Kun nuorisoa kokoontui pappilaan, teki Stenbäck parhaansa sen huviksi ja ratoksi ja otti itse monesti osaa leikkeihin, useinkin alkuunpanijana. Mielellään hän ehdotti sellaisia leikkejä - esim. "kysymyksiä ja vastauksia", riimileikkiä y.m. — jotka vaativat ajattelemista. Jos seura oli lukuisa niinkuin uudenvuodenpäivinä, jolloin pitäjäläiset vanhan tavan mukaan kokoontuivat pappilaan, leikittiin muitakin leikkejä ja tanssittiin, jota Stenbäck pitkät hetket saattoi istua katsomassa. Sellaisessa tilaisuudessa oli Mikander nuorten puolesta kysynyt Stenbäckiltä, antaisiko hän luvan franseesin tanssimiseen. Lupa saatiin, ja kun tanssi oli lopussa, kysyi hän itse, osasivatko jotkut läsnäolijoista tanssia polkkaa. Ja niin tanssittiin sekin tanssi. — Joitakuita aikoja ennen oli puhe kääntynyt tanssiin, ja sitä oli puolustettu sekä vastustettu. Stenbäck omasta puolestaan oli sanonut, ettei hän nähnyt mitään pahaa siinä, että nuoret ovat iloisia ja myöskin tanssivat; mutta, oli hän lisännyt, täällä ei osata tanssia. Ulkomailla hän oli kerran nähnyt tanssia, joka oli kaunista, todellista tanssia — mutta meillä ei osata tanssia niin! Kuinka vakavat ajatukset Stenbäckissä olivat lähellä keskellä leikkiä ja pilaakin, näkyy seuraavista säkeistä, jotka ovat kirjoitetut riimileikkiä leikittäessä:

Till lifvets ljusa himla_land_ går tåget genom dödens dal, och bortom grafvens dunkla rand som skyar flykta jordens qval. O du, som mörk och nedtryckt står och sörjer dina dagars tal, höj ögat upp! din gyllne vår du återfår i lifvets sal, och vid cherubers seger_sång_ du glömmer jordens mörka dal, där rädd du vandrade en gång och brann af oro, nöd och qval. Till himla_borgen_ igenom sorgen går vägen för hvar trogen själ. Som örnen kan han svinga från jordens grus, det ringa, på fria vingar modigt opp. Att tröstlös längta, att fången trängta kan ej den kristnes tro och hopp, ty fri han kan från fara vid Jesu hjärta vara, så snart han vill, och där är väl.

[Elämän valoisiin taivasmaihin käy kulku kautta kuolon laakson, ja tuolla puolen haudan tumman partaan pakenevat pilvinä pois maiset tuskat. Oi, nosta silmäsi sinä, joka seisot synkkänä ja masentuneena päiviesi lukua surren! kultaisen kevääsi sinä saat jälleen elämän salissa, ja kerubien voittolaulun kaikuessa sinä unohdat maan pimeän laakson, missä pelokkaana vaelsit kerran povessasi polttava levottomuus, hätä ja tuska. Taivaan taloon käy kautta surun jokaisen uskollisen sielun tie. Kotkana se kohoaa maan tomusta matalasta vapain siivin uljaasti korkeuteen. Lohdutonna ikävöidä, vankina vaikeroida ei saata kristityn usko ja toivo, sillä vapaana vaarasta hän voi olla Jeesuksen sydämellä, niin pian kuin hän tahtoo, ja siinä on hyvä olla.]

Kesillä Stenbäck aina virkistyi, sillä silloin hän voi liikkua ulkoilmassakin. Puutarhaviljelys ja ennen kaikkea kukkain hoito oli hänen mielitöitään, eikä tilaisuutta siihen puuttunut. Pihan ja maantien välillä leviää suuri puutarha tarjoten runsaasti tilaa kaikenlaisille puutarhakasveille ja kukille, jota paitsi Stenbäck raivautti rakennuksen alapuolella olevan karun joenrannan istuttaakseen syreenipensaita ja laittaakseen kukkapenkkejä siihen, missä ennen oli ollut vain kiviä ja rikkaruohoa. Mikään taituri hän ei kuitenkaan liene ollut puutarhanhoidossa. Kukkain sanotaan olleen "mitä yksinkertaisinta laatua, mutta hän rakasti niitä kuitenkin, ja silloinhan oli samantekevää, jolleivät ne olleetkaan niin kauniit muiden silmissä. Sittenkin niitä täytyi huolella hoitaa." — Kuinka nämä rakkaat kukkasetkin välillisesti saattoivat tuottaa hänelle harmia, nähtiin eräänä aamuna, jolloin huomattiin, että porsaat yöllä tai ensi aamunkoitteessa olivat päässeet puutarhaan ja tonkineet kokonaisen kukkapenkin. Ensi kiivaudessaan Stenbäck tuomitsi kaikki nämä nelijalkaiset pahantekijät armotta — teurastettaviksi!

Luonnollista on, että Stenbäckin harrastus puutarhaan ja siihen kuuluviin seikkoihin tarttui ympäristöönkin, ja siihen hän pani arvoa. Kun hän näki muutoksia tarpeelliseksi puutarhalaitoksissa, oli hänellä tapana kehoittaa nuoria ja vanhoja tekemään ehdotuksensa sitä varten. Silloin piirustettiin uutterasti, jonka jälkeen piirustukset tarkastettiin ja vertailtiin, kunnes tultiin yksimielisyyteen siitä, kenelle ensimmäinen palkinto oli tuleva, s.o. kenen ehdotus oli parhaiten toteutettavissa. Erityisen huolen alaisena oli kahdeksankulmaisen paviljongin rakentaminen suureen puutarhaan ja samoin huvihuone pappilan-aliselle kauniille, tuuhealle saarelle. Seudussa, missä laveat viljavainiot ovat tunkeneet metsän loitolle, oli tämä saari rakkaana kosteikkona Stenbäckille, joka oli viettänyt lapsuutensa ja nuoruutensa vaihtelevammassa luonnossa kuin Isonkyrön tarjoamassa. — Mutta hän ei rakastanut ainoastaan viljeltyjä kukkia; myös viljelemätön kasvullisuus ilahdutti häntä. Mielellään hän antoi kukkien raikasten, valoisain värien hyväillä silmäänsä, mutta poimia hän ei tahtonut niitä. Jopa hän saattoi vihastua, jos kävelyllä hänen toverinsa otti kukkasen ja alkoi "tutkia" sitä. Se oli hänelle yhtä vastenmielistä nähdä kuin kuulla kasvien latinaisia nimiä. "Anna niiden kasvaa rauhassa", sanoi hän, "mihin Herra on ne kylvänyt, ja katso niitä, missä ne seisovat, tai aseta ne nenäsi alle; mutta älä, hupsu, revi niitä rikki!"

Kun päivänpaahde tai sade esti Stenbäckiä kävelemästä ulkona tai kun viimeisinä kesinä voimat pettivät, oli hänellä hupina istua perheensä tai jonkun vieraan seurassa katetuilla, "ihmeen hauskoilla" portailla, jotka olivat rakennetut puoliympyrän muotoon ja sen vuoksi "ikäänkuin avosylin ottivat tulijan vastaan".

* * * * *

Stenbäckin viimeisiä vuosia synkisti se kato, joka silloin kohtasi maata. Mitä hän tunsi ja ajatteli sen johdosta, näemme hänen Lillelle kirjoittamistaan kirjeistä.

Helmi- ja maaliskuussa 1866 hän koskettelee ensi kerran kysymystä valittaen, että kerjäävät pohjalaiset täyttävät tulvallaan koko Etelä-Suomen. "Mitä on tehtävä tämän kansallisonnettomuuden estämiseksi? Ainakaan eivät papit voi heitä pidättää." — "On raskasta ja nöyryyttävää Pohjanmaalle, kun on pakko ottaa almujakin; mutta arveluttavinta ja onnettominta on hirveä kansanvaellus, joka varmaan kantaa pitkällisiä, katkeria hedelmiä. Täällä on myös yökunta-kerjäläisiä tusinoittain, paitsi niitä, jotka tulevat ja menevät. Eikö mitään pidäkettä ja apua voi keksiä?" Itse Isossakyrössä oli hätä vielä silloin pienempi kuin sisämaassa; mutta hädän seuralainen, lavantauti, tuli sinne kuljeksivain kerjäläisten mukana. Päiväämättömässä kirjeessä (todennäköisesti saman vuoden huhtikuulta) Stenbäck kirjoittaa siitä:

"Neljä rengeistäni ja useita piikoja sairastaa paraikaa lavantautia. Sairauden toi tänne kerjäläispoika, joka makasi täällä useita viikkoja, mutta kuitenkin vihdoin parani; nyt se on tarttunut talonväkeen yhä enemmän. Tähän asti ei kuitenkaan ole ketään muita kuollut kuin eräs hurskas 'koturi', vaimo, joka on elänyt ja asunut täällä monta vuotta. Muuallakin pitäjässä on kaikki talonväki samassa taudissa, niin ikään kerjäläisten kuljettamassa."