Muistokuvauksessaan C. G. von Essen tarkoittaa tätä kirjoitusta lauseella, että Stenbäck teki itsensä syypääksi "kylläkin aiheettomaan hyökkäykseen" Z. Topeliusta vastaan. Meidänkin on tunnustaminen, että osa siitä, mitä hän sanoo viimeksimainitusta, ei ainoastaan ole aiheetonta, vaan myös vääryyttä sisältävää. Kuitenkin olisi väärin luulla, että Stenbäck kirjoitti kirjoittamansa jonkunmoisesta kostonhalusta tai vihassa. Sillä moittiessaan Topeliuksen runoutta hän ei lähde mistään satunnaisesta näkökohdasta, vaan pitää kiinni niistä korkeista vaatimuksista, jotka hän, jo kauan ennen kuin "Kanervankukat" olivat ilmestyneet, oli asettanut kaikelle runoudelle. Jos hän arvostelussaan menetteli negatiivisesti, näkemättä mitä Topeliuksessa oli positiivisesti hyvää, hänelle ominaista, niin hän teki sen virheen, minkä usein kohtaa runoilijoissa ja taiteilijoissa, heidän arvostellessaan toisia. Leivonen virittää iloisen liverryksensä leijaillen päivänpaisteessa yli vainion, laulurastas syvemmät sävelensä salon hämärässä — jos ne joskus kuulevatkin toinen toisensa äänen, niin voi kuitenkin epäillä, ymmärtävätkö ne täydellisesti toisiaan. Mutta vaikka myönnetäänkin, että Stenbäck oli liian ankara Topeliusta kohtaan, ei kuitenkaan hänen arvostelunsa siitä ehdotuksesta, jonka tieltä hänen omansa oli syrjäytetty, varmaankaan ollut oikeudeton. Täydellä syyllä Stenbäck oli kuohuksissaan siitä, että se täydellinen muoto, jota hän oli tavoittanut, ehdoin tahdoin hylättiin kansantajuisuuden saavuttamiseksi, jota hänkin oli kyllin pitänyt silmämääränään. Oli todella omituinen sallimus, että hänen, joka kerran uskonnollisen vakaumuksensa tähden oli luopunut taiteesta ja runoudesta, viimeisinä päivinään täytyi esiintyä kauniin muodon, taiteen, puolustajana. Ja kuinka lämpimästi hän sen teki! Hän ei puolusta teoreettisia käsityksiä, vaan sydämen asiaa, runoilijauskoaan, että korkein on lausuttava ilmi mitä täydellisimmässä muodossa.
Mutta oliko se kohtalo, joka tuli Stenbäckin virsikirjan osaksi, yleensä ansaittu ja pääasialle eduksi? Tähän tahdomme omasta puolestamme ainoastaan sanoa, että lopputulos epäilemättä olisi ollut toinen, jos joko hän itse tai Runeberg edelleen olisi voinut olla myötävaikuttamassa. Silloin olisi varmaan paljoa enemmän hänen ehdotuksestaan otettu talteen, vaikka nytkin voi sanoa, että Stenbäck on antanut ylen tärkeän osan siihen työhön, jonka lopullisena tuloksena nyt on seurakunnan vihdoin hyväksymä ruotsalainen virsikirja. Muutoin tahdomme viitata seuraaviin asiantuntevalta taholta annettuihin lausuntoihin.
Jo muutamia kuukausia työnsä valmistumisen jälkeen Stenbäck sai P. Wieselgreniltä, kuuluisalta kirjailijalta ja yhdeltä Ruotsin etevimpiä asiantuntijoita, seuraavan kirjeen (päivätty Warbergissa 25 p. elok. 1866), joka tuotti hänelle paljon iloa:
"Suurella kiitollisuudella tunnustan, että rakas lahja, 'Förslag till Psalmbok, Helsingfors 1866', on saapunut, ja että se on tuottanut minulle ja perheelleni erinomaista mielihyvää — se on yksi niitä harvoja kirjoja, jotka otettiin mukaan Warbergin kylpypaikkaan ja jota siis olen voinut paremmin lukea ja tarkastaa, kuin jos olisin ollut Gööteporissa — 40,691 sielun kirkkoherrana. Varsinkin olin iloissani, että lahja saapui ennenkuin viimeinen täysiarkki Sv. Kyrkans Sköna Litteratur-teoksen kolmatta painosta oli valmiiksi painettu. Saatoin siis sivulle 587 tehdä lisäyksen sivuun 444, missä uusin virsikirjahistoriamme sai synninpäästönsä, ja kehoittaa suomalaisia, etteivät antaisi tämän työn jäädä ainoastaan ehdotukseksi, huudahtaen: Olisipa sellainen koevirsikirja annettu meille 1819! Ansaitsee myöskin miettimistä, kun ottaa vaarin ajan merkeistä, että ensi sukupolvi ei kenties tyydy siihen, että kieli muutetaan ajanmukaiseksi, vaan tahtonee silloin vallitseva polvi tehdä opitkin 'ajanmukaisiksi'. Silloin olisi hyvä, että Suomen kirkolla olisi virsikirja, jonka kieli ja runollisuus on ajan sivistyksen tasalla, niin että enemmistö, joka parhaiten ymmärtää tämän asian, ei ole uudistuksen vaatijain joukossa, vaan tyytyy siihen, mitä sillä on. Mutta niin ei ajan pitkään voi käydä mitä 1695 vuoden virsikirjaan tulee. Olen kehottanutkin tapaamiani suomalaisia pyytämään tätä 1866 vuoden ehdotusta hyväksytyksi virsikirjaksi. Varsinkin tulee Suomen seurakunnan iloita siitä, että sillä on niin monta Kristuksen vertausta tyydyttävästi virsiksi sovitettuna!
"Maanmiehenne ovat kertoneet, että hra rovastin terveys on heikko, minkä myös esipuhe mainitsee. Palautukoon terveys, jos niin on Herran hyvä tahto! Minäkin olen heikko ja tulen yhä heikommaksi. Saakaamme pian kohdata toisemme siellä, missä lauletaan 'Nova Cantica Regis in curia'! Veljellisessä rakkaudessa."
Toinen Ruotsin miehen antama lausunto ansaitsee sitä enemmän huomiota, kun sen pohjana on vertailu Stenbäckin ja 1868 vuoden ehdotuksen välillä. [Sitaatti on eräässä Ebba Stenbäckin tekemässä kopiossa. Valitettavasti en ole voinut saada selville, missä arvostelu on julkaistu. Sen vuoksi ei tekijän nimi myöskään ole tiedossa, mutta kenties on tämänkin lausunnon kirjoittaja P. Wieselgren, joka kuoli 1877.] Se seuraa tässä:
"Lauri Stenbäckin julkaisemassa virsikirjaehdotuksessa ei ollut merkkiä sellaisesta virheellisyydestä. Runomitta on kepeästi juoksevaa, loppusoinnut olivat aina oikeat ja soinnukkaat, kieli oli mitä kauneinta ja lämpimintä, muoto aina ihana ja sopusuhtainen. Täytyy todella ihmetellä, että Suomi ei ojennetuin käsin vastaanottanut Stenbäckin virsikirjaa. Harvat maat ja harvat vuosisadat voinevat osoittaa miehiä, joilla siinä määrin on kaikki ne ominaisuudet, mitkä virsirunoilijalla tulee olla ja mitkä, ominaisuudet niin suuressa määrässä olivat Lauri Stenbäckillä. Vakavimpaan uskonnollisuuteen yhtyi hänessä mitä lämpimin sydän ja suuri runoilijalahja, joka erikoisesti juuri oli omansa virsirunouteen. Kenen kädestä olisi Suomen ruotsalainen väestö suuremmalla luottamuksella voinut ottaa virsikirjansa kuin Lauri Stenbäckin! Ruotsilla on Wallininsa, Pohjolan Davidin-harppu, mutta kauniimmin ja paljoa kauniimmin helisivät sävelet Stenbäckin Davidin-harpusta, mutta niitä ei ole kuunneltu. Maa, jolla oli onni lukea omakseen Lauri Stenbäck, ei olisi laisinkaan hänen elämänsä aikana tarvinnut mitään virsikirjakomiteaa, mutta se oli olemassa, ja Stenbäckin Davidin-harppu kaikui turhaan."
Näihin sitaatteihin lisättäköön vielä kolmas arvostelu. Se on Julius Berghin, joka, huolimatta ystävyydestä, ei sellaisessa asiassa koskaan olisi puhunut vakaumustaan vastaan. Eräässä kirjeessä (päivätty Limingassa 27 p. elok. 1869), jossa johdatteeksi m.m. sanotaan: "Sinun tulee kuitenkin, vanha, kaivattu ystävä, uskoa, ettei enää ole ketään ihmistä maan päällä, jota niin hartaan hartaasti ja sydämen koko halulla toivoisin vielä saavani nähdä, tavata ja puhutella [kuin Sinua]", lausuu hän: "Näiden rivien päätarkoituksena oli kuitenkin mitä veljellisimmin ja sydämellisimmin kiittää Sinua — — varsinkin ja ennen kaikkea kalliista ja siunatusta virsikirjalaitoksesta ja työstä, jonka Sinä Herran erityisestä armosta ja suomasta olet lahjoittanut maallemme. Toivon, ettet turhaan ole tehnyt työtä ja siihen pannut Herran Sinulle suomia lahjoja. — Ainakin olisin minä puolestani nyt valmis allekirjoittamaan sen hyväksymisen maamme ruotsalaiseksi virsikirjaksi. — Mitä suurimmalla mielenkiinnolla luin äskettäin Dagbladista rohkeamielisen todistuksesi ja tarkastuksesi Lillen-Topeliuksen toimittamasta, ja vaikka en vielä ole sitä nähnyt, olen kuitenkin kirjoituksesi luettuani täysin vakuutettu koko työn oikeudettomuudesta ja samoin sen taantumuksellisesta — teennäisyydestä." —
Virsikirjakomitean puolesta esiintyi ainoastaan Lille, koska, kuten hän viittaa, Topelius sen tavan johdosta, millä Stenbäck oli lausunut ajatuksensa hänen "persoonallisuudestaan ja ominaisuuksistaan", ei katsonut voivansa ryhtyä vastaamaan. Lille myöntää, että hän oli osaksi luopunut ennen kannattamistaan mielipiteistä. Vastauksen (H. D., 1869, n:ot 226 ja 228, 30 p. syysk. ja 2 p. lokak.) päämuistutuksena Stenbäckin virsikirjaa vastaan on "puuttuva kansanomaisuus ja subjektiivinen mietiskely". Kun Stenbäck, hämmästyneenä siitä, pyysi todistuksia väitteelle, kirjoitti Lille vielä toisen kirjoituksen (H. D., 1869, n:o 272, 23 p. marrask.). Epäilemättä oli Topelius auttanut Lilleä kirjoituksien sepittämisessä, sillä kun hän vihdoin, monta vuotta Stenbäckin kuoleman jälkeen, erityisessä kirjoituksessa [Z. Topelius, 1868 års förslag till Svensk Psalmbok för de evangeliskt-lutherska församlingarne i Finland. Anmärkningar och Rättelser. Porvoossa, 1876.] julkisesti esitti käsityksensä virsirunoudesta ja Stenbäckin ehdotuksesta, niin tapaamme siinä samoja ajatuksia. "1868 vuoden komitea oli", sanoo Topelius, "vanhaan virsikirjaan katsoen konservatiivisempi kuin Runeberg, siis vielä paljoa konservatiivisempi kuin Stenbäck. Katsottakoon se komitealle moitteeksi tai kiitokseksi, johtui tämä konservatismi siitä, että komitea enemmän kuin sen edeltäjä pani painoa virsien kansanomaiseen luonteeseen ja tarkoitukseen". Erityisesti lausutaan Stenbäckin ehdotuksesta, että se "sen ohella kuin se sisälsi erinomaisen kauniita hengellisiä helmiä, merkitsi kirkollisen tietoisuuden reaktsionia edeltäjän runollista maailmankäsitystä vastaan".
Lopuksi on tässä yhteydessä sanottava, että Stenbäck vähän ennen kuolemaansa kirjoitti kirjeen Lillelle ja sai "palmusunnuntaina 1870" päivätyn vastauksen vanhalta ystävältään, joka vastaus osoittaa, että polemiikki ei ollut vieroittanut heidän sydämiään toisistaan. "Suo minun", lausuu Lille, "kiittää sinua lämpimästä, ystävällisestä loppusanastasi riitaamme — kuinka hyvää ja suloista tietää sen siten päättyneen sovintoon". Mitä taas Topeliukseen tulee, ei hän Stenbäckin kuoleman jälkeen kieltäytynyt kirjoittamasta muistosanoja Helsingfors Dagbladiin ja siinä antamasta vainajalle kaunista todistusta: "Kuinka kirkko vihdoin päättäneekin hänen ehdotuksestaan, varmaa on, ettei koskaan ole virrenlaulaja laulanut vilpittömämmästä sydämestä, ei myöskään kauniimmassa muodossa, Jumalansa kunniaa."