Isonkyrön pitäjä, Pohjanmaan suurimpia, käsitti tähän aikaan, paitsi emäseurakuntaa, Orismalan tehdasseurakunnan ja Ylistaron kappelin. Väkiluku oli noin 14,000 henkeä, josta suurin osa eli lähemmä 8,000 kuului kappeliin. Papillinen työvoima oli niin epätasaisesti jaettu, että emäkirkolla oli kolme pappia (paitsi kirkkoherraa pitäjänapulainen ja kappalainen), mutta Orismalassa yksi ja samoin Ylistarossa yksi. Tämän johdosta täytyi tehdä apuvuoroja jälkimmäisiin seurakuntiin (Ylistaroon kokonaista 15). Stenbäckin tullessa Isoonkyröön oli ennenmainittu etevä saarnaaja F. O. Durchman pitäjänapulaisena, kun taas kappalaisen virkaa emäseurakunnassa hoiti teologian tohtori Johan August Lindelöf; pastori Birger Wegelius oli saarnamiehenä Orismalassa ja pastori B. H. R. Aspelin kappalaisena Ylistarossa.

Pitäjän sisällisistä oloista esitettäköön muutamia piirteitä sikäläisen opetuksen ja siveyden tilaa koskevasta Stenbäckin kertomuksesta vuodelta 1856. Lukukinkereillä oli lukutaito havaittu välttäväksi, mutta käsitys ja luetun ymmärtäminen sitävastoin jättänyt paljon toivomisen varaa. Tämän johdosta oli uusi kirkkoherra kehoittanut rahvasta perustamaan kyläkouluja, ja oli asiaan ryhdytty sellaisella halulla, että jo talven kuluessa oli laitettu kouluja useimpiin kyliin. [Edellä kirjeessä mainitut sunnuntaikoulut oli jo ennemmin Durchmanin alkuunpanosta saatu aikaan.] Opetus tarkoitti ajattelevaa sisälukua ja kristinopin tietoa katkismuksen ja piplianhistorian lukemisen sekä virrenveisuun perustuksella. Vaikka siis koulut, joiden opettajat tilallinen väestö kustansi, oikeastaan vain valmistivat oppilaita rippikouluun, olivat ne kuitenkin edistysaskelena aikaisemmasta kiertokouluopetuksesta. Hyvät vaikutukset tulivatkin pian näkyviin, ja niiden johdosta perustettiin paikkakunnan ensimmäinen lainakirjasto. "Selvä syy kirjanluvun puutteellisuuteen", kirjoittaa tästä Stenbäck, "ja sekä kristillisen että yleisinhimillisen sivistyksen alhaiseen kantaan on epäilemättä soveliaan, ajatusta kehittävän ja mieluisan lukemisen puute kansassa; sillä vaatia nuorisolta halua kirjanlukemiseen, valmistamatta sille helppoa tilaisuutta kirjain saamiseen, muunkinlaisten kuin varsinaisesti uskonnollisten, on luonnoton ja turha vaatimus". Sen vuoksi hän pani alkuun lainakirjaston perustamisen, jota pian hänen mielihyväkseen ahkerasti käytettiin. [Kun Stenbäck lopulla vuotta 1856 sai rovastin arvonimen, perusteltiin tätä kunnianosoitusta sillä, että "hän oli viipymättä ryhtynyt valistunutta papillista intoa todistaviin toimiin kansansivistyksen kohottamiseksi ja hyvin järjestetyn kristillisen lastenkasvatuksen edistämiseksi" kirkkoherrakunnassaan.] Puutteellisen kirjanlukemisen hän katsoo myös olevan syynä siihen, että siveellisyyden tila ei ollut tyydyttävä — "laiminlyöty lukeminen ja rikos seuraavat helposti toisiaan". Juoppouden pahe oli tänä kotitarvepolton aikana yleisin. Myöskin oli jo yleinen toivomus herännyt, että viinanpoltto oli joko tyyten kiellettävä tai entistään enemmän rajoitettava. Siveellisyyssuhteihin katsoen oli muutoin mielipide se, että venäläisen sotaväen majoittaminen (sotavuosina) oli vaikuttanut turmiollisesti. — Suurta huolta herätti edelleen tilattoman väestön karttuminen. "Tämä luokka", lausuu Stenbäck kaukonäköisesti, "uhkaa maatamme köyhäläisyyden kaikilla onnettomuuksilla, mikäli lainsäädäntö ei keksi tehokasta keinoa sen kiinnittämiseksi pysyväisesti maanviljelykseen tai muulla tavoin avaa sille mahdollisuutta välttämättömään toimeentuloon ja oman huolenpidon valmistamaan tulevaisuuteen. Tästä luokasta saa alati lisäjoukkoja avuntarvitsijain ja avunpyytäjäin suuri lauma joka on käyvä köyhäinhoidolle yli voimain." Mainitusta seikasta oli luonnollisena seurauksena, että köyhäinhoito, josta pappien tähän aikaan oli pakko pitää huolta, antoi hänellekin paljon ajattelemista.

Jo sanotusta ilmenee niiden toimien moninaisuus, joita siihen aikaan kertyi lavean pitäjän kirkkoherralle. Lisäksi tuli paljon muuta.

Lähinnä kääntyy ajatus saarnatoimeen. Ei voi kieltää, että Stenbäckiltä puuttui välttämättömiä edellytyksiä siinä erinäisemmin onnistuakseen. Hänen äänensä oli liian heikko voidakseen kuulua suuressa, täpötäydessä kirkossa. Sitä paitsi ei hänen esityksensä suomenkielellä ollut sujuvaa eikä virheetöntä. Muutamat täydellisesti kirjoitetut saarnat ensi ajalta osoittavat, että hänen korvansa oli tylsynyt tälle kielelle, jota hän niin vähän oli käyttänyt. Esitystä häiritsevät useat ruotsalaisuudet (ylösetsiä, napiset sen ylitse j.n.e.), joita kansa tosin oli tottunut saarnastuolista kuulemaan, mutta jotka nyt häiritsivät entistä enemmän, sittenkuin pietistisen suunnan papeilta oli saatu kuulla helkkyvän puhdasta kieltä kirkossakin. Kuitenkaan ei ole epäilemistä, että Stenbäck aikaa myöten olisi voinut voittaa kielen puutteellisuudet, mutta kovaksi onneksi sairaalloisuus pakotti hänet kokonaan lakkaamaan saarnaamasta.

Muutamat papilliset tehtävät, joista esim. kansliatyöt kuuluivat yksinomaan kirkkoherralle, jätettäköön sikseen. Kuitenkin on tässä yhteydessä muistaminen, että Stenbäckille kirkkoherrana tulivat myöskin ne huolet, joita suuri virkatalo toi mukanaan. Hänen taipumuksensa ja kykynsä sentapaisiin tehtäviin olivat kuitenkin liian pienet, että hän olisi edes yrittänytkään saada mitään mainittavaa toimeen maanviljelijänä ja maatalouden pitäjänä. Hänen uskollisella vaimollaan oli siinä pääosuus, jotavastoin isäntä itse antoi enimmäkseen asioiden mennä menojaan, ryhtyen ainoastaan siihen, mistä hän ei mitenkään voinut päästä.

Mutta kodin järjestämistä ja koristamista hän ei heittänyt. Sitä ajatusta, jonka hän kerran Helsingistä kirjoitti vaimolleen tästä epävakaisesta elämästä: "Kuitenkin tulee matkan varrella laittaa olonsa niin hauskaksi kuin voi, jotta ei masentaisi itseään" — sitä ajatusta hän koetti toteuttaa ympäristössään. — Vanha, rappeutunut päärakennus, joka muinoin oli ollut Elias Brennerin lapsuudenkoti [Ks. tekijän Elias Brennerin elämäkertaa.] ja jonka seinillä oli vielä viimeiseen asti nähty kangasverhoja outoine maalauksineen, oli revitty kymmenkunta vuotta sitten, ja sen sijalla kohosi uusi, komea rakennus, joka on suurimpia rovastiloita Pohjanmaalla. Suuret, muhkeat huoneet olivat hyvin tarpeen Stenbäckille, jonka, kuten saamme nähdä, kohta täytyi oleskella enin aikansa seinien sisällä. Omalla osallaan hänellä oli kaksi huonetta: etumainen, kansliahuone, jonka ikkuna oli rakennusten ympäröimälle pihalle päin ja jossa, paitsi tarpeellisia huonekaluja, oli kaunis kukkapöytä, sekä sisähuone, jossa oli kaksi ikkunaa pihalle sekä yksi ikkuna ikivanhaan kivikirkkoon päin, joka vielä oli käytännössä koko Stenbäckin ajan. Tässä huoneessa oli Vaasan palosta pelastettu kirjoituspöytä hopeisine kirjoitusneuvoineen asetettuna sohvan eteen lämpöistä sisäseinää vasten, kaksi lasiovellista kirjakaappia täytti taas kirkonpuolisen seinän, ja niiden välisellä ikkunapöydällä oli kanarialintuhäkki, jonka asukkaita isäntä hoiti mitä hellimmällä huolella. Pihanpuolisten ikkunain välissä taas oli piironki peili päällä ja toisen edessä pöytä ja keinutuoli, jossa Stenbäck tavallisesti istui ja luki. Siitä hänellä oli näköala pihalle ja puutarhaan, jonka yksi nurkka tapasi pihaan, samoinkuin avoimesta ovesta kansliahuoneeseen, jossa aamupäivin kävi pitäjäläisiä lukuisasti. Ainoastaan se, joka on nähnyt tai koettanut sitä, tietää, kuinka monenlaisia ja kuinka monenlaisissa asioissa tulevia vieraita väkirikkaan pitäjän kirkkoherra saa ottaa vastaan. Neljännellä seinällä oli sänky. Tässä iloisessa huoneessa, jossa oli suurikukkaiset karttuuniverhot ikkunoissa, vaaleaksi petsatut huonekalut, valkeaksi pesty lattia valkeine käytävämattoineen ja monivärinen ryijy pöydän alla, Euroopan kartta sekä Martti Lutherin, Melanchtonin y.m. muotokuvia ja suurehko Napoleonin pakoa Moskovasta esittävä piirros seinillä, vallitsi aina mitä suurin järjestys ja siisteys. Kaiken tuli olla määrätyllä paikallaan, niin että Stenbäck viattomasti kerskaten saattoi sanoa pimeässäkin löytävänsä kaikki, mitä tarvitsi. Huoneen valoisaa vaikutusta melkoisesti lisäsivät visertävät kanarialintuset, jotka toisinaan lentelivät vapaasti huoneessa ja välisti koettivat istahtaa kirjoittajan sulkakynälle. Muutoin oli asunto läpeensä sisustettu samaan yksinkertaiseen, mutta kodikkaaseen tyyliin. Kaikkialla oli valkoiset lattiat varustettu ainoastaan käytävämatoilla, joka antoi suuremman puhtauden näön, kuin jos lattiat olisivat olleet maalatut tai kokonaan matoilla peitetyt, kaikkialla oli piirroksia Rafaelin ja muiden mestarien teoksista, enimmäkseen uskonnollisaiheisia, sekä läpikuultavia ikkunaverhoja ja myöskin ruukkukasveja ikkunain edessä. Salissa oli myös piano, eikä pelkkänä koristeena. Kokonaisvaikutus oli miellyttävämpi ja viihtyisämpi kuin useimmissa pappiloissa, joissa, varsinkin Pohjanmaalla, pietismin ansiosta, sisustus nykyaikaisten käsitysten mukaan oli kovin vaatimaton, jottemme sanoisi puutteellinen. Salista vasemmalle oli vierasten makuuhuone eli "vieraskamari", oikealle ruokasali, jota myöskin käytettiin arkihuoneena. Edelleen kasvattitytär Iidan huone sekä sänkykamari, josta oli parhain näköala joelle ja kosken saartamalle saarelle, ja jossa Raamattu alati oli ikkunan viereisellä pöydällä, missä Stenbäckin oli tapana nauttia aamukahvinsa. Jos lisäksi mainitsemme kaksi suurta ullakkokamaria sekä muistutamme, että kahteen rakennukseen toisella puolen pihaa, kuten muinoinkin, oli kalustettu asuinhuoneita, niin lienee lukija saanut kuvan Isonkyrön pappilasta Stenbäckin aikaan.

Kuinka mieluisa koti olikin, olisivat kuitenkin rovasti ja ruustinna kahden kasvattinsa keralla helposti voineet tuntea olonsa yksinäiseksi, jos he yhä olisivat jääneet sinne itsekseen. Nähdäkseen enemmän elämää ja liikettä ympärillään kutsui Stenbäck heti sisarensa lapsineen asumaan Isonkyrön pappilaan, ja kesän tullessa muutti Marie Ottelin sinne mukanaan kolme täysikasvuista lastansa, poika Konrad Fredrik, ylioppilas, sekä tyttäret Marie ja Laura, joista viimeksimainittu 17-vuotias oli enon suosikki, ei varmaankaan vähimmin tavattoman kauneutensa vuoksi. Kun sisar oli estellyt tulemasta, oli Stenbäck vakuuttanut, että hän ei sillä saattanut sisartaan kiitollisuuden velkaan, vaan päinvastoin tämä hänet. Ottelinit asuivat vanhassa "pikku rakennuksessa" pihan toisella puolella, mutta kaikki aterioivat yhdessä pöydässä. Siten vallitsi ensi aikoina iloinen ja vilkas elämä Isonkyrön pappilassa. Sitä lisäsi suuressa määrin myös tohtori Lindelöf. Hän oli näet tavattoman musikaalinen ja kokosi pitäjän herrasväestä kaikki, joilla oli lauluääni (paikkakunnan musikaalisimpia henkilöitä oli pitäjänapulainen Durchman ja hänen perheensä), lauluseuraksi, jota hän johti innolla ja halulla. Sitä paitsi hän soitti viulua samoinkuin hänen veljensä, tohtori ja dosentti, sittemmin professori ja valtioneuvos L. L. Lindelöf. Kun sitten tämäkin sattui olemaan vieraana Isossakyrössä, kuultiin pappilassa enemmän ja parempaa musiikkia kuin suurin osa kuulijoista oli koskaan saanut nauttia. Vaikka itse vailla soitannollista harjoitusta oli Stenbäckillä, kuten hänen soinnukas runoutensa todistaa, taipumusta musiikkiin, ja se tuotti hänelle suurta iloa, mutta ennen kaikkea hänellä oli huvina nuorekas elämä.

Ensimmäinen juhlallisuus pappilassa uuden rovastin aikana oli Stenbäckin virkaanasettajaisjuhla. Se tietysti oli vakavaa laatua. Mutta sitä iloisemmin vietettiin tammikuussa 1857 ne häät, joissa Stenbäck itse vihki sisarentyttärensä Marie Ottelinin ja pastorin apulaisen, sittemmin rovasti K. E. Sandelinin. Silloin olivat molemmat Lindelöf-veljekset läsnä, ja musiikkia saatiin kuulla paljon. Myöskin huvitteli nuoriso tansseilla tai ainakin tanssileikeillä, esim. sarankudonnalla y.m., ja häitä kesti niinkuin vanhoina hyvinä aikoina useita päiviä. Stenbäck oli koko ajan iloinen ja leikillinen, mutta heränneiden piirissä häät aiheuttivat paljon puhetta ja kiivaita muistutuksia, koska niissä oli pidetty niin maallista menoa. Kerrottiin m.m. sellaisesta sopimattomuudesta, että eräällä papin tyttärellä oli ollut kultaiset vitjat kaulassa, j.n.e. Tiedämme jo, että Stenbäck ei katsonut kristillisyyden olevan ulkonaisissa muodoissa. Mutta jos hän olikin kerran tässä suhteessa ollut ankarampi, niin oli nyt hänen kantansa lieventynyt, ja hän antoi jälleen yksinkertaiselle, luonnolliselle ilolle oikeutensa.

Kolme vuotta myöhemmin vietettiin taas häitä Isossakyrössä. Laura
Ottelin meni silloin avioliittoon kasvientutkijana tunnetun maisteri
Otto Alceniuksen kanssa, joka oli Stenbäckin entisiä oppilaita
ja oli ollut Jakkuksen kotiopettajana, kunnes tämä 1859 pääsi
Vaasan kouluun. Häät olivat lopulla maaliskuuta 1860, ja silloin
Stenbäck oli niin sairas, että C. G. von Essen toimitti vihkimisen.
Ensimmäinen, iloisin kausi Stenbäckin olinajasta Isossakyrössä oli
ohi.

Vaikka Stenbäck jo 1853 oli kutsuttu jäseneksi "nykyisen Suomalaisen ja Ruotsalaisen virsikirjan tarkastuskomiteaan", on kuitenkin asian puheeksiottaminen lykätty tähän lukuun, koska siitä johtunut työ pääasiallisesti kuuluu Isonkyrön aikaan. [Sen jälkeen kuin ensimmäinen painos tätä teosta ilmestyi, on V. T. Rosenqvist julkaissut erikoistutkimuksen "Lars Stenbäcks Psalmboksarbete", jota varten hänellä on ollut käytettävänään joitakuita minulle tuntemattomia lähteitä. Sen mukaan olen tehnyt muutamia oikaisuja ja lisäyksiä esitykseeni.]