Sitten seuraa kolmannessa stroofissa se hyvitys, jonka hän todella oli runoudelle velkaa — hyvitys, joka on koetellun, kaikista ulkovaikutelmista vapautuneen vakaumuksen kypsynyt hedelmä:
Nej, aldrig vara kan ett brott,
När skön och sann den är, hans dikt!
Den gåfva, som af Gud han fått,
Han bruka må med tillförsikt;
Att sjunga fritt ur hjärtat
Är skaldens rätt liksom hans plikt.
[Ei, ei koskaan voi olla rikos, kun hänen runonsa on kaunis ja tosi! Sitä lahjaa, jonka hän Jumalalta on saanut, hän käyttäköön luottamuksella; laulaa vapaasti sydämen pohjasta on runoilijan oikeus niinkuin velvollisuuskin.]
Sitten seuraava tahtoo selittää, miksi hän lakkasi runoilemasta. Enemmän kuin runoilijan laulu, sanoo hän, on Jumalan totuuden majesteetti, joka tempaa ja lunastaa ihmissydämet kuolon vallasta. Se, jolle tämä totuus on ilmestynyt, ei jouda enää haaveilemaan, ja jos hän on voittanut tämän elämän, joka ei kuolemassa kuole, ja hän koettaa laulaa ilmi, mitä hän tuntee, niin puuttuu sanoja, ja hän vaipuu maahan sanattomassa rukouksessa, sillä
Härnere har ej klingat än
I ord det nya lifvets sång;
Men Herrans vän i himlen
Skall sjunga den med fröjd en gång.
[Täällä maan mataloissa ei ole vielä
ihmissanoin kaikunut uuden elämän laulu;
mutta Herran ystävä on sitä taivaassa
kerran riemulla laulava.]
Epäilemättä voisi tehdä muistutuksen ajatuksenjuoksua vastaan, kun asettaa kolmannen stroofin viimeisten rinnalle, mutta me alistumme runoilijan antamaan selitykseen. Hänelle itselleen se oli vapautus entisyydestä ja sovinto sen kanssa, samalla kuin vielä näissä viimeisissä sanoissa hänen laulunsa ystäville nämä saavat luoda silmäyksen hänen uskonväkevään, korkeuteen tähtäävään sieluunsa.
* * * * *
Viimeksi esitetyllä olemme likipitäen tyhjentäneet kaiken käytettävänämme olleen aineksen, jolla on yleisempää merkitystä. Mutta vielä on kuitenkin puhuttava Stenbäckin kotielämästä ja esitettävä joukko hänen persoonallisuuttaan valaisevia yksityispiirteitä. Sillä huolimatta elämänkuvauksen laveudesta on hänen omituinen luonteensa tuskin täysin selvä lukijalle. "Hänen olentonsa oli näet", sanoo Essen, "harvinainen vastakohtien yhtymä. Samoinkuin hänen heikko ruumiinsa oli räikeänä vastakohtana hänen vilkkaalle, tarmokkaalle sielulleen, niin oli sielu itse monessa suhteessa oma vastakohtansa, osoittaen rinnatusten ja sekaisin hentoutta ja voimaa, lempeyttä ja ankaruutta, kärsivällisyyttä ja ärtyisyyttä, nöyryyttä ja ylpeyttä, lapsellista oikullisuutta ja miehekästä ymmärtäväisyyttä. Saattaisi sanoa, että hänessä asui lapsen sielu, kaikin lapsen oikuin, mutta samalla miehen vakavin ajatuksin; hänellä oli sydän sanan täydessä merkityksessä, ja vaihteleva kuin sydämen liikkeet oli myös hänen ulkonainen esiintymisensä. Hänellä oli lisäksi runoilijansydän, ja helposti vaihtuvat kuin runoilijan vaikutelmat olivat vivahdukset hänen esiintymistavassaan."
Kaskas "risti" Stenbäckille oli se, että sairaalloisuus pakotti hänet lakkaamaan saarnaamasta samoinkuin kaikesta muusta sellaisesta toiminnasta seurakunnassa, joka saattoi tapahtua ainoastaan ulkopuolella kotia. Hän valitteli usein sitä ja mietti keinoa miten päästä kansan yhteyteen. Moisessa tarkoituksessa hän ilmoitti eräänä syksynä, että hän määrättynä viikon iltana oli halukas vastaanottamaan seurakuntalaisia keskustellakseen heidän kanssaan kaikenlaisista asioista. Niin kauan kuin asia oli uutuutena, oli kävijöitä kyllin, mutta vähitellen ne harvenivat harvenemistaan, kunnes vihdoin tuli vain yksi ainoa. Silloin ei ollut muuta keinoa kuin lopettaa. "Ja niin kävi monelle hänen tuumalleen. Hänen vilkas mielikuvituksensa kuvaili kaikki asiat niin helpoiksi toteuttaa, mutta ne murtuivat usein jokapäiväisyyden kovia kallioita vasten." Kuitenkaan ei hänen rohkeutensa lannistunut, vaan hän koki kylvää siemenen sinne, toisen tänne, missä tilaisuutta oli. Harvoin hän päästi ketään menemään tekemättä kysymystä, joka oli omansa tunkeutumaan omaantuntoon. Etteivät kaikki siemenet langenneet kalliolle, havaittiin hänen kuoltuaan, sillä silloin kuultiin monen kiitollisuudella muistelevan sellaisia kysymyksiä ja keskusteluja. Kun hänellä oli jotakin erinäistä laskettavana seurakuntansa sydämelle, oli hänellä keinonaan kirjoittaa kuulutus, s.o. pitempi tai lyhyempi lausunto, jonka hän luetti saarnastuolista. Aiheena oli useimmiten joku seurakunnassa sattunut tapaus, joka oli tuonut ilmi enemmän tai vähemmän peitettyjä pahoja tapoja tai väärinkäytöksiä.