KAHDESTOISTA LUKU. 1869-1870.

Vaihtelevia harrastuksia. — "Yhteisen kansan naissivistyksestä." —
Kolmas painos runoelmia: "Epilogi ystävilleni". — Kotielämää. —
Katovuodet. — Viimeinen aika ja kuolema.

Edellisestä näkyy, että virsikirjatyö ikäänkuin punaisena lankana käy läpi viimeisen neljänneksen Stenbäckin elämää. Sillä ei ole sanottu, että hänen harrastuksensa muutoin olisivat olleet harvat tai vähäpätöiset. Hänelle antoivat päinvastoin milloin vapaaehtoista, milloin pakollista työtä monet muut kysymykset, joita kuitenkin, vastakohtana virsikirjalle, vaihdellen ahtautui hänelle askareeksi. Paljon olisi tästä kertomista, mutta karttaaksemme liiallista laveutta mainittakoon ainoastaan pääasiallisimmat seikat tässä loppuluvussa, jonka sisällys sekä tässä että monessa muussa suhteessa koskee koko Isonkyrön aikaa. Suomalaisenkin virsikirjan toimittamisessa Stenbäckillä oli tekemistä, vaikka hän puutteellisen kielentaitonsa vuoksi ei voinut vaikuttavammalla tavalla ottaa osaa sen tarkastamiseen. On jo mainittu, että hänen neuvoansa kysyttiin henkilöistä, joille työ voitaisiin uskoa. Niin tapahtui useampia kertoja, sillä suomalaiseenkin virsikirjakomiteaan täytyi vähitellen ottaa lisävoimia, ja kun Essen oli tullut siihen yhdeksi jäseneksi, pyytää Stenbäck häneltä usein tietoja komitean toiminnasta. Edelleen voi mainita, että Lönnrot kirjeessä 4 p:ltä elok. 1869 pyysi Stenbäckiä käymään silloin ilmestyneen ehdotuksen läpi ja häntä varten huomauttamaan, mitkä virret oli muodosteltava uudestaan, ja samalla tarkastamaan sen virsivihon, jonka hän itse oli julkaissut. Edellistä Stenbäck ei ottanut tehdäkseen, vaan kehoitti Lönnrotia kääntymään lehtori J. V. Johnssonin puoleen, jolle hän itse kirjoitti asiasta Kuopioon; jälkimmäisen hän oli jo tehnyt aikaisemmin, vaikka ei erityisellä tyytyväisyydellä. Eräässä kirjeessä Essenille hän sanoo nimittäin huomanneensa Lönnrotin virret jotenkin "vetisiksi". [Vielä ankarammin Stenbäck eräässä kirjeessä Lillelle on arvostellut Ahlqvistin virsiä: "Muutamat Lönnrotin virret ovat minusta jotenkin hyviä, niinkuin saattoi odottaa kunnioitettavalta kunnonmieheltä. Mutta mitä on sanottava Ahlqvistin kokeista Suomettaressa? Hän ei näytä edes tuntevan raamatullista ja hengellistä lausetapaa, saati sitten kristillistä henkeä ja todistusvoimaa. Ainakin minusta ne kaikessa fennomanismissaan ovat todella vastenmielisiä.">[ Lopuksi vaadittiin Stenbäckiltä virsirunoilijana lausuntoa Nordlundin koraalikirjasta. — Mainittujen ja muiden samanlaisten satunnaisten asiain ohella vedottiin Stenbäckin tietoihin ja kokemuksiin yhäti siten, että häneltä pyydettiin lausuntoja osaksi omista virka-asioista, osaksi hänelle heti Isoonkyröön tultuaan määrätyn Vaasan koulujen tarkastajan toimen johdosta. Monia lausuntoja hän laati erityisesti kontrahti- ja muita pappeinkokouksia samoinkuin Vaasan opettajakokouksia varten. Ollessaan näet itse läsnä sellaisissa kokouksissa hänellä oli tapana esittää joku tärkeämpi, usein oma nostamansa kysymys; kun taas voimat eivät sallineet muuta, ilmaisi hän osanottoaan lähettämällä kirjallisen lausunnon jostakin asiasta.

Suurella huomiolla Stenbäck seurasi valtiopäivien työtä ja niillä käsiteltäviä suuria kysymyksiä. Kuten tunnettua kuului 60-luvun tärkeimpiin reformikysymyksiin kysymys uudesta kirkkolaista. Schaumanin ehdotuksen ensimmäisestä pykälästä oli suuri riita. Siihen yritti Stenbäckkin ottamaan osaa, hän kun näet, kuten erään (mahdollisesti Schaumanille osoitetun) kirjeen konsepti näyttää, lähetti oman muodostelunsa tästä pykälästä. Itse riitakysymyksestä hän lausuu kirjeessä Lillelle (16 p. toukok. 1866): "On käsittämätöntä, kuinka ihmiset voivat olla niin jäykkiä tahtomatta rauhan vuoksi uhrata mitään. Minusta nähden on jotenkin yhdentekevää, kuinka kirkkolain ensimmäinen pykälä muodostetaan; ei puhtaan opin pysyminen ole lakipykälissä vastedes enemmän kuin tähänkään asti. Kaiken, jolla on elämää, täytyy kuitenkin kehittyä, säädettäköön lakeja kuinka hyvänsä. Teologinen viha ja kiihko kummittelee yhä edelleen. Se näyttää vallitsevan molemmin puolin; kuitenkin olisi Schaumanin, jollei muuta niin heikkojen vuoksi, pitänyt olla myöntyväinen ja suvaitseva, varsinkin kun hänen toimituksensa ei sekään ole suinkaan virheetön ja viisas. Epäilen olisiko edes Esseninkään tekemä tyydyttänyt kaikkia fanaattisia kirjaimenmiehiä, mutta yritys oli kuitenkin tehty. Me olemme somia, me suomalaiset: jos kerran vihdoinkin joudumme ajattelemaan jotakin uudistusta, niin asetamme vaatimukset niin korkealle, ettei mikään inhimillinen kyky voi täyttää niitä ja tehdä meille mieliksi. Paras on, vanhastaan, paremman tiellä, niin yhdessä kuin toisessakin."

Stenbäck oli sanomalehdistön lämmin ystävä, samalla kuin hän ankarasti tuomitsi sen hairahduksia ja usein esiintyvää pintapuolisuutta. Hän pani suurta arvoa yleisten kysymysten julkiseen käsittelyyn sekä lausui itsekin mielipiteensä tuon tuostakin kirjoituksissa, jotka hän lähetti joko Vasabladetiin tai johonkin Helsingin tai Turun sanomalehteen. Milloin ne koskivat kirkollisia kysymyksiä (pappissivistystä, apulaisten palkkausta j.n.e.), milloin jotakin koulukysymystä, milloin kuntien köyhäinhoitoa (katovuosina), milloin niinkin kaukaisia asioita kuin Kilpisen "venykkeitä". Näytteenä Stenbäckin toiminnasta julkisen sanan alalla tältä ajalta esitettäköön tässä kirjoitus "yhteisen kansan naissivistyksestä", koskeva kysymystä, jonka ensimmäisenä oli saattanut puheeksi nimimerkki S. H. A(ntell). Jättäen tekemättä selkoa kirjoituksen ensimmäisestä osasta, jossa kyläkoulujen ja lainakirjastojen perustamista suositellaan, otamme tähän loppupuolen, jolla vielä tänäkin päivänä lienee enemmän kuin historiallinen mielenkiintonsa.

"Mutta paitsi sitä ylen tärkeää sivistyskeinoa, jona hyvin järjestetyt kyläkoulut ja pitäjänkirjastot ovat tytöillekin kansan lasten joukossa, tarvitsisivat nämä tytöt tietysti vielä erityistä tilaisuutta oppiakseen jotakin sellaista, mikä heidän asemalleen on hyödyllistä ja välttämätöntä. Mutta miten? Emme aluksi tiedä mitään muuta keinoa kuin siinäkin turvautua sivistyneiden luokkaan. Useimmissa seurakunnissa on suurempi tai pienempi määrä leskiä tai naimattomia naisia säätyluokasta, joita eivät taloustoimet eivätkä muut asiat estä käyttämästä vähäistä osaa ajastaan jaloon tarkoitukseen. Olisiko liian uskallettua ja rohkeaa vedota heidän oikeudentuntoonsa, ihmisrakkauteensa, isänmaallisuuteensa ja mielenjalouteensa? Minkä kauniimman osan he voisivat toivoa itselleen maan päällä kuin puolestaan edistää köyhän kansamme kohottamista ja jalostamista? Ja onko se heille mahdotonta, tai kuvittelevatko he kenties itse itselleen mahdottomuuksia, jotka estävät heitä hiljaisesti, siunauksellisesi vaikuttamasta omaksi ja muiden hyväksi? Ah, elämä tarjoaa niin vähän todellista iloa ja sisäistä tyydytystä, että meillä ei todellakaan ole varaa hylätä tai laiminlyödä niitä harvoja tilaisuuksia, jotka meille ovat avoinna. Naimattomiksi jääneet naiset ovat erittäinkin aina herättäneet sydämellistä osanottoamme, ja heidän nykyinen osansa on näyttänyt meistä surkuteltavalta. Sillä mikä voi ajattelevalle jalolle mielelle, joka ei vielä ole jäätynyt itsekkyyteen, olla masentavampaa kuin se, ettei koko avarassa maailmassa ole ketään muuta kuin oma itsensä huolenpidon esineenä, kuin viettää autiota elämää maan päällä ilman tehtävää, joka voisi antaa todellista tyydytystä ja iloa, ajatella itsensä tarpeettomaksi olennoksi, joka ei ole hyödyksi eikä iloksi kenellekään, vaan usein taakaksi omalle itselleen? Mutta täytyykö niin olla? Miksi tuomita itsensä tyhjään ja alhaiseen elämään? Mikä estää heitä arvokkaasti täyttämästä sijansa ihmiskunnassa ja antamasta elämälle paremman sisällyksen ja korkeamman merkityksen? Suuren ja avonaisen työvainion tarjoaa heille juuri kysymys naissivistyksen edistämisestä kansan keskuudessa. Aina heillä on kuitenkin korkeampi sivistys, suuremmat tiedot ja taidot, laajemmat näköalat ja kokemukset, avonaisempi mieli järjestykseen ja hyvään tapaan, siisteyteen ja käytökseen kuin rahvaan suurella joukolla, ja kaiken tämän avulla he voisivat olla sille arvaamattomaksi hyödyksi ja palvelukseksi. Jos he uhraisivat yhden tai puolenkaan päivää viikosta kootakseen ympärilleen muutamia rahvaan tyttöjä, ottaen heidät ohjattavikseen ja koettaen persoonallisella seurustelulla vaikuttaa heihin, niin asia olisi heti pantu käyntiin suuremmitta mutkitta, ilman arkailevia epäilyjä ja kuviteltuja vastuksia. Kaiken voisi helposti järjestää niin, että se kummaltakin puolelta olisi niin vähän rasittavaa kuin mahdollista; kaikki pakkoja kaikki jäykkä koulumaisuus voitaisiin välttää, kaikki erityisten taitojen opettaminen jättää pois. Mutta lyhyt aika ei kaiketikaan olisi turhaan käytetty, jos se käytettäisiin esim. soveliaaseen käsityöhön, tavallisten taloustoimien harjoittamiseen, lauluun ja etupäässä yhteiseen opettavaisten kirjojen lukemiseen ja keskusteluun niiden sisällyksestä, jonka kautta lasten oikea käsitys, ajatus- ja arvostelukyky kehittyisi ja teroittuisi ja olisi avoin tilaisuus kaikenlaisten hyvien neuvojen ja ohjeiden antamiseen. Meillä on suomenkielellä, paitsi uskonnollisia, varsin sopivia teoksia historian ja maantieteen, maanviljelyksen ja talouden aloilta — jopa ei luultavasti ruotsalaista huonompi 'Kokkikirja' — kertomuksia, kansantajuisia lentokirjasia y.m. Jos lisäksi voitaisiin saada yksinkertaisen laskutaidon ja rahvaan niin suuressa arvossa pitämän kirjoitustaidon opetusta, olisi sitä parempi. Näiden oppituntien varsinaisena tarkoituksena ei kuitenkaan pitäisi olla koneellisen sisäluvun harjoitus ja vielä vähemmin määrättyjen läksyjen lukeminen, sillä juuri sen tulee olla kyläkoulujen asiana, vaan sillä tulisi ennemmin olla pääasiallisena tarkoituksena laajentaa tyttöjen näköpiiriä, kehittää heidän ymmärrystään ja ajatuskykyään, kasvattaa heidän tunnettaan ja mielikuvitustaan, totuttaa heitä järjestykseen ja siisteyteen, antaa heille, mikäli mahdollista, siveellistä herätystä ja ravintoa, lyhyesti, herättää heidän haluaan ja mieltään johonkin parempaan ja korkeampaan, kuin mitä heidän jokapäiväinen elämänsä kykenee tarjoamaan. On luonnollista, että tämän saavuttamiseksi myös positiivisten tietojen ja taitojen opettaminen on välttämätöntä. Jos hyväntahtoiselta opettajattarelta ei kokonaan puutu kasvattavaa kykyä — ja me väitämme, että tämä kyky on vähemmin harvinainen kuin luullaan, varsinkin kun hyvä tahto ja naisellinen vaisto runsaasti korvaa monet puutteet — niin emme epäile, että ne, jotka jonkun aikaa olisivat saaneet nauttia tätä sivistyskoulua, ennen pitkää edullisesti esiintyisivät ikäistensä joukossa sekä vuorostaan voisivat vaikuttaa heihin hyvää, sillä sivistyskin on tarttuvaa. Siten saisimme yksinkertaisia kasvatuslaitoksia kansan tyttäriä varten ikäänkuin itsestään kasvaneina ihmisrakkauden lämpimästä sydämestä — pieni siemen, hentojen, ystävällisten käsien kylvämä, kastelema ja vaalima, mutta siemen, joka voisi kehittyä mitä runsaimpia hedelmiä kantavaksi. On epäilemätöntä, että kansa ilolla vastaanottaisi nämä vaatimattomat laitokset ja hyväntahtoisuudella suosisi niitä, sillä niin vastahakoiselta kuin se joskus onkin näyttänyt mukautumaan alentuvan ymmärryksen neuvoihin ja kehoituksiin tai holhoovan viisauden mahtisanaan, niin vähän se voisi vastustaa hyväntahtoisen osanoton voimaa tai sen omaksi hyväksi tapahtuvaa persoonallista uhrausta, joka kaikkina aikoina on tehnyt suurtöitä. Täten voisivat maamme naiset ikuiseksi kunniakseen ja isänmaan kiitollisuudeksi samalla huomaamattomasti, mutta tehokkaasti vaikuttaa sen onnettoman juovan tasoittamiseksi, joka nyt erottaa herrasluokan talonpoikaisesta ja joka kaikelle kansalliselle kehitykselle ja edistykselle on niin ylen haitallinen. Jätämme ehdotuksen, jota tässä olemme ainoastaan viittauksittain voineet esittää, kaikkien isänmaallisten sivistyneiden naisien punnittavaksi, siinä vakaumuksessa, että heidän oma sydämensä ja omatuntonsa parhaiten voi sille antaa tärkeyttä, täydennystä ja painoa."

Tästä kirjoituksesta, samoinkuin monesta muusta ennen esitetystä, huomaamme, mikä lämmin isänmaan ystävä Stenbäck oli ja kuinka hartaasti hän kannatti kaikkea, mikä saattoi olla sille hyödyksi. Sen vuoksi hän ei myöskään pysynyt vieraana valtiollisille kysymyksille, vaikka hän ei tiettävästi koskaan lausunut julkisesti mielipidettään niistä. "Valtiolliselta ajatustavaltaan", sanoo Essen, "hän oli vapaamielinen, mutta laillisuutta noudattava. Selvästi käsittäen ne monet puutteet, jotka valtiolaitostamme vielä haittaavat, hän oli kiitollinen siitä paljosta hyvästä, jonka keisari Aleksanteri II:n ylevämielinen hyväntahtoisuus oli tuottanut maallemme ja kansallemme; ja samalla kuin hän ei voinut keksiä kyllin ankaria sanoja moittiakseen yhden ja toisen korkeamman ja alemman virkamiehen alamaista liehakoimista, oli hän hallitsijalleen sydämen pohjasta uskollinen. Pari kuukautta ennen kuolemaansa hän kirjoitti: 'Täällä käy hirveitä huhuja uusista murhayrityksistä kallista keisariamme kohtaan. Jos hän tulisi meidän luoksemme, niin suojelisimme häntä ruumiillamme ja kutsuisimme legioonia enkelejä avuksemme ja hänen turvakseen.'" — Mitä erityisesti kotimaisiin kielipuoluetaisteluihin tulee, tuotti niiden kiivaus hänelle surua; hän pelkäsi, niinkuin Essen kertoo, niistä olevan seurauksena, "että koko rakennus hajoaa". Mikään taistelija hän ei siis ollut tällä alalla, mutta hän käsitti hyvin, kuten hän esittää edelläolleessa kirjoituksessaan, kuinka tärkeää oli, että herrasluokka ja kansa lähestyivät toisiaan. Yhtenä ja kenties välttämättömimpänä ehtona siihen on se, että ne ymmärtävät toistensa puhetta, ja tämän nojalla voidaan myös päättää, että syvempi ajatus kuin pelkkä käytännöllinen hyöty oli pohjana Stenbäckin yritykselle saattaa suomi puhekieleksi omassa kodissaan. Yrityksen onnistumatta jääminen ei riippunut hänestä itsestään. Ehdotus kohtasi nimittäin vastarintaa naisväen puolelta hänen lähimmässä ympäristössään.

Muusta kirjallisesta toiminnasta kuin virsikirjatyöstä ja mainituista sanomalehtikirjoituksista on tuskin puhumista. "Axet" nimisen runokokoelman toimitukselta tulleesta kehoituksesta, joka kokoelma julkaistiin ja myytiin hätääkärsivien hyväksi, kirjoitti Stenbäck 1867 pikku runon "Suomi hädässä". Samoin pyynnöstä — tällä kertaa "Joukahaisen" kuudennen vihon toimituksen tekemästä — hän sepitti 1869 runoelman "Kysymyksiä". Näiden molempain runojen syntymisen väliajalle sattui runoelmain kolmannen painoksen julkaiseminen. Syksyllä 1868 Stenbäck sai näet konsistorinnotaari Mauritz von Esseniltä Turusta kustannustarjouksen uudelle painokselle runokokoelmaa. Hänellä ei ollut mitään sitä vastaan, ja hän määräsi nimenomaiseen kysymykseen, mitä hän tahtoi palkkioksi, että kustantaja maksaisi 50 tai 100 markkaa eräälle hänen vanhalle, Turussa asuvalle naispuoliselle sukulaiselleen. Mitä uuden painoksen toimittamiseen tulee, lähetti runoilija joukon muutoksia ja oikaisuja vanhempiin runoelmiin sekä viisi uutta; ne olivat ennenmainitut kolme virsikirjaehdotusta varten saksalaisista alkuperäis-virsistä tehtyä vapaata mukaelmaa, lisäksi "Lähetyslaulu", kirjoitettu 1866 virsikirjatyön loputtua, [Essenille osoitetun kirjeen mukaan (12 p. syyskuuta 1866) Stenbäck lähetti tämän "Lähetyslaulun" Turkuun Lagi'lle jätettäväksi siltä varalta, että se voitaisiin ottaa ruotsalaisen virsikirjan n:o 93:n sijaan.] sekä lopuksi "Epilogi ystävilleni". Tätä viimeistä runoa ei voi lukea tulematta liikutetuksi, kun ajattelee, mitä kaikkea on sen takana. Kaksi ensimmäistä stroofia ilmaisee mistä hän on kieltäytynyt, kuinka syvästi hän on tuntenut mitä merkitsee rientää pois

Från sångens vår, dess fröjd och prakt,
För att bland skuggor hvila
Förstummad, utan glans och makt.

[Laulun keväästä, sen riemusta ja ihanuudesta,
lepäämään varjojen keskellä vaienneena,
vailla loistoa ja valtaa.]