Rakkaus.
Mitä olisi maailma ilman rakkautta! Se on elonprinsiippi kaikessa.
Ken rakastaa vailla vastarakkautta, koettaa ylenkatseella rakastettuaan kohtaan tyydyttää ylpeyttään; ah, tämä ylpeys sulaisi kuitenkin ensimmäisestä ystävällisestä sanasta rakastetun huulilta.
Tunteelliselle on kaksin verroin tuskaisa tunne, ettei näe itseään niin paljon rakastetuksi kuin katsoo ansaitsevansa; hehkuva sielu rakastaa äärettömästi, mutta vaatii myös ääretöntä vastarakkautta.
Tunnemme jonkunmoista sukkamielisyyttä, kun näemme useiden rakastavan ja pitävän arvossa sitä, jota rakastamme saamatta hänen vastarakkauttaan.
Tunteelliselle sielulle on jo paljon olla lähellä sitä, jota rakastaa, vaikka rakastettu ei tunnekaan tunteitamme. Uskottelemme, että rakastettu toki toisinaan ajattelee meitä, kun olemme hänen silmiensä edessä, ja toistensa ajatteleminenhan on niin hurmaavaa rakkaudelle.
Tuskallisinta on nähdä, että ne, joita rakastamme, eivät meitä ymmärrä.
Jonkunmoinen sääli sekaantuu halveksitun rakkauden synnyttämään ylenkatseeseen; tunnemme, että ei kukaan voisi niin hyvin silmätä rakastetun sydämeen kuin me, ja ettei kenelläkään olisi niin monta riemua tarjottavana kuin meillä.
Tahdon edelleen rakastaa niin palavasti, niin lakkaamattomasti, että vihdoin joku samansävelinen sydän avautuu minun hehkuvalle, pyhälle rakkaudelleni. Tämä syvä, hehkuva rakkaus on aina oleva minun sieluni perusaine, kunnes se näkee kaipauksensa tyydytetyksi ja aavistuksensa toteutetuksi. Sillä en koskaan usko, että taivassyntyinen kaipaus jää täyttymättä.
Maallinen rakkaus ei ole koskaan alhainen ja halveksittava; se on kuva taivaallisesta ja ylimaailmaisesta. Sen vuoksi säilytä suloisen, rikasaavisteisen rakkauden tunne syvällä sielusi sisimmässä, jos maan jäinen käsi tahtoo sammuttaa sen säkenen.