Taivaassa täytyy kaikkien maallisten tunteiden kadota, ainoastaan uskonto on täydellisyydessään ja kirkastetussa puhtaudessaan asuva autuasten sydämissä. Uskovaisella on esimaku siitä rukouksessa.
On varmaankin sanomattoman suloista kuolla rukoukseen: siinä henki siirtyy vain aavistettuun pyhään maahan, joka rukouksessa avaa porttinsa uskovaiselle, väräjävälle mielikuvituksellemme.
On kaunista ja hurmaavaa levätä rakastetun ystävän povella, mutta mitä se on kuitenkaan siihen verraten, että saa levätä Jeesuksen sydämellä, josta pyhä veri virtaa ja puhdistaa meidän sydämemme. Ylimaailmainen rauha väikkyy ympärillämme, ja kyynel kuohahtaa silmästä. Sellaisina hetkinä selvimmin voi tuntea, kuinka äärettömän mitätön maa riemuineen on taivaan autuuteen verraten — silloin tahtoisi kuolla saadakseen täysin sammuttaa janonsa valon lähteestä.
On mahdotonta olla antamatta anteeksi joka ihmiselle, kun rukoilee; siinä astumme itse esiin synnin kuorman kukistamina, ja Hän avaa meille sylinsä ja sulkee meidät sydämelleen.
On hetkiä, jolloin katsomme koko ihmissuvun viheliäiseksi ja katalaksi. Sydän tuntee itsensä tyhjäksi ja sulkeutuu maailmalta. Mitä olisimme silloin ilman uskontoa?
Saattaisi sanoa uskoa mielikuvitukseksi; mielikuvitus ja ymmärrys ovat kaiken uskonnollisuuden molemmat peruspylväät.
Yksinkertaiselle kristitylle on Raamatussa kaikki niin selvää, että hän ihmettelee, kuinka voisi olla näkemättä kaikkea, ja hän tahtoisi kuolla tuhat kertaa sen totuuden puolesta.
Kristityllä on hetkiä, jolloin hänen uskonnollisuutensa ikäänkuin uinailee, jolloin aamun aurinko peittyy häneltä usvaan; ne ovat pimeyden viettelyksiä, ne ovat todistuksia ihmisen heikkoudesta ja sen kultaisen lauseen totuudesta, että kaikki hyvä tulee ylhäältä.
Hurskas joutuu alussa hourivaan hämmästykseen, kun hän näkee maailman ympärillään kaikessa alastomuudessaan, mutta se juuri saattaa hänet avaamaan sydämensä jumaluudelle.
On hetkiä, jolloin tunnemme tuskaisen ikävän sisimmässämme; se on jumaluuden kutsuva ja kehoittava ääni sielussamme.