Tätä ymmärtääksemme on meidän muistaminen, että silloin oli käsissä aamu sen jälkeen kuin valistusajan aurinko oli vaipunut verivirtaan. Voltairen ja ensyklopedistien työ oli kantanut hedelmänsä, ja se ei ollut paljoa vahingoittunut, joskin se oli muuttanut karvaa uusromantiikan vaikutuksesta. Vapaa-aatteisuus oli meilläkin saanut lukuisasti kannattajia, vaikka harvoin, jos harvoinkaan, niin ihanteellisessa muodossa kuin Runebergin runoelman Döbelnissä, ja missä uskontoa ei oltu heitetty kokonaan syrjään, siellä oli kuitenkin välinpitämättömyys elämän korkeimmista kysymyksistä tullut yleiseksi ylemmissä luokissa. "Epäuskon voima", sanoo Z. Topelius, [1868 års förslag till Svensk Psalmbok — anmärkningar och rättelser. Porvoo 1876.] "oli niin yleisesti levinnyt, että kaikkein hienostuneinta ratsionalismia pidettiin kristillisyytenä sen materialismin rinnalla, joka kielsi Jumalan ja sielun kuolemattomuuden. Järkiperäisen ajattelemisen anastaessa uskon alueen astui moraali uskonnon sijalle: hedelmät ilman puuta. Hyve oli muodissa, s.o. huulilla; tunteellisuus itki helliä kyyneliä onnettomuuksia ja hautoja nähdessään. Nämä kyynelet, nämä kärsimykset katsottiin riittäviksi, jotavastoin vanhurskauttamisen Kristuksen kautta, jollei sitä suorastaan kielletty, kuitenkin peitti varjoon sellainen käsitys jumalallisesta laupeudesta, että ei jäänyt mitään sijaa Jumalan Pyhyydelle ja kostavalle tuomiolle. Näiden sisällisten onttouksien lisäksi tuli se syvä ylenkatse, jolla n.s. valistuneet silmäsivät tietämätöntä joukkoa, s.o. niitä yksinkertaisia kristittyjä, joille usko vielä edelleen pysyi elämänkysymyksenä." Eivätpä edes itse papeissa "ajanhengen" vaikutukset olleet vähimmän ilmeisiä. Heidän saarnansa olivat, kuten Stenbäck jo nuorena ylioppilaana valittaa, suureksi ojaksi sisällyksetöntä deklamoimista tai kukitetulla kielellä esitettyjä moraalisia opetuksia. Elämässäänkin he olivat kaikkea muuta kuin esikuvallisia, sillä juomista, kortinpeluuta ja tanssia, muita huvituksia mainitsematta, ei pidetty soveltumattomina papin arvolle. Niin ollen saattoi sellainenkin kuulumaton seikka tapahtua, jonka Jonas Lagus kertoo eräässä kirjeessä arkkipiispa Melartinille, että muutaman Pohjanmaan ruotsalaisen rannikkopitäjän papilla, jolle eräs mies oli ilmaissut käyskelevänsä itsemurha-aikeissa, ei ollut antaa parempaa neuvoa onnettomalle kuin kehoitus, että hän täyttäisi aikeensa "sellaisella tavalla, ettei kenelläkään olisi hankaluutta hänestä hänen kuoltuaan" — jonka jälkeen mies upottautui suohon, josta hänet seuraavana kesänä löydettiin. Tosin oli olemassa poikkeuksia, mutta yleinen asianlaita oli kuitenkin, että kansa ei papeiltaan saanut sitä lohdutusta ja ohjausta, jota se tarvitsi. Ja kansan uskonnontarve ei ollut saanut mitään vaikutusta, vielä vähemmin heikontunut ylemmissä luokissa liikkuvista kulttuurivirtauksista. Ei kouluja eikä sanomalehtiä ollut olemassa, jotka olisivat saattaneet vähentää uskonnon merkitystä työtätekeviltä ja raskautetuilta, antaen heille edes jotakin henkistä ravintoa. Päinvastoin oli henkinen tarve yhä kasvamassa Suomen kansassa, sisäänpäin kääntynyt ja mietiskeleväinen kun se on luonnoltaan, ja kun sen janoa eivät sammuttaneet ne, joiden, asetettuina elävän veden kaivon ääreen, olisi tullut pitää juomaa tarjolla, niin se haki itse tiensä raikkaan lähteen tykö. Ja silloin syntyi uskonnollinen herätys, niin elinvoimainen ja laajalle ulottuva, ettei ennen oltu nähty vertaa. Myrskynä se kulki yli paikkakuntien, ja kun vähitellen ei ainoastaan suuri joukko pappeja, vaan myöskin lukemattomia muita sivistyneen herrasluokan jäseniä eri osissa maata liittyi heränneihin kansan lapsiin tuntien itsensä heidän kanssaan veljiksi ja sisariksi etsiessään rauhaa ja sovitusta ristin juurelta, silloin herännäisyys sai aavistamattoman merkityksen ei ainoastaan kansan henkiseen kasvatukseen nähden ylipäänsä, vaan myöskin kansallisesti katsoen. Se oli ensimmäinen henkinen liike, joka käsittäen lukuisia kansalaisjoukkoja eri osista maata laski pohjan sille yhteisyyden tunnolle, jolla myöhemmin oli suuri merkitys itsetietoisen kansallishengen kehittymiselle.
Täten yleisesti viitattuamme herännäisyyden oikeutukseen ja välttämättömyyteen vastavaikutuksena vallitseville käsityksille uskonnollisista kysymyksistä sekä sen merkitykseen yleensä, on tehtävänämme koettaa kuvata pietismille ominaiset luonteenpiirteet, sillä kaikissa kansoissa ja kaikkina aikoina on henkisillä liikkeillä oma omituinen luonteensa.
Mainittiin, että liike lähti kansasta. Mitenkä heränneet papitkin panivat painoa tähän seikkaan, todistaa muuan Stenbäckin kirje 6 p:ltä maalisk. 1841, jossa hän eräälle ruotsalaiselle teologille (O. W. Skarstedtille) puhuu suomalaisesta herännäisyydestä.
"Se herätys", kirjoittaa hän, "joka kulkee yli maan, on saanut alkunsa talonpoikien keskuudessa; he ovat onneksi täällä pohjalla ja muodostavat itse perustuksen. Yksinkertaisuudessaan he ovat uskollisesti käyneet Jumalan hengen koulua, oppineet yksinkertaisesti häneltä ja siten voittaneet hengellisen valon ja jumalallisen viisauden aarteen, jota saatana ei niin helposti ole tekevä tyhjäksi. Jos me oppineet herrasmiehet olisimme olleet herätyksien johtajina ja olleet niiden alkuna ja lähteenä, niin Jumalan asia epäilemättä samentuisi kaikenmoisista opintuulista ja pysähtyisi tai täyttyisi eksytyksillä; siten mekin epäilemättä pian muuttuisimme ainoastaan kuoleutuneiksi supranaturalisteiksi, joilla kaikesta armon vaikutuksesta on vain kaikenlaisia kristillisiä käsityksiä ja tyhjiä ajatuksia päässä jäljellä, niinkuin valitettavasti on käynyt esim. Saksassa. Mutta kun talonpojat sotien ja taistellen vaalivat sisällistä elämää ja lakkaamattomalla sisällisellä valppaudella säilyttävät uskon jumalallisen yksinkertaisuuden ja kirkkaan valon, niin seuraa siitä häämöitys meillekin oppineihin sokkeloihimme ja lyö meitä ja pistää meitä silmiin, kun maailmallisen viisauden ja hienostuneen turmeluksen virvatuli on viekoittelemaisillaan mielemme. Kuinka paljon olemme heille ja heidän rukouksilleen velassa, saamme kai kerran nähdä. Jo lopulla viime vuosisataa tapahtui voimakas ja yleinen herätys Savon talonpoikien keskuudessa, ja eräs sen etevimmistä johtajista, talonpoika, Paavo, elää vielä ja on todella koko maan apostoli. Ollen luonnoltaan ja olennoltaan Lutherin kaltainen on hänellä vielä, vaikka käy jo seitsemättäkymmentä, tavaton luontainen tarmo, ja sitä henkeä ja voimaa, joka hänestä puhuu, ei saata kukaan vastustaa. Hän on ollut erinomainen Jumalan välikappale maassamme; missä suurempia herätyksiä on tapahtunut tai heränneet nukahtaneet taas tai eksyneet harhateille, on tuo voimakas, korkeasti armoitettu ukko Jumalan väkevyydessä johtanut kaikki. Hän asuu ja hoitaa pikku tilaansa kaikessa hiljaisuudessa, eikä hän koskaan ole omaksunut opettajan tapoja ja mahdikkuutta, mutta kaikilla heränneillä on häntä kohtaan yleinen luottamus, ja he kääntyvät hänen puoleensa, milloin se on tarpeen. Sen vuoksi hän saa usein matkustaa milloin minnekin ja jättää aina pysyviä jälkiä käynneistään. Minusta on, kuin voisin kuvailla mielessäni Paavalin hänet nähdessäni; ei merkkiäkään tekopyhyydestä tai ulkonaisesta hengellisyydestä näy hänen olennossaan, mutta sisällisessä elämässä Jumalalle, Jumalan teissä, kiusausten kuumuudessa ja uskon salaisessa taistelussa hänellä on elävä kokemus ja hän on aina työssä ja valppaana. Hänen ohellaan on samoissa seuduissa muutamia muita valistettuja, urhoollisia ja rehellisiä isiä Kristuksessa, jotka kukin paikkakunnallaan ovat pienen näkymättämän kirkon johtajina, sillä aikaa kuin varsinaiset opettajat ja paimenet nukkuvat syvimmässä turvallisuudessa ja unessa ja vain toisinaan töytäävät hereille — musertaakseen ja hajoittaakseen piskuisen lauman. Hyvin monta on Savossa pantu koviin sakkoihin ja pidetty vankeudessa vedellä ja leivällä, jotta kristillinen tuli heissä nääntyisi nälkään ja tukehtuisi."
Paavo Ruotsalainen, joka Stenbäckin mieleen tuo Lutherin ja Paavalin kuvan, oli tosin syntynyt jo 1777 ja nuorukaisena liittynyt silloisiin heränneihin kotipitäjässään Iisalmella, sekä, monessa kohden tyytymättömänä heidän käsitykseensä, kerjäten elatuksensa kulkenut 1799 erään taivaallisiin asioihin perehtyneen miehen, seppä Jaakko Högmanin, luo Jyväskylään ja häneltä saanut lohduttavaa perusopetusta, mutta hänen johtajavaikutuksensa alkoi paljoa myöhemmin. Lähes kaksi vuosikymmentä uutta vuosisataa, s.o. noin 40:nteen ikävuoteensa saakka, hän eli — oikeana Runebergin Paavon esikuvana — vaimoineen ja lapsineen mitä suurimmassa puutteessa "pettuvapriikillaan", joksi hänen leikillä oli tapana sanoa hallanarkaa tilaansa, taistellen niitä sisäisiä taisteluja, joissa hän kypsyi kutsumukseensa. Silloin hän äkisti möi kaiken omaisuutensa muuttaaksensa Puolaan. Aie meni kuitenkin myttyyn; hän ei päässyt edemmäksi kuin Viipuriin. Tältä matkalta palattuaan, josta hän ei mielellään myöhemmin puhunut, hän aloitti työnsä kotimaisena lähetyssaarnaajana. Noin 1820:n paikkeilla hän oli voittanut aikaisemman herätyssuunnan kotiseudullaan, ja sittemmin Nilsiään asetuttuaan hänestä tuli se oppi-isä, jota tuhannet heränneet sielut, oppineet ja oppimattomat, kuuntelivat rajattomalla luottamuksella.
Kun Paavo Ruotsalaisen oppi ja opetustapa kaikissa pääkohdissaan pysyi muuttumattomana niinä kolmena vuosikymmenenä, jotka hän vaikutti, voimme viipymättä esittää sen pääpiirteet seuraten erästä nimeänsä mainitsematonta asiantuntijaa, jonka valaisevan selonteon Akiander on painattanut. [Historiska upplysningar om de religiösa rörelserna i Finland. Helsinki 1862. VI, s. 80 seurr.]
Paavo ei koskaan tahtonut olla oman tai uuden opin esittäjä. Se mitä hän opetti, oli sisällykseltään yhtäpitävää Lutherin kirjoitusten kanssa, vaikk'ei hän, taitaen ainoastaan äidinkieltään, ainakaan kehitysaikanaan ollut voinut suoranaisesti käyttää hyväkseen niistä muita kuin vähää katkismusta. Ne kirjat, joita hän etupäässä luki, olivat paitsi Raamattua ja ennen kaikkea Uutta Testamenttia, Armonjärjestys, Freseniuksen Rippikirja ja Wegeliuksen postilla. Puhuessaan hän edellytti myöskin, että lukijat olivat johonkin määrin perehtyneet tähän kirjallisuuteen, ja hänen sanoillaan oli aina käytännöllinen tarkoitus. Hän ei ryhtynyt selvittelemään erityisiä oppilauseita, vaan puhuen vapaasti, yksinkertaisesti, selvästi ja asiallisesti, vaikka useinkin kuvaannollisilla lauseilla ja vertauksilla, hän aina sovitti opetuksensa niiden kuulijain tilaan, jotka hän kulloinkin näki edessään. Hänen esityksensä tarkoituksena oli siis milloin johtaa kuulijoita itsensä koettelemiseen ja estää heitä tyytymästä paljaaseen tietoon tai ulkonaisiin hartaudenharjoituksiin taikka tunteenliikutuksiin, joita he olivat kokeneet, milloin huolenalaisista sieluista poistaa kaikenlaisia epäuskon ja omanvanhurskauden esteitä, että he luottamuksella ja viipymättä kääntyisivät kaikkien syntisten Vapahtajaan, milloin rangaista hengellisesti laimeita siitä, että he joko tahtoivat jakaa sydämensä Jumalalle ja maailmalle tai jo langenneina raskaihin synteihin koettivat peittää sen jumalisuuden verhoon. Hän selitti, kuinka uskon elämä ei koskaan pysy voimassa ilman jokapäiväistä parannusta ja uudistusta, ilman valppautta, rukousta ja taistelua, sekä kehoitti nuhdeltuja, kun heillä vielä oli armon päivä edessään, viipymättä alkamaan alusta, pelolla ja vavistuksella huolehtimaan, että he autuaiksi tulisivat, ahkerasti lukemaan Jumalan sanaa j.n.e., joka kehoitus saattoi olla sangen evankelinen ja houkutteleva, jos kuulijat olivat vähemmässä määrin rikollisia, mutta myöskin sangen ankara, jos he olivat tai jos heitä pidettiin pahemmin paatuneina. — "Kaikessa hänen puheessaan ilmeni syvä tietoisuus koko ihmissuvun pohjattomasta turmeluksesta ja Jumalan laupeuden äärettömästä syvyydestä. Ihminen tuli mitättömäksi hänen käsityksessään: Jumala tuli kaikeksi ja tuli sanomattomalla hartaudella palveltavaksi. Mutta useimmilla ihmisillä oli hänen mielestään vähän tietoa sekä synnin että armon syvyydestä. Kutsuttujen ja tarkoitukseltaan vilpittömienkin ihmisten (jotka nimittäin eivät tahdo käydä sydän jaettuna tahi tahallaan suosia mitään helmasyntejä) tarvitsi käydä ahkerasti koulua, tavailla evankeliumia, alttiisti kärsiä, kieltäytyä" j.n.e.
Se kirjailija, jota tässä seuraamme, katsoo peruspiirteeksi Paavon uskossa ja opetuksessa, perusaatteeksi, joka vallitsi hänen esitystään ja joka oli ohjeena hänen omalle kristillisyydelleen, seuraavan yleislauseen: Ihminen itsessään on joka hetki hengellisen kuoleman alainen; jokaisen uskovaisten tarvitsee joka päivä noutaa elämää ja ravintoa Herran kädestä, Herran uudestisynnyttävästä ja elähdyttävästä hengestä. Hän ei saa laisinkaan luottaa saavutettuun hengelliseen kokemukseen ja saatuihin armonlahjoihin, vaan hänen tulee joka päivä todellisena syntisenä, jossa itsessään ei mitään hyvää ole, anoa ja saada ilmaiseksi armo, elämä ja kaikki.
Tämä jokapäiväisen katumuksen ja parannuksen vaatimus on tuottanut Paavon opille nimen "katumuspietismi" ja nostanut häntä vastaan syytöksen, että hän on jättänyt syrjään milloin yhden milloin toisen kohdan "autuuden järjestyksestä", mutta ennen kaikkea ei ole tahtonut tietää "pyhityksestä" ja "armontilasta", jossa ihminen voi alinomaa tuntea itsensä turvalliseksi ja onnelliseksi armon omistamisessa. Mutta useain todistuksen mukaan ei tämä johdu siitä, että Paavo olisi kieltänyt toisen taikka toisen, vaan siitä, että hän puhuen enimmin "etsimisestä, valvomisesta, rukoilemisesta, odottamisesta, vanhurskauttamisesta armon kautta, jokapäiväisestä uudistuksesta j.n.e." pysyi kiinni perustuksessa, josta oikea "pyhitys" lähtee, hyläten kaiken, jolla ei tätä perustusta ollut.
Se herätys, joka joko lähti Paavon oppisuunnasta tai välittömästi omaksui sen, levisi 20- ja 30-luvulla laajalti maamme itäosiin, sekä Karjalaan että varsinkin Savoon, jonka tähden sitä myös on sanottu "savolaiseksi" pietismiksi. Enemmän väärinkäsityksestä kuin eroavaisuudesta varsinaisissa pääkohdissa asettui "ruotsalaisuus" vastustamaan "renqvistiläisyyttä", toista Itä-Suomessa levinnyttä pietististä suuntaa, jonka Liperin apulaispappi H. Renqvist oli jotenkin samaan aikaan pannut alkuun. Pohjanmaalla, jonne Ruotsalainen vei oppinsa 30-luvun keskipaikoilla, se sitävastoin tuli yksin vallitsevaksi. Jo 1834 oli Paavon maine saapunut Jonas Laguksen kuuluville Ylivieskaan, ja kirjeiden kautta tämä koettaa saada lähempiä tietoja hänestä. Pari vuotta myöhemmin he tutustuivat persoonallisesti toisiinsa, ja Lagus lausuu sen jälkeen (1837) eräässä kirjeessä: "P. Ruotsalainen on minun mieheni, ja minä hyväksyn in totum et tantum hänen mielipiteensä, jotka sekä johtavat Kristuksen luo että pysyttävät Hänen luonaan jokaisen heränneen sielun." Täynnä kunnioitusta ja rakkautta kansasta noussutta harrasta uskonsankaria kohtaan Lagus pysyi sitten kuolemaansa saakka (1857) hänen herätyssuuntansa etevimpänä edistäjänä Pohjanmaalla. Häntä lähinnä oli Pidisjärven kappalainen, sittemmin Lapuan apulaispappi Nils Gustaf Malmberg innokkain tämän pietismin kiivailija. Jo aikaisemmin kuin Lagus oli hän 1834 Pidisjärvellä tavannut Paavon ja oman kertomuksensa mukaan tuntenut itsensä sen sisäisen vakavuuden, sen vakaumuksen ja sydämellisen avomielisyyden lyömäksi ja voittamaksi, jolla Paavo puhui ja rukoili kaikkien puolesta ja kanssa siinä "seurassa", jossa he ensi kerran tapasivat toisensa.