Jumala. Siis ei ole epäiltävissä, että oikeus lopulta voittaa. Mutta lopullinen voitto on lopulla. Emmekä me ole lopulla, vaan tapausten keskellä. Meidän täytyy nyt tehdä niitä meidän tulee, ja meillä on oikeus uskoa, että Jumala ei ylenanna meitä, kun me niin teemme. Mutta jos Jumala on puolellamme, kuka on se mahtaja, joka voi seisoa Jumalaa vastaan? Mutta Jumalan tiet ovat tutkimattomia. Miten paljon pahaa tapahtuukaan maan päällä Jumalan salliessa! Emmekä me voi tietää, kuinka kauas Jumala katsoo hyväksi viedä meidät kärsimyksen sulatusuuniin ja kuinka kauan hän tahtoo pitää meidät siinä. Mutta me saamme ja meidän tulee uskoa, että vihollisten valta ei ulotu Jumalan määräämää rajaa edemmä, s.o. meidän tulee uskoa, että kärsimyksemme, jopa pahimmatkin, tulevat Jumalalta, mutta ei häviöksemme. Mieleeni tulee tässä kertomus Pilatuksen puhelusta Jeesuksen kanssa. Joh. Ev. 19: 9 ss. Pilatus sanoi Jeesukselle: 'Mistä sinä olet?' Mutta Jeesus ei vastannut hänelle. Silloin Pilatus sanoi hänelle: 'Minulleko et puhu? Etkö tiedä, että minulla on valta sinut päästää, ja minulla on valta sinut ristiinnaulita?' Jeesus vastasi: 'Sinulla ei olisi mitään valtaa minuun, ellei sitä olisi annettu sinulle ylhäältä.' Niin uskoi Jeesus tulevaan kärsimykseensä nähden: annettu ylhäältä. Minä ajattelen, että meidän tulee noudattaa tätä esimerkkiä ja siis uskoa: 'annettu ylhäältä'. Mutta niinkuin ei tämä aika estänyt Jeesusta yhä uskomasta Jumalaan isänään, niin älköön tämä uskomme: 'annettu ylhäältä' estäkö meitä yhä uskomasta, että Jumala on isämme, joka aina tahtoo meille hyvää, ja rukoilemasta häntä: pelasta meitä pahasta. Siten tulee kärsimys kouluksi, joka harjoittaa meidät todellisesti luottamaan Jumalaan, mikä luottamus on kristinuskon ydin. Jos meidän nyt kävisi ulkonaisesti miten pahoin tahansa, mutta me olemme säilyttäneet uskomme Jumalaan, niin olemme säilyttäneet sen, mikä on tärkeintä. Uskon kanssa olemme säilyttäneet Jumalan valtakunnan. Luther opetti meitä laulamaan: 'Nehmen sie den Leib, Gut, Ehr, Kind und Welt, lass fahren dahin, sie haben kein Gewinn, das Reich muss uns doch bleiben.' Laulu, joka totta tosiaan ei ole helposti opittu." —