Näihin hänen lähimmiltään saatuihin tietoihin voi lisätä yhtä ja toista kansan suusta — kertojalta, joka silloin kuului pitäjän kasvavaan nuorisoon. Tämä kertojamme oli itse alati saanut osakseen mitä ystävällisintä kohtelua rovastin eli professorin puolelta, mutta kuitenkin hän on säilyttänyt sen vaikutuksen oloista, ettei mitään oikeaa keskinäistä ymmärrystä syntynyt Stenbäckin ja kansan välillä. Pääsyynä siihen oli epäilemättä Stenbäckin sairaalloisuus, joka esti häntä yhtämittaisella seurustelulla täysin oppimasta tuntemaan ja ymmärtämään kansaa. Toiselta puolen kuuluu kansaa vieroittaneen se, että hän lukusilla ja joskus muulloinkin otti tehtävänsä liian koulumaisesti, ja toiselta puolen muistutettiin, että hän puheessaan useinkin kävi liian "korkeaoppiseksi", s.o. meni yli kuulijainsa ymmärryksen. Niinpä hän oli puhunut paljon "sivistyksestä", joka käsite oli siihen aikaan sangen outo kansalle. Lopuksi oli hänen omituinen vilkkautensa, tulisuutensa ja myös ärtyisyytensä tehnyt sen, että moni mieluimmin pysyi loitompana. Tällä ei ole kuitenkaan sanottu, että seurakunnalta olisi jäänyt tietämättä, kuinka hyvää hän tahtoi kuulijoilleen. Hänen toimenpiteensä opetuksen ja siveellisen elämän kohottamiseksi tunnustettiin kyllä, ja yksityisissä tapauksissa hän esiintyi niin, että hän ehdottomasti voitti sydämet puolelleen. — Kerrankin hän oli ilmoittanut juhannuspäivänä tulevansa tarkastamaan Napuen kylän sunnuntaikoulua ja samalla tahtovansa, että lapset saisivat leikkiä. Joen äyräällä olevalle nurmikentälle oli tehty suuri lehtimaja koivuista, ja sinne mentiin koulun päätyttyä. Siellä oli rovastin herrasväki, jonka kaikki jäsenet olivat läsnä, järjestänyt teetä vapaasti tarjottavaksi lapsille, ja rovasti itse johti leikkimistä ja opetti lapsille uusia leikkejä. Sellaista ei oltu ikinä ennen nähty, ja kiitollinen kylänväki kuuluu kauan puhuneen tästä "juhlasta". — Toisen kerran Stenbäck antoi kasvattityttärensä Iidan ryhtyä harjoittamaan Voglerin Hosiannaa kirkossa laulettavaksi ensimmäisenä adventtina. Laulajina oli kansan nuorisoa, poikia ja tyttöjä, ja kanttori Sarelius Ylistarosta kutsuttiin johtamaan laulua. Harjoitukset pidettiin pappilassa, ja professori itse oli niissä läsnä, nähtävästi hyvin tyytyväisenä. Tämäkin oli uutta siihen aikaan, sillä tuskinpa oli ennen kuultu neliäänistä laulua maalaiskirkossa. Jos osa seurakuntalaisia moitti kirkkoherraansa, että hän salli sellaista laulettavan kirkossa, mitä ei ollut virsikirjassa, niin se ei estänyt valistuneempia olemasta hänelle siitä kiitollisia. [Stenbäckin puuhista kansakoulun aikaansaamiseksi mainittakoon hänen ehdotuksensa, että aluksi käytettäisiin pitäjäntupaa sitä varten, ja sitten että neljä tynnyrinalaa lohkaistaisiin pappilan peltomaasta rakennustontiksi. Jälkimmäisen ehdotuksen käsittely venyi hänen elämänikäänsä pitemmälle, mutta kuitenkin aloitti pitäjän ensimmäinen kansakoulu toimensa ennen Stenbäckin kuolemaa talollisen Juho Lakarin talossa, jonka poika, käytyään seminaarin, tuli ensimmäiseksi opettajaksi. Koulu avattiin tammikuussa 1869. Stenbäckin toivo oli ollut saada koulu niin lähelle pappilaa kuin mahdollista, että hän olisi voinut seurata sen toimintaa.]
Vaikka Stenbäck alussa oli tullut toimeen apulaisetta, täytyi hänen pian pyytää sitä. Niistä eri henkilöistä, jotka siten olivat hänen apunaan, antoi hän suurimman arvon yhdelle aikaisimmista, Jaakko Cederbergille (kuollut Mustasaaren kirkkoherrana), ja viimeiselle, G. F. Pohjolalle (kuollut Vesilahden kirkkoherrana), sekä teologian ylioppilaalle, nykyiselle rovasti Albin Mikanderille, joka oleskeli Isossakyrössä vuoden 1867 ajalla. Kaikki nämä apulaiset asuivat pappilassa ja kuuluivat siten tavallaan perheeseen. Tämä koskee etupäässä kahta viimeksimainittua, jotka olivat naimattomia ja joista Pohjola meni naimisiin Iida Stenbäckin kanssa. Stenbäckin ympäristön muutoin tunnemme. Mitä sisariin tulee, jäi Marie Ottelin edelleen Isoonkyröön, sen jälkeenkin kuin hänen tyttärensä joutuivat naimisiin, jotavastoin Charlotte Achrén ei suostunut veljen kutsumukseen asua siellä yhtä mittaa, vaikka hän usein oleskeli pappilassa pitempiä tai lyhyempiä aikoja. Syynä siihen ei ollut se, että hän olisi ollut veljeensä vähemmin kiintynyt, vaan pelko, että alituinen yhdessäolo voisi häiritä heidän hyvää suhdettaan. Stenbäckin sairaalloisuudesta enentynyt ärtyisyys ja kiivaus saattoi näet joskus tuntua väsyttävältä, ja kun Charlotte luonteeltaan oli jotenkin hänen kaltaisensa, ei hän ollut aivan taipuvainen pitämään kaikkea hyvänään. Sitä, että hän yleensä oli ankarampi veljeänsä kohtaan kuin Marie, oli Stenbäckin tapana joskus leikillään päivitellä jälkimmäiselle, joka oli luonnostaan lempeämpi ja hellempi, sekä pyytää häneltä suojelusta ja lohdutusta. Jo nimistä, oli hän sanonut, voi huomata erotuksen: Lotta Achrén tuntuu kovalta ja karahtavalta, mutta Marie Ottelin lauhkealta ja suloiselta! [Tähän oli tekijä aikonut lisätä Stenbäckin avioliittoa koskevan kuvauksen, joka olisi sisältänyt pääkohdat hänen v. 1912 kirjoittamastaan Ebba Stenbäckin elämäkerrasta. (Ks. Eliel Aspelin-Haapkylä, Muoto- ja Muistikuvia, III, ss. 109-149.) Kustantajan muist. ]
Mitä Stenbäckin ärtyisyyteen eli "kärsimättömyyteen" tulee, josta katsottiin olevan syytä puhua eräässä nekrologissakin, ei se kuitenkaan ollut, niin todistaa se, joka oli häntä kaikkein lähinnä, "liian suuri hänen kärsimyksiinsä verraten. Koettakaa itse 12 vuotta joka talvi 8-9 kuukautta olla suljettuna neljän seinän sisään voimatta hoitaa virkaanne tai saamatta muuta seuraa kuin joitakuita naisia [!]." Että vieraatkin saattoivat huomata tuon "kärsimättömyyden", johtui enimmäkseen hänen heikontuneesta kuulostaan. Kun luona-kävijä ei puhunut kyllin kovasti, saattoi hän pyytää niin tekemään äänellä, jonka kiivaus oudoista henkilöistä tuntui loukkaavalta. Jos joku siitä pahastui, tapahtui se kokonaan vastoin hänen tahtoaan, sillä itse asiassa hän oli hyvin vieraanvarainen ja hyvin kiitollinen henkilöille, jotka käynnillään tuottivat vaihtelua hänen elämäänsä. Erittäinkin mainittakoon, että hän mielellään näki entisiä oppilaitaan, joiden ystävyyttä hän piti suuressa arvossa ja jotka muistuttivat häntä onnellisemmasta toimintakaudesta. — Vieraista puhuttaessa mainittakoon tässä ohimennen, että vierasten piiri Stenbäckin ympärillä, kuten luonnollista, harveni. Kuolema korjasi heistä osan, ja toiset taas muuttivat pois kuuluvilta. Varsinkin oli tuntuva menetys Stenbäckille, että Essen 1867 professorina asettui Helsinkiin. Ajatellen muinaisia aikoja täytyi tätä tapausta tosin, samoinkuin A. W. Ingmanin professoriksi kutsumista (1864), pitää myöhäisenä hyvityksenä pietismille; mutta Stenbäckille persoonallisesti oli raskasta erota uskollisesta ystävästä, joka hänellä niin kauan oli ollut naapurina.
Jos kysytään, millä hän täytti pitkät päivänsä on vastauksena: lukemisella. Lukeminen oli hänen rakkain askareensa. Hyvä kirja on paras seura, sanoi hän, ja alinomaa hän tilasi itselleen uusia kirjoja. Mitä kaikkea hän vuosien kuluessa luki, on mahdotonta luetella, mutta niin paljon voi kuitenkin sanoa, että hän rakasti vaihtelua. Kirjeissään Lillelle hän joskus koskettelee lukemistaan. Tammikuun 20 p. 1866 hän kirjoittaa esim.: "Luthardtin kirja [Chr E. Luthardt, Apologetiska föredrag öfver Christen domens Grundsanningar (öfversättning från tyskan). Örebro, 1865.] näyttää minusta olevan miellyttävintä ja vakavinta mitä olen nähnyt. Oikein ikävöin sitä lukeakseni. Tähän saakka en ole ehtinyt, kun on vielä vähän jäljellä Thiers'in 'Napoleonin' viimeistä osaa. Mikä erinomainen mies, tuo Napoleon! Harvoin on kaiketi rikaslahjaisempaa ihmisolentoa ollut. — Tischendorffin olen lukenut — sekalaisin tuntein. Oli yhtä odottamatonta kuin hauskaa hänessä tavata kristinopin ystävä. Minun silmissäni hän on, tämän teoksen mukaan, hyväätarkoittava mies, joka vuoren juurella koettaa vaivalloisesti raivata pois muutamia pieniä ensimmäisiä loukkauskiviä laiskan ja ynseän joukon tieltä, jolla ei kuitenkaan ole vähääkään halua kiivetä vuorelle ihailemaan iäisiä näköaloja. Minusta näyttää tuskin vaivaa maksavalta esittää todistuksia, että evankeliumimme todella ovat olleet olemassa ensimmäisellä vuosisadalla tai toisen alussa, ihmisille, jotka kuitenkaan eivät tahdo tietää niistä tai joilla ei ole rahtuakaan niiden tarvetta. Jos he tulevatkin siitä vakuutetuiksi, niin entä sitten? Eivät he sillä ole sen lähempänä kristillisyyttä, niin kauan kuin kaikissa tapauksissa itsekkyyden ja maailman läpitunkematon kalvo peittää omantunnon ja tukahduttaa kaiken pelastuksentarpeen. Omasta puolestani soisin noille uljaille kriitikoille tehtäväksi vastata tyydyttävästi kysymykseen: Jos esim. Johanneksen evankeliumi ei ole Johanneksen kirjoittama, niin kenenkä sitten? Kuka, paitsi se apostoli, joka lepäsi Herran, elävän Jumalan pojan rinnalla — kuka inhimillinen olento olisi voinut kirjoittaa siten ja sellaisia? Mutta on turhaa odottaa minkäänlaista käsitystä sisällisestä todistuksesta sokeilta ja sokeitten johtajilta. Jos he tahtovat pitää itsensä arvottomina iankaikkiseen elämään ja sen sijaan pysyvät omassa sokeudessaan, niin jää kuitenkin Herran sana eläväksi ja väkeväksi ja teräväksi 'ja on heidät kaikki musertava'." — Sellaisen lukemisen lomassa Stenbäck luki keveämpääkin, esim. Fredrika Bremerin teoksia, jotka hänestä olivat huvittavia, samalla kuin hän sanoo niiden tekijää "nerokkaaksi hupsuksi" luottaen varsin vähän hänen kristilliseen suuntaansa.
Tietysti hän luki runouttakin, mutta kun tiedetään, kuinka ankarasti hän arvosteli Topeliuksen runoilua, jopa oli sitä mieltä, että se oli vaikuttanut vahingollisesti nuorempaan polveen, niin on helppo arvata, että hän harvoin oli tyytyväinen. Muutaman kerran näyttävät "runoniekat" kysyneen häneltä neuvoa, ja silloin hän ei epäröinyt puhua suutaan puhtaaksi tapansa mukaan. Tässä suhteessa on seuraava kirje tuntemattomalle henkilölle varsin mieltäkiinnittävä (konsepti on päivätty 15 p. toukok. 1867):
"Rakas veli! Sinä olet pannut minut vaikeaan ja kiusalliseen asemaan. Mitä minun on sanominen? Tietysti totuus ennen kaikkea, vähäisen käsitykseni mukaan. Käsikirjoitusta olen lukenut ja lukenut, mutta — suo anteeksi — yhä yltyvällä vastenmielisyydellä. Kansanrunouden naiivisuudesta, puhtaasta luonnollisuudesta ja fantastisista aineksista siinä tuskin tuntuu jälkeäkään — kenties myöskin kovin rosoisen ja onnettoman muodon vuoksi. Mitä lähtisikään kansanlaulujen 'sananmukaisesta' — kaiketi proosallisesta — käännöksestä, joissa vielä enemmän kuin muussa runoudessa sisällys ja muoto mitä lähimmin yhtyvät, niin että sulous usein on kielessä, lauseparressa, värissä? Kuinka paljon ovat esimerkiksi muutoin varsin hyvät Kalevalan käännökset jäljellä alkuperäisestä! — Jos aiot painattaa tämän, niin voi kohtuudella kysyä: miksi hyväksi? Ei unkarilainen kansanluonne eikä yleisinhimillinen sävy näytä minusta ilmenevän minkäänmoisella alkuperäisyydellä, selvyydellä ja totuudella; ei edes romanssintapaisissa kappaleissa ole laisinkaan sitä hehkuvaa isänmaallisuutta ja reipasta ritarillisuutta, jota olen ollut huomaavinani muissa kokoelmissa magyarilaisia lauluja. — Vilpitön ja hyvää tarkoittava, vaikka luultavasti ei tervetullut neuvoni on siis, että liität käsikirjoituksen muihin 'jälkeenjääneihin teoksiin' — neuvo, jonka hyväksyminen tai hylkääminen tietysti riippuu sinun omasta eikä kenenkään muun harkinnasta ja päätöksestä. Veljellisesti Lauri Stenbäck."
Lopetettuaan päiväkseen lukemisensa oli hänellä säännöllisenä tapana klo 6:n ja 7:n välillä mennä ruokasaliin, missä hän mielellään istui sohvaan, jonka hän oli laitattanut mukavaksi ja sopivaksi sairaalle rinnalleen. "Jolleivät kaikki silloin olleet saapuvilla, saattoi hän tulla oikein huonolle tuulelle, ja koetettiinkin varoa, ettei ketään puuttunut." Jos lapsia oli läsnä (usein sattui, että sukulaiset toivat pienokaisensa mukanaan), saattoi hän pitkät hetket askarrella niiden kanssa tarinoiden ja leikellen paperinukkia y.m. Muutoin hän otti puheeksi vakavampia aineita, sekä hengellisiä että maallisia; ajatuksetonta joutavaa pakinaa hän ei kärsinyt. Näistä keskusteluista on vielä moni sana pysynyt muistossa, sillä niiden suola ja terävyys teki, että ne eivät niin pian unohtuneet. — Joskus hän puheli omasta runoilustaankin, ja huomattiin, että hän, kuten myöskin näkyy "Epilogista ystävilleni", ei laisinkaan halveksinut laulun lahjaa. Niin paljon kuin hän yhteen aikaan oli siitä saanutkin kärsiä, lausui hän nyt: "Jos on saanut lahjan Jumalalta, miksi ei voi sitä kiitollisuudella tunnustaa ja käyttää? — Tiedättekö miksi runoni ovat tulleet niin kuuluisiksi? Siksi, että niissä on rahtunen totuutta." Hän tahtoi totuutta ja selvyyttä kaikessa. Sen vuoksi hän ei pitänyt tuosta "sumuhämärästä" ja "ruikuttavasta kurjailevaisuudesta", jota esiintyi monessa nuoremmassa runoilijassa. "Tulee olla tosi", toisti hän monta kertaa, "täytyy antaa itsensä sellaisenaan — turhuutta paljon, tohtor', uskotahan". Mikanderin mukaan kuuluu hän joskus suorastaan lausuneen tehneensä väärin lakatessaan runoilemasta, sillä sen, jolla on lahja, tulee viljellä ja käyttää sitä. Samalla oli hänellä toisinaan tapana levätessään väsyneenä ja heikkona sohvalla sepittää runoja, vaikka vain pikku palasia. Tuon tuostakin tapahtui, että hän itse — samoinkuin Runebergistakin on kerrottu — luki jonkun runoelmansa ja kysyi, eikö se ollut kaunista. Sellaisina hetkinä kuultiin sanoja, jotka osoittivat, että runoilijan ylpeä itsetunto ei ollut sammunut; hän saattoi muistuttaa kerran lausutusta arvostelusta, että hän oli Suomen suurin lyyrikko, sekä hänen virsikirjaansa koskevasta Wieselgrenin lausunnosta, eikä hän myöskään näyttänyt unohtaneen muinoin kirjoittamaansa ajatelmaa, että ainoastaan runoilija saattaa arvostella runoilijaa — tietysti se ajatus pohjalla, että monet eivät oikein ymmärtäneet, minkä arvoiset hänen runoelmansa olivat. — Tähän voidaan vielä lisätä seuraava Essenin kertoma kasku. "Muudan nerokas ruotsalainen nainen, joka minun kauttani oli tutustunut Stenbäckin runokokoelmaan, lausui eräässä kirjeessä siitä arvostelunsa, joka päättyi selityksellä, että hän ei voinut asettaa tekijää korkealle runoilijana. Annoin Stenbäckin lukea kirjeen, ja hän laski sen kädestään sanoen: 'Tervehdi ruotsalaista rouvaasi ja sano hänelle, että hän ymmärtää yhtä vähän runoutta kuin sinäkin.'"
Kaikki, jotka muistavat Stenbäckiä virsikirjatyön ajalta, puhuvat yhteen ääneen, kuinka se oli hänelle rakas. Oli kuin hänen ruumiinvoimansakin olisivat karttuneet, samalla kuin hänen henkinen tarmonsa kohosi. Joka aamu hänellä oli virtensä kahvipöydässä, ja hän luki toisinaan ääneensä niitä, joista hän enimmän piti — esim. muutamia pääsiäisvirsiä, joita hän sanoi todellisiksi voittolauluiksi, kuolemaanvalmistumis-virsiä, esim. n:o 383, ja muita. Työssään hän ei kieltäytynyt kuuntelemasta muiden arvostelua. Jopa hän kuuluu kerran lukeneen muutaman virren eräälle ruotsiapuhuvalle palvelustytölle, joka oli laittamassa valkeaa hänen huoneeseensa, ja kysyneen, mitä hän piti siitä. Yksinkertainen kansannainen oli silloin lausunut, että Jeesuksen nimi hänen mielestään oli mainittu liian usein. Stenbäck huomasi muistutuksen sattuvaksi ja muutti virren sen mukaan.
Tämä viimeinen pikku tarina osoittaa, että runoilijassa joskus esiintyvää naiivin turhamaisuuden tai runolahjastaan ylpeilemisen piirrettä ei ole liian ankarasti arvosteltava. Puolet siitä oli ihmisen luonnollista ja oikeutettua itsetuntoa, toinen puoli taas jotakin varsin satunnaista, hän kun yhtä usein oli sanoissaan vaatimaton ja nöyrä. Niinpä mainitsee Essen myöskin, että hän siinä kirjeessä, jossa hän suostui runoelmain uuden painoksen julkaisemisesta tehtyyn ehdotukseen, muun muassa sanoo: "Suurin silmin luin sen ylettömän hyvän ajatuksen noista runoelmista ja kyvystäni yleensä, jonka niin kohteliaasti suvaitsette lausua, ja mieleeni johtui silloin kuningas Fredrikin huudahdus: 'Tuhat tulimmaista, olemmeko tehneet kaiken tämän!'" —
Kuinka valpas Stenbäck oli omasta itsestään ja kuinka hän tukahdutti luonnollisen "minänsä" taipumukset, osoittaa selvimmin se kertomus hänen tohtorinhatustaan, jonka Essen myöskin mainitsee, ja joka erään sukulaisen samanaikaisen kirjeen mukaan on syksyltä 1864, s.o. virsikirjatyön ajalta. Kertomus kuuluu: "Hän pani suuren arvon tohtoruuteensa, erittäinkin siksi — lausui hän kerran — että teologian tohtorina ei tarvitse 'orjailla prelaatteja'. Hattukaan, tämän arvon ulkonainen merkki, ei ollut hänelle yhdentekevä, ja hän piti sitä, varsinkin ensi aikoina, mielellään. Saksaan kylpymatkalleenkin hän muisti ottaa sen mukaansa 'herättääkseen saksalaisissa respektiä', ja hän kertoi kotiin tultuaan suurella hauskuudella, kuinka se oli herättänyt kunnon saksalaisten ihailua hyvin tarkoituksenmukaisena — sadehattuna. — — Tekisi mieli hymyillä sellaiselle lapselliselle turhamaisuudelle kypsyneessä miehessä, jollei tietäisi, että se maksoi sisäisen taistelun, joka päättyi voittoon, mikä kyllä monesta saattaa näyttää vähäpätöiseltä, mutta joka hänelle itselleen epäilemättä merkitsi paljon. Sen voi päättää eräästä unesta, joka ilmeisesti oli yhteydessä niiden ajatusten kanssa, joita hänellä valveilla oli ollut mielessä. Hän uneksi näet, että hän oli menevinään kirkkoon, ja joku muistutti hänelle, ettei hän unohtaisi ottaa tohtorinhattuaan. Hän vastasi silloin: