Niin kauan kuin mahdollista koetti Stenbäck kuitenkin pysyä kiinni toiveissaan — työ oli näet käynyt hänelle niin rakkaaksi, että hän alati kiitti Jumalaa siitä, että hän oli sallinut hänen saada sen valmiiksi. Mutta ei siinä kyllin, hän koetti yhä edelleen parantaa sitä. Erityisesti ansaitsee mainita, että hän oli aloittanut kirjeenvaihdon R. T. Lagi'n kanssa, joka paraikaa tarkasti koraalikirjaa, ja esittäen hänelle moninaisia huomioitaan virsien suhteesta sävelmiinsä teki hän musiikkimiehen neuvojen nojalla useita muutoksia ehdotukseensa. Stenbäck vastustaa innokkaasti sitä yksitoikkoisuutta, joka yleisesti vallitsee kirkkolaulussamme, ja haluaa sävelten vanhaa kansanlaulun-tapaisuutta palautettavaksi. Edelleen nähdään, että hänellä, vaikka häneltä puuttui musikaalista kasvatusta, jo ehdotusta tehdessään oli ollut sävelmät mielessään ja ohjeena. Moneen Lagi'n muistutukseen hän teki oikeutetulta tuntuvia vastaväitteitä. Kun Lagi esimerkiksi virressä n:o 32 (Hjälp, Herre, de heliga äro nu få) vaati, että daktylien piti sattuman samaan runojalkaan, on se hänestä "liian koneellinen pakko jokaiselle kirjoittajalle, joka ei tahdo tehdä työtä lestin mukaan", ja hän osoittaa, että sellaista ei aina noudateta maallisessa eikä hengellisessä laulussa. Samoin hän pyytää Esseniä (kirjeessä 27 p:ltä tammikuuta 1868) sanomaan Lagille, että hän älköön enää vaatiko "muodostelua Svedbergin mestariteoksesta, hänen parhaasta virrestään: 'O Jesu Krist, du nådenes brunn', joka sen ehdottomasti pilaisi ja turmelisi. Sitähän on hyvin voitu laulaa 300 vuotta — miks'ei siis vastakin? Niin pitkälle älköön kuitenkaan mentäkö, että tämä ihana virsi, joka on ilahduttanut niin monta hurskasta sydäntä, auttamattomasti tärvellään, niinkuin Ruotsin uudessa virsikirjassa, ainoastaan sävelmän vuoksi." — Ne muutokset ja oikaisut, jotka Stenbäck osaksi Lagi'n kehoituksesta, osaksi muista syistä teki, julkaisi hän, samaan aikaan kuin komitea työskenteli Turussa, Kyrkligt Veckobladissa (1868, n:o 2).
Asia päättyi kuitenkin kuten on mainittu. Kun Stenbäckille alkoi selvitä mitä oli tekeillä, kirjoitti hän Lillelle (se tapahtui jo 27 p. marraskuuta 1867): "Sanottakoon siitä [ehdotuksesta] mitä hyvänsä; minä kiitän Jumalaa, että hän saattoi minut siihen, ja totuudenmukaisesti voin sanoa, että jokainen tärkeämpi korjaus on tehty hänen silmiensä alla ja tuotu rukouksessa hänen eteensä: minulla ainakin on ollut hyvää ja hyötyä siitä, jos ei keliäkään muulla. Mutta, rakas veli, mitä ihmettä teen 2,000 kappaleellani? Häpeän kuin koira kuvittelujani, että voitolla perustaisin kansakoulun — eikä kukaan ihminen osta kirjaa." [C. G. von Essenin tiedon mukaan levisi kirjaa kaikkiaan 200 kappaletta. Menekin vähyys johtui osaksi siitä, että maata kohdannut katovuosi vähensi ostohalua, osaksi siitä, että jakaja ei viitsinyt ilmoittaa eikä edes lähettää kirjaa kaukaisempiin kaupunkeihin. — Myöhemmin Stenbäck esitti eräässä kirjeessä 18 p:ltä helmikuuta 1868 laveasti epäilynsä siitä työstä, joka parhaillaan tapahtui Turussa. Siinä esiintyy m.m. seuraava lause: "Liitteestä en tahdo sen enempää sanoa, kun pidän varmana, että te jo ennakolta olette laatineet sen ettekä suinkaan pidä mahdollisena nyt siellä — kemujen y.m. kesken — yhdessä vilauksessa sepittää virsiä pyhälle Jumalalle kunniaksi ja ihmisten kuolemattomille sieluille hyödyksi, minkä välttämättömästi täytyy tapahtua yksinäisyydessä, monissa rukouksissa, sisällisissä taisteluissa ja kiusauksissa." Lille näytti Topeliukselle kirjeen, ja kuinka nämä sanat kaivautuivat tämän mieleen, näemme siitä, että hän eräässä kirjeessä tekijälle (26 p:ltä marraskuuta 1897) kirjoittaa: "Samoinkuin hän [Stenbäck] säälimättömästä, mutta parhaassa tarkoituksessa, ruhjoi maahan ensimmäiset runoyritykseni 1835-36, samoin hän luki meille totuuden virsikirjakomiteassa 1868, missä me, kuten hän sanoi, kirjoitimme virsiä yhdessä vilauksessa kemujen kesken. — Hän oli palava sielu, täynnä rakkautta, silmitön sotiessaan sen puolesta, mitä hän piti oikeana.">[ Huolimatta tästä ja muista samanlaisista purkauksista hän olisi kuitenkin tyynesti tyytynyt kohtaloonsa, jos hän olisi voinut tunnustaa komitean uuden ehdotuksen olevan paremman tai edes havainnut hyväksyttäviä syitä muutoksiin. Mutta niin ei ollut laita, kun hän sai 1868 tarkastetun ja 1869 painosta tulleen ehdotuksen käsiinsä. Vielä kerran nousi hänen taisteluun valmis luontonsa ja saattoi hänet vastustamattomasti lausumaan julki mielipiteensä pitkässä kirjoituksessa: "Uusin ruotsalainen virsikirjaehdotus" (Helsingfors Dagblad, 1869, n:ot 145-147, 28, 29 ja 30 p. kesäkuuta). Alkuperäinen käsikirjoitus osoittaa, että hänen käsialansa ei ollut enää tasainen, niinkuin ennen, mutta sisällyksellä on silti selvyyden ja vakaumuksen, koristelemattoman suoruuden leima. Emme voi olla tekemättä selkoa kirjoituksen pääkohdista.
Historiallisessa katsauksessa virsikirjatyöhön vuodesta 1854 alkaen on Runebergin ehdotuksen johdosta seuraava lausunto: "Omasta puolestani on minusta toisinaan tuntunut, että Runebergin erinomainen runoilijalahja tuskin milloinkaan on esiintynyt niin korkeana ja ihmeteltävänä kuin tässä ehdotuksessa; ei siksi, että ehdotus itsessään olisi niin ylenmäärin oivallinen, vaan siksi, että se niin selvästi osoittaa oikean runoilijan varman vaiston ja hienon tunteen pysyä objektiivisena, hänen kykynsä käsittää mikä kussakin asiassa on olennaista ja jättää se vaikuttamaan minkä voi, hänen sielunsa heimous kaiken kanssa, mitä ihmisyydellä on korkeinta ja parasta. Vanhat virret ovat siinä yleensä edukseen muutetut odottamattomalla uskollisuudella, hellävaroisuudella ja tunnollisuudella sekä osaksi saatetut lähempään yhtäpitäväisyyteen alkuperäisten virsien ja itse raamatuntekstin kanssa. Hänen omissa virsissään on taas muutamia, jotka koristaisivat mitä virsikirjaa hyvänsä, esimerkiksi n:o 37 (Himlars rymd sin Konung ärar), 225 (En dyr klenod, en klar och ren), 282 (Hvi käns mig tungt det kors jag bär?), 344 (Qväll eller morgon, hvarje stund) y.m. Varmaa on, että virsikirjareformi tämän ehdotuksen kautta oli mennyt suunnattoman askelen eteenpäin ja että ura oli aukaistu mitä ansiokkaimmalla tavalla." — — Sitten Stenbäck siirtyy omaan työhönsä. Siitä, mitä hän tästä lausuu, on jo aikaisemmin ollut yksi ote, mutta vielä siteerattakoon seuraavat rivit: "Minun oli pakko yrittää, ja vaikka se tapahtui pelolla ja vavistuksella heikkouden ja sairauden alaisena, tunsin kuitenkin sitä tehdessäni Herran armollista läsnäoloa ja apua, niin että työ vähitellen tuli minulle äärettömän rakkaaksi ja oli mielessäni yötä ja päivää. Olin selvemmin kuin koskaan näkevinäni, mikä kallis aarre meillä on vanhassa virsikirjassamme, jolla raikkaan evankelisluterilaisen henkensä ohella on se raamatullinen puhtaus, mielenraittius ja uskollisuus, että sen sisällys, samoinkuin itse Raamattu, pysyy iäti nuorena kaikissa vaiheissa, ja jossa ainoastaan muoto tarvitsi muokkailua, jotta tämä sisällys tulisi lähemmäksi meidän aikaamme." — — Johdantona kolmannen virsikirjaehdotuksen käsittelyyn, itse kirjoituksen aineeseen, Stenbäck lausuu mielipiteensä Topeliuksen soveliaisuudesta työhön.
"Mutta silloin kohtasi koko maata", sanoo hän, "suru Runebergin äkillisestä sairastumisesta, joka teki hänet kykenemättömäksi enää ottamaan osaa komiteaan. Luultavasti tämän johdosta kutsuttiin hänen sijaansa professori Z. Topelius, jonka suuren harjaantuneen runollisen muodon mestaruuden luultiin kenties voivan korvata Runebergin runoilijalahja. [Tässä kohden on hyvin ankara arvostelu Topeliuksen runoudesta jätetty pois. Otamme sen tähän käsikirjoituksesta. Se näet ei enää voi loukata eikä vahingoittaa Topeliusta ja ansaitsee tulla säilytetyksi, koska se niin hyvin kuvaa Stenbäckiä itseään. On kuitenkin muistaminen, että hän puhuu runoilijaveljestään 'Kanervankukkien' runoilijana. Topeliuksen suuruus selveni ja sai muodon hänen kansansa käsityksessä vasta hänen elämänsä viimeisinä 30 vuotena. Arvostelu kuuluu: 'Tuskin voineekaan todella osoittaa mitään runoutta, joka olisi musikaalisempaa, sointuvampaa ja laulettavampaa kuin Topeliuksen. Mitä helkkyviä säkeitä, mitä kauniita sanoja, mitä leikkiviä, hyvin harkittuja varjoja ja valonpilkahduksia! Arvattavasti tämä muodon täydellisyys sekä mystillinen puolihämärä on tehnyt tämän runouden niin monelle rakkaaksi, vaikka minä puolestani en ole voinut koskaan asettaa sen arvoa kovin korkealle. Sillä siinä on vähän tai ei laisinkaan sellaista, mikä herättäisi, kehoittaisi, nostaisi ja elähdyttäisi, voimistaisi ja karkaisisi; se on vain keinumista epämääräisten tunteiden aalloilla, 'dolce far nienteä' lazzaronien tapaan, jotka loikoilevat Napolin kauniin auringon alla, kuohuvaa vaahtoa, vähän viiniä seassa. Se ei ole puhtaan intuitsionin eikä näkemyksen innostunutta esineen tai aineen jälleen-esittämistä, ilman edeltälaskemista ja pitämättä silmällä rakasta 'minää', joka sekin aina tahtoo päästä mukaan; se ei ole mikään elämän asia, mikään sydämen asia, vaan niin toinen kuin toinenkin näyttää ikäänkuin tilauksesta kirjoitetulta. Siinä ei ole mitään ajatuksen keskittämistä, toisinaan ei mitään ajatusta lainkaan, ei tunteen syvyyttä, vaan ainoastaan leikkimistä sovinnaisilla, salonkikelpoisilla tunteilla.' — Lisäksi mainittakoon vielä, että Topeliuksessa ilmenevä fantastinen, romanttinen piirre näyttää erittäin loukanneen Stenbäckiä. Kaksi vuotta aikaisemmin hän kirjoittaa kerran Lillelle: 'Tosiaan, Topelius on taas aloittanut taikauskoisen tarinan Åbo Underrättelserissä. Uskookohan hän todella noituuteen ja kummituksiin? Miksi sitä aina pitää olla mukana?'] Todella näyttääkin Topelius sekä erinomaisen muodollisen kykynsä että pitkän publisistisen toimintansa kautta, jolla hän ansiokkaasti kohotti sanomakirjallisuutta meillä ja saattoi sanomalehtimiehen jalon tehtävän puhua koko kansalleen meilläkin kunnioitetuksi ja rakastetuksi, vaikka tämä sanomalehdistö vielä silloin ennen 'Saiman' esiintymistä oli poikavuosissaan, vailla miehekästä kypsyyttä ja kansallista merkitystä, mutta kuitenkin avoin ja lämmin kaikelle jalolle ja kauniille — — hän ennen monta muuta kykenevältä tehtävään, missä pääasiallisesti muoto oli kysymyksessä; vaikka minä tosin väitän, että siihenkin, kun asia koskee virsikirjaa, välttämättä tarvitaan jotakin muuta ja paljon tärkeämpää ja korkeampaa. Vanhat klassilliset virrentekijät olivat hyvin harvoin eteviä runollisesti katsoen, he olivat tavallisesti sangen kehnoja runoilijoita; mutta he olivat sitävastoin ilmieläviä kristityitä, joilla oli vakaantunut usko, saavutettu ja puhdistettu Pyhän Hengen koulussa, jumalallinen valo ja elämä, joka perehdytti heidät kristillisyyden maailmaan, joka olennaisesti on toinen kuin se, minkä täällä näemme silmillämme. Se usko ja se elämä heille opetti nuo kuolemattomat laulut, jotka meidän kirkkomme tunsi ja otti omiksensa, ja jotka tuottivat katolisille heidän oman arvostelunsa mukaan enemmän huolta ja vahinkoa kuin monet saarnat. Ainoastaan se, mikä on lähtenyt samasta uskosta ja mitä elähdyttää sama elämä, voi vielä kirkossa saada pysyvän olinoikeuden, ja ainoastaan kirkolla on oikeus tuomita ja päättää, kenen se tahtoo tunnustaa sen iäisen totuuden totiseksi tulkiksi, jonka se on saanut Herralta lahjaksi ja hoidettavaksi. Niin myös Suomen kirkko kieltämättä ei ainoastaan ole oikeutettu tutkimaan mitä sille iäiseksi mielenylennykseksi tarjotaan, ja millaiset ne ovat, jotka ottavat tämän kalliin tehtävän suoritettavakseen, vaan se on siihen ehdottomasti velvoitettu, jos se tahtoo totella sanan nimenomaista käskyä: 'Älkäät jokaista henkeä uskoko, vaan koetelkaat henget, ovatko he Jumalasta: Kun kukaan ei ole minua valtuuttanut, sallittakoon minun lausua vain yksityinen iloni siitä, että Topelius ei koskaan ole kuulunut niihin sanomalehtimiehiin, jotka ovat nopeat ja valmiit erityisiksi valon ystäviksi ja eteviksi edistyksen miehiksi toitottamaan kaikkia vähäpätöisiä kynäniekkoja, jotka häpeämättömästi rohkenevat nousta Kristusta ja hänen taivaallista valtakuntaansa vastaan. Hän on päinvastoin aina puhunut lämpimällä kunnioituksella ja arvonannolla sekä suoranaisesti kristillisyydestä että välillisesti kirkosta ja sen palvelijoista; johon nähden voi ainoastaan muistuttaa, että kaikki suosio ja kaikki kunnianosoitukset eivät läheskään riitä, ja että ainoastaan niiden kautta ei luonnollisesti kukaan tule osalliseksi armon uudesta elämästä, uskon jumalallisesta lahjasta, Jeesuksen Kristuksen armosta, Isän Jumalan rakkaudesta ja Pyhän Hengen osallisuudesta — ne ovat kaikki asioita, jotka olennaisesti vaaditaan ja jotka eivät kenellekään tule ikäänkuin unessa, ilman hänen täyttä, selvää ja syvää tietoisuuttaan; se on jotain, joka ei tungettele kenellekään vastoin hänen tahtoaan, jota ei myöskään voi saavuttaa eikä löytää etsimättä sitä jakamattomalla, vilpittömällä, rajoittamattomalla hartaudella ja kestävällä uutteruudella. Ja missä se on löydetty ja missä se uskollisesti säilytetään, siinä se painaa ihmiseen oman leimansa, joka erottaa hänet kaikista tämän maailman ihmisistä, niin että 'hänen olemuksensa ei sovellu, heidän ja hänen elämänsä on kerrassaan erilainen'. — Tämä olkoon ohimennen sanottuna vain huomautukseksi persoonallisuuden arvosta yrityksessä sellaisessa kuin puheenaoleva; ja olemme erityisesti viipyneet Topeliuksessa, koska luulemme, että ne toimenpiteet, jotka ovat tarkastettavinamme, etupäässä johtuvat hänestä, ja että Lillen vaikutus ja osallisuus on ollut suhteellisesti vähempi, joka viimeksimainittu ainakin ennen on kannattanut aivan toisia mielipiteitä." [Tässä on taas jätetty pois arvostelu Lillestä. Otamme tähän senkin lyhyen luonteenkuvauksen sitä mieluummin, kun se lienee täysin sattuva. Lausuttuaan sen arvelun, että Lillen myötävaikutus on ollut vähäpätöinen, Stenbäck jatkaa: "Sillä vaikka hänellä onkin varsin kaunis runollinen taito, on hänellä luonteensa epäitsenäisyyden johdosta tavallisesti ollut kohtalona olla toisten työtoverina; hänen rakastettava, sydämellinen hyvänsävyisyytensä ja lämmin mielenkiintonsa taiteeseen ja kirjallisuuteen ovat aina tehneet sen, että hän hartaasti on liittynyt jokaiseen etevämpään tai ainakin rohkeampaan kykyyn, samalla kuin hänen suuri epäluottamuksensa omaan itseensä on estänyt häntä seisomasta omalla pohjallaan ja kulkemasta omin neuvoin.">[
Ennenkuin menemme edemmäksi selostuksessamme, on mainittava, että komitealla, niinkuin esipuheessa lausutaan, oli ollut pääsilmämääränä työssään tehdä virret "kansantajuisiksi" sekä koettaa saavuttaa tätä tarkoitusta "lausekeinolla, jolla on esikuvana Raamatun samalla kertaa niin yksinkertainen ja juhlallinen kieli, kuvilla, jotka ovat kansan kokemuspiirissä, lempeydellä, sydämellisyydellä ja jonkunmoisella naiivisuudella, mietiskelyä karttamalla sekä lopuksi lauseparsilla ja sanajärjestyksellä, jonka yhteinen kansa helposti ymmärtää". Näitä periaatteita vastaan ei Stenbäckillä ollut syytä esiintyä, sillä ei hänkään ollut tavoitellut mitään muuta, mutta hän huomaa komitean tavan noudattaa niitä käytännössä ehdottomasti vastakkaiseksi omalle käsitykselleen. Hän sanoo ensiksi pintapuolisimmankin vertailun osoittavan, että hänen ehdotuksensa oli pantu työn pohjaksi, eikä hän kielläkään komitealta oikeutta niin menetellä, mutta panee kumminkin kysymyksenalaiseksi, onko ollut oikein ilman julkaisijan tietoa ja suostumusta käyttää hänen yksityisellä kustannuksellaan äskettäin julkaistua kirjaa, joka siten muuttuu arvottomaksi makulatuuriksi. Kuitenkin hän jättää tämän sikseen vielä viimeiseensä saakka pannakseen mitä jyrkimmän ja kiivaimman vastalauseen tehtyjä muutoksia vastaan. — "Enenevällä hämmästyksellä ja surulla", jatkaa hän, "olen nähnyt, kuinka kevyesti ja löyhästi siinä on menetelty. Osaan näitä muutoksia on hyvin vaikea keksiä mitään järjellistä syytä: ne on tehty niinkuin äkäinen koulumestari väliin korjaa kirjoituksen vain korjaamisen halusta. — — Mitä Runeberg ja kirjoittaja parhaan kykynsä mukaan ovat koettaneet, komitean yhteisen mielipiteen ja päätöksen johdosta, saada yhdenmukaisuuteen nykyajan käsityksen kanssa runollisesta muodosta, se nyt ikäänkuin oikusta julistetaan epäkelpoiseksi ja palataan aivan yksinkertaisesti vanhaan. — — Luulla, että rahvas niin erityisesti pitäisi kiinni puutteellisesta muodosta virsikirjassaan sekä sen kautta tulisi enemmän sitä rakastamaan tai käsittämään, se on täydellinen erehdys ja tuulesta temmattu luulo; on aivan varmaa, että tässä kansanluokassa on monta, joilla on aivan yhtä elävä kauneudentunto kuin hienoimmallakin neidillä ja kenties paljoa elävämpi. Mutta jollei sitä rahvaalla olisikaan, niin onhan meidän velvollisuutemme koettaa kehittää ja viljellä sen makua tällä alalla ja opettaa sille jotakin parempaa. On toisinaan todella liikuttavaa nähdä, kuinka moni yksinkertainen, hyvää, tarkoittava sielu, joka myös halulla tahtoisi koroittaa äänensä laulamaan Herran ylistystä, siinä takertuu muotoon ja voimattomana jankkaa sitä, kun ei edes virsikirjakaan tarjoa hänelle mitään esikuvaa. Mutta että sellaisetkin, jotka voisivat tehdä sen paremmin, tahallaan valitsevat rosoisen, kömpelön, huolimattoman ja ruokkoamattoman muodon ja hengellisessä runoudessa noudattavat huolimattomuutta, jota tarkoin välttäisivät lemmen- ja juomalauluissa, ikäänkuin kaikki olisi kyllin hyvää Herralle — se on mieltäkuohuttavaa julkeutta ja anteeksiantamatonta kunnioituksen puutetta Jumalaa kohtaan." — Jos "moinen teeskennelty vanhanaikuisuus ja taikauskoinen kunnioitus tuota puutteellista vanhaa kohtaan" tässä olisi paikallaan, niin olisi koko virsikirjatyö tarpeeton, sillä vähän enemmän tai vähemmän on varsin samantekevää. Vieläpä tarkastajan mielestä rehellinen vanha virsikirja on vähemmin vieroittava kuin komitean "kirjava sekoitus". Siinäkin komitean äärimmäisyyksiin menevä pieteetti vanhaa kohtaan näyttäytyy, että proosanumerot vastoin aikaisempaa päätöstä on otettu takaisin. Edelleen huomautetaan, että komitea ei ole katsonut tarpeelliseksi hakea neuvoa alkuperäisistä virsistä, josta toisinaan on seurannut, että värssyihin, jotka Stenbäck on niistä kääntänyt ja lisännyt aikaisempiin käännöksiin, on tehty erinäisiä muutoksia, arvatenkin koska komitea on luullut hänen sepittäneen ne omasta päästään. (Niin on virressä n:o 206 kolme hyvin tarkoin alkuperäisestä käännettyä värssyä "kovin taitamattomasti muuteltu ja typistelty"). Lopuksi mainitaan sisällystä koskevat muutokset, mutta ne ovat enimmäkseen makuasioita laadultaan, ainoastaan harvoin kohtaa parannuksia, niinkuin osassa Davidin psalmeja.
Antautumatta läpikotaiseen yksityiskohtain tarkastukseen Stenbäck tekee kirjoituksensa lopussa joukon erikoismuistutuksia, joista muutamilla yksityisiä virsiä ja virrentekijöitä koskevilla on kyllin suuri yleinen mielenkiintonsa ottaaksemme ne tähän: N:o 11 (Himmelske Fader fromme) lauletaan hyvin usein yhteisen kansan kokouksissa, jonka tähden vaihtelun vuoksi olin lisännyt vielä yhden värssyn tunnetulla sävelellä, mutta komitea on sen sijaan ottanut yhden Runebergin kaikkein heikoimpia virsiä, aaveen ratsionalistiselta ajalta, jolloin juljettiin sopertaa tyhjiä, teeskenneltyjä kohteliaisuuksia Jumalalle, ikäänkuin kunniatervehdyksillä käydessä jonkun maallisen mahtimiehen luona ja sulkeutuessa hänen suosioonsa parhaimman mukaan. — N:o 120 (Bereden väg för Herran). Komitea on hylännyt Franzénin adventtivirren, yhden Ruotsin uuden virsikirjan parhaita kaunistuksia, ja ottanut sijaan, tietysti arkaismeineen, vanhan, jotenkin heikon jäljittelyn Lutherin ihanasta virrestä n:o 219 (Hvar man må nu väl glädja sig). On kummasteltavaa, että kaksi runollista miestä on voinut niin ylen suuresti aristella sitä, mikä runollisesti katsoen on vaikuttavaa ja kaunista, että he tässä niinkuin muuallakin säälimättä jättävät pois kaiken sellaisen ja sijaan valitsevat jokapäiväisiä saman asian toisteluja — kaikki luultavasti lujassa luulossaan rahvaan typeryydestä ja kauneudentunnon puutteesta. Jos kerran kristillistä henkeä on, niin totta kai se ansaitsee tulla lausutuksi ilmi mitä kauneimmin; siinähän ei voi olla mitään pahaa. — N:o 146 (O Jesu Krist, att se på dig). Epäilemättä täytyy jokaisen antaa etusija Runebergin sydämelliselle virrelle komitean tuntematonta alkuperää olevan rinnalla. — N:o 161 (Ditt lidande har nått sitt slut). Vaihtaa Wallinin oivallinen virsi, yksi hengellisen runouden kauneimpia helmiä, tähän kömpelöön, proosalliseen muodosteluun Runebergin runollisesta, mutta soveltumattomasta laulusta osoittaa merkillistä runollista ja vielä merkillisempää hengellistä makua. Ohimennen huomautettakoon, että meillä näyttää olevan liian suuri ennakkoluulo Wallinia vastaan, joka kuitenkin kieltämättä oli rikaslahjaisimpia hengellisiä laulajia. Tosin on useimmissa hänen virsissään jälkiä siitä hengellisesti unenpöpperöisestä ajasta, jonka lapsi hän oli, ja siitä akateemisen pyntätystä mausta, joka silloisessa runoudessa vallitsi; mutta usein nämä jäljet ovat ainoastaan tomupilkkuja, jotka helposti voi puhaltaa pois, jolloin puhdas kulta jää. Wallin oli itse, niinkuin hänen kuuluisat puheensa pipliaseurassa osoittavat, paremman ajan voimakkaimpia esitaistelijoita, vaikka se murros, joka parhaillaan tapahtui silloin, kun hän julkaisi virsikirjansa, ei voinut olla tulematta siinä näkyviin ja monta kertaa tuomatta kristillisen hengen sijaan sentimentaalista äitelyyttä. — Kuinka kauan luullaan voitavan kääntää onneton juoppo uhkaamalla häntä helvetin tulella ja iankaikkisella kadotuksella? Se raukka tietää sen kyllä ennakolta ja on kuullut sen satoja kertoja. Parempi on epäilemättä Runebergin tapa vedota hänen ihmisarvontuntoonsa ja koettaa herättää se hänessä eloon. — N:o 277 (Ho är den för Herren träder). On käsittämätöntä, kuinka Wallinin oivallisen ja rohkaisevan, yleistarkoituksellisen virren sijaan voidaan valita se, mikä tähän on otettu, antiteeseineen ja komitean vielä enemmän erikoisiksi tekemine erikoisuuksineen, varsinkin kun rumaa pahetta jo edellisessä on kylliksi tuotu esiin. — N:o 282 (Hvi käns mig tungt det kors jag bär?). Ei monella olisi sydäntä hylätä Runebergin niin runollisen kaunista, hengellisesti lohdullista virttä tämän vanhan virren typistellyn mukailun vuoksi. — N:o 343. Säilyttääkseen tämän heikon virren, joka muodostelusta ei ole mitään voittanut, on komitea hylännyt Runebergin n:o 344:n (Qväll och morgon hvarje stund), joka on oivallisimpia hänen kirjoittamistaan, tuore laakerilehvä hänen runokruunussaan. — N:o 374 (Jag i tysta skuggors timmar Herrans lof förkunna skall), vanha joutava virsi sen sijaan, joka jo esiintyy Svedbergin virsikirjan ensimmäisessä painoksessa, jota tuo hirveä odium theologicum niin kovasti ahdisti. Tuo kunnianarvoisa Svedberg, jota tosin ei voi syyttää liian runollisesta mielestä, valitti tämän kauniin virren hylkäämistä ja sanoi sitä "loistavaksi timantiksi kultakehyksessä". — N:o 394(Hvar är den vän, hvars anlete jag söker?). Taas Wallinin kaunis virsi hylätty ja pantu sijaan vanha huono käännös eikä sanottavasti parempi muodostelu juuri samasta virrestä, joka jo esiintyy lähinnä edellisessä numerossa. Mitä harvinaisempi virsikirjassamme kristillinen luonnonmietiskely on, sitä suuremman arvon näyttää ansaitsevan tämä Wallinin korkeanrunollinen, mutta silti ei suinkaan arvoton virsi, josta esim. seuraavat iäiset sanat ainoastaan kerran tarvitsee lukea muistaakseen ne aina:
"O när så mycket skönt i hvarje åder
Af skapelsen och lifvet sig förråder,
Hur skön då måste själfva källan vara,
Den evigt klara!"
— N:o 397 (Jag går mot döden hvar jag går). Kuinka erilainen maku saattaa olla! Poisjätetystä virrestä olen näkevinäni tuikkivan äärettömän suloisen, viattoman enkelinkatseen, joka tunkeutuu sielun syvyyteen, mutta etusijan saaneesta olen kuulevinani äreän koulumestarinäänen, joka kaikella paatoksellaan tekee vähän vaikutusta. Mutta komitea on toista mieltä; siitä ei siis ole sen enempää sanomista. [Kuten näkyy, koskee Stenbäckin lämmin puolustus sitä virttä, jota nykyjään yleisesti lauletaan hautajaisissa. — Esiinpannut alkusanat ovat niistä virsistä, joita Stenbäck puolusti.]
Komitea oli myös laatinut sen virsikirjan-liitteen, josta ennen on ollut puhe. Käymättä sitä lähemmin tarkastamaan lausuu Stenbäck sen arvosta samat mielipiteet, jotka jo edellä on esitetty (ks. siv. 541), Siinä hän vertaa liian laveaa virsikirjaa lyyrilliseen runouteen yleensä ja lausuu: "En luule olevani ainoa, joka aivan pelkään noita paksuja kokoelmia lyyrillistä runoutta, joissa tekijä isänrakkaudesta tai hänen jälkeenjääneet ystävänsä syvästä kunnioituksesta ilman asianmukaista arvostelua kokoavat ja heittävät yleisön keskeen kaiken, mitä ikinä on sattunut valumaan hänen kynästään, jolla he todennäköisesti eivät suurenna lukijan osanottoa eikä tekijän arvoa. Lukija hukkuu niin paljoon lyriikkaan, hämmentyy siitä eikä saa oikeaa hengähdysaikaa erottaakseen paremman huonommasta — sillä ei missään ole kaikki oivallista — niin että kaikki tyynni vihdoin sulaa epäselväksi sumuksi, joka monelle pian käy väsyttäväksi, yksitoikkoiseksi ja yhdentekeväksi." —
Lopuksi Stenbäck sanoo, että hänestä on ollut kovin vastenmielistä nousta hämärästä sopestaan moittimaan miehiä, joita hän aina on pitänyt hyvinä ystävinään ja joita hän edelleen kunnioittaa ja rakastaa. "Mutta totuus on kalliimpi. Jos ystävyyden täytyy olla toistensa imartelemista ja hyväilemistä, niin ei minulla ole siitä rahtuakaan käsitystä; mutta olen vakuutettu siitä, että rakkaat ystäväni ajattelevat samoin kuin minä, että ennen kaikkea tulee osoittaa toisilleen totuutta ja vilpittömyyttä."