Hurskaus ja mielikuvitus ovat ihmissuvun kauneimmat ominaisuudet. Hurskaus näyttää meille jumalallisen pyhässä salaisuudessaan, ja mielikuvitus näyttää meille maailman puhtaassa, väärentämättömässä viattomuudessaan.
Jonkunmoinen lapsellisuus on kuuluva puhtaille sieluille sekä tunteissa että teoissa; Herran sanan mukaan: ellette tule niinkuin lapset, ette suinkaan tule sisälle taivaan valtakuntaan.
Uskonnollisuuden laita on kuin tulen; jollei sitä aina hoida ja viritä, sammuu se vähitellen, huomaamattamme.
On kestäminen monta taistelua, monta kieltäymistä, monta herjausta voidakseen säilyttää jumaluuden kipinän elävänä sielussaan; mutta niin on kaiken jumalallisen laita. Maa ei koskaan voi suvaita sitä, mikä on jumalallista, siksi tuleekin olla joko jumalinen taikka ainoastaan maallinen.
Kuinka moni nykyaikana asettaa jumalallisen maallisia korkeammalle?
Oi, täytyy hämmästyä ja itkeä!
Oi, anna pyhä lippu minun käteeni. Minä tahdon astua kuin profeetta ihmisten eteen ja rukoilla ja kehoittaa heitä kohottamaan sisäiset katseensa, jolleivät ne jo ole pimentyneet, ylös kohti taivaallista yhteistä isänmaata matalasta maanmullastaan, kurjista arkihuolistaan, tehottomista riemuistaan, maallisista pyyteistään ja viheliäisestä arkielämästään. Ja sittenkuin olen julistanut ihmisille sieluni kaipauksen, sen näyt ja sen aavistukset, tahdon langeta sinun jalkojesi juureen ja antaa henkeni sinun huomaasi, oi Herra. — Silloin ovat hämärät aavistukset kirkastuvat ja korkea, taivaallinen rauha tuleva täydelliseksi.
Oi, Jumala, säilytä minun sydämeni puhtaana tämän maailman pahuudesta. Sinä olet itse sanonut: haurasta ruokoa en tahdo taittaa ja kituvaa liekkiä en tahdo sammuttaa. Ota minun sydämeni ja paina se omaasi vasten, että sen lävitse virtaisi oikea pyhä tuli, ylhäinen, ylimaailmainen rauha. Ja sinä, minun Vapahtajani, minun toivoni, minun kaipaukseni ja minun autuuteni, tule ja laskeudu suuren Isän jalkoihin ja rukoile minun puolestani.
Minä kiitän Jumalaa, kun hän kurittaa minua, se todistaa, että hän ei ole minua unohtanut. Oi, täyttäköön hänen henkensä minut kokonaan, että voisin vaeltaa koroitettuna maan mataloista ja katsoa viheliäisten ihmisten alituista maallista pynntöä jalkojeni alla sekaantumatta heidän saastaiseen kihinäänsä. Oi, jos voisin alituisessa rukouksessa, autuaassa ikävöimisessä istua sinun jalkojesi juuressa ja soittaa sydämeni vienoja kieliä sinun kunniaksesi. Ihmiset tarttuvat niihin karhunkäsin eivätkä tiedä itse, mitä vihlovia soraääniä he synnyttävät.
Paitsi näitä ajatelmia voisi vielä muodostaa yhden ryhmän, joka koskee pappeja. Olen kuitenkin jättänyt ne mukaan ottamatta, koska kolmanteen edellämainituista vihoista on yhteen sovitettu ja kehitetty ennen kirjoitetut ainetta koskevat hajanaiset mietelmät. Se on kirjoitus, joka selvästi todistaa, kuinka vakavasti Stenbäck jo tällä nuorella iällään käsitteli kysymystä uskonnonopettajan tehtävästä samoinkuin silloin vallitsevaa penseyttä kristillisessä elämässä. Hän moitti ankarasti siihen aikaan tavallista moralisoivaa saarnatapaa ja deklamoivaa prameilua käsitellessä aineita, "joiden tulisi innostuttaa tunnetyhjintäkin mielikuvitusta". Papit koettavat liikuttaa kuulijoita mahtipontisilla huudahduksilla vanhuuden harmaista hapsista, köyhyyden kyynelistä, sairauden kurjuudesta ja kuolemasta, mutta uskosta ja sovituksesta he eivät puhu. Hän syyttää heitä, että he siveyssaarnaisella opillaan ja järkikantaisuudellaan ovat saaneet aikaan sen välinpitämättömyyden uskonnosta, joka oli yleisesti vallitsevana. Penseyden ja välinpitämättömyyden sijasta hän tahtoo taistelua — "taistelua omaa itseänsä ja maailmaa vastaan". Sillä "täynnä taistelua on kaikkien pyhäin miesten elämä ollut, niin oli Lutherin elämä, niin oli myös Jeesuksen. Rohkenemme väittää, että hyvä ja korkein välttämättömästi vaatii taistelua ilmestyäkseen. — — Taistelun myrskyn täytyy ensin hälventää usvat, ennenkuin Jumalan henki liikkuu syvyyden päällä."
Näytteenä nuorekkaan intomielisestä tyylistä olkoon seuraava kappale: